Täytynee todeta, että hukkaan taitaa mennä nämä tänne heitetyt ajatelmat ja kysymykset, Joko et sittenkään vieraile täällä, tai sitten et todellakaan aio tehdä mitään aloitetta suuntaani, kunhan olet leikitellyt. En kovin montaa viestiä itse kirjoittanut, mutta - niin pelottavaa kuin se onkin - moni viesti olisi sopinut aika nappiin tilanteeseen ja omasta mielestänikin kuulosti aivan minun tyylisestini sanotultakin. Eli jos kerran niin päin, niin varmaan toisinkin päin.
Täältä lukiessasi et saa selvyyttä, mitä todellisuudessa ajattelin silloin joitakin kuukausia sitten, ja mitä nyt, haluanko kaikesta huolimatta sua vai haluanko pitäytyä nykyisessä, onko nykyinen muutenkin leviämässä käsiin vaiko vakaalla pohjalla, haluanko olla kanssasi vaan "kaveri" vai haluanko ottaa selvää, mihin tässä olisi ainesta, olenko ihastunut kevyenlaisesti vaiko rakastunut tulisesti vai osaanko edes määritellä asiaa tältä pohjalta, olenko itse tehnyt aloitetta vai vainko odotellut jne. jne. Enkä minä sitä, pelleiletkö vain, oletko epävarma tunteistasi, ristiriitojen repimä, vaiko kenties kaikesta huolimatta epävarma minusta. Voihan myös olla, että olen itse kuvitelmissani elävä idiootti, sitä en voi pois sulkea, vaikka joskus pidin itseäni järkevyyden perikuvana.
Ja mitä jää itselleni käteen, jos nämä viime aikaiset hämmästyttävän yhteensopivat vastaussattumat täällä jätän pois? Silloin aiemmin oli oikeastaan vain katseita, sitä kuuluisaa kemiaa, erilaista käytöstä, joku "kumma" lausekin ehkä. Paljastin omia ajatuksiani, peräännyit; en halunnut tietää, miksi. Teeskentelin itselleni, annoin sinunkin ymmärtää, että näin on hyvä. Ärsytti, kun olit niin omahyväisen näköinen. Aikaa kului, taas tuli vaikeasti tulkittavaa käytöstä, muutoksia; päätin, etten enää yritä tulkita mitään, katson vaan panssarini takaa. Mutta en enää valehdellut itselleni. Välitän, haluan sinua, tunne on mysteeri itsellenikin. Aloin lukea näitä viestejä, laitoin jonkun itsekin. Tuntui kuin sinä olisit vastannut. Tein toisen typeryyden. Naurattiko sinua? Muistin ne aiemmat tyytyväiset ilmeet, ja ajattelin, että olen tuottanut sinulle tarpeeksi jo hupia. Oikeassa elämässä en tee enää mitään. Katson päin, jos pystyn. Hymyilen, jos pystyn. Ja odotan vielä hetken. Ja tämän yhteenvedon vielä laitan tänne haaveiden romukoppaan. Pakoon en sinua pääse, en kovin helposti, mutta sitäkin yritän.
Ja miksi silti, tästä kaikesta hölmöydestä huolimatta, joku osa minusta edelleen toivoo, että vielä tulet ja kerrot minulle, mitä oikeasti ajattelet meistä. Onko mitään meitä, ja jos on, mitä se on, mitä haluat.
Niin, ja jotta saadaan heti 95% lukijoista masentumaan: olen nainen.
Täältä lukiessasi et saa selvyyttä, mitä todellisuudessa ajattelin silloin joitakin kuukausia sitten, ja mitä nyt, haluanko kaikesta huolimatta sua vai haluanko pitäytyä nykyisessä, onko nykyinen muutenkin leviämässä käsiin vaiko vakaalla pohjalla, haluanko olla kanssasi vaan "kaveri" vai haluanko ottaa selvää, mihin tässä olisi ainesta, olenko ihastunut kevyenlaisesti vaiko rakastunut tulisesti vai osaanko edes määritellä asiaa tältä pohjalta, olenko itse tehnyt aloitetta vai vainko odotellut jne. jne. Enkä minä sitä, pelleiletkö vain, oletko epävarma tunteistasi, ristiriitojen repimä, vaiko kenties kaikesta huolimatta epävarma minusta. Voihan myös olla, että olen itse kuvitelmissani elävä idiootti, sitä en voi pois sulkea, vaikka joskus pidin itseäni järkevyyden perikuvana.
Ja mitä jää itselleni käteen, jos nämä viime aikaiset hämmästyttävän yhteensopivat vastaussattumat täällä jätän pois? Silloin aiemmin oli oikeastaan vain katseita, sitä kuuluisaa kemiaa, erilaista käytöstä, joku "kumma" lausekin ehkä. Paljastin omia ajatuksiani, peräännyit; en halunnut tietää, miksi. Teeskentelin itselleni, annoin sinunkin ymmärtää, että näin on hyvä. Ärsytti, kun olit niin omahyväisen näköinen. Aikaa kului, taas tuli vaikeasti tulkittavaa käytöstä, muutoksia; päätin, etten enää yritä tulkita mitään, katson vaan panssarini takaa. Mutta en enää valehdellut itselleni. Välitän, haluan sinua, tunne on mysteeri itsellenikin. Aloin lukea näitä viestejä, laitoin jonkun itsekin. Tuntui kuin sinä olisit vastannut. Tein toisen typeryyden. Naurattiko sinua? Muistin ne aiemmat tyytyväiset ilmeet, ja ajattelin, että olen tuottanut sinulle tarpeeksi jo hupia. Oikeassa elämässä en tee enää mitään. Katson päin, jos pystyn. Hymyilen, jos pystyn. Ja odotan vielä hetken. Ja tämän yhteenvedon vielä laitan tänne haaveiden romukoppaan. Pakoon en sinua pääse, en kovin helposti, mutta sitäkin yritän.
Ja miksi silti, tästä kaikesta hölmöydestä huolimatta, joku osa minusta edelleen toivoo, että vielä tulet ja kerrot minulle, mitä oikeasti ajattelet meistä. Onko mitään meitä, ja jos on, mitä se on, mitä haluat.
Niin, ja jotta saadaan heti 95% lukijoista masentumaan: olen nainen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tilanne osuisi aika hyvin, mutta en siltikään usko että ajattelemani neiti olisi tämän kirjoittanut. Mielestäni, jos vanha suhde kaivelee niin kannattaa ottaa selvää olisiko sillä tulevaisuutta ettei tarvitse Esim. vuoden päästä vaivata asialla päätä. Aika on kulunut ja varmasti molemmat ovat ehtineet miettiä mitä oikeasti haluaa tällä hetkellä.
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tuon vielä vuosi sitten, mutta ei enää. Itsekin mietin ja pähkäilin, mitä se pojankloppi mahtoi ajatella, kun alkoi yllättäin leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa ja kun minä luovutin, hän alkoikin pommittaa viesteillä. MUTTA. Kaikki on muuttunut. En enää ajattele mitään, mutta oli jännä lukea, että joku on elämässään vastaavassa tilanteessa kuin itse olin vuosi sitten elokuussa. Tänä vuonna onni suosii rohkeaa. Häitämme vietetään joulukuussa. Tosin kyseessä on eri mies, jonka kanssa olen nyt vuoden seurustellut. Eikö olekin hullua, sanovat sukulaiset, menevät jo nyt naimisiin, mutta se riittää, että me olemme onnellisia ja menneet ovat menneitä eikä vanhoja murheita tarvitse enää muistella. Sen tietää siitä, ettei vanhojen juttujen kirjoittaminen tai ajatteleminen tuota enää tuskaa. Tsemppiä aloittajalle ja terveisiä. Tämänkin jutun kirjoitti nainen, mutta eräs toinen. Kivaa syksyn alkua kaikille!
Ei täältä vastauksia saa, ehkä vastausvaihtoehtoja todelliseen, jos ei ymmärrä toisen päätä. Näinhän se usein menee, kun asioista ei puhuta suoraan ja tuttavuus on nuorta.
Sun pitää nyt kertoa, että ketä ihmistä sä koitat tavoittaa. Joku vinkki. Ehkä nimi.
toinen erehdys oli?
...oli tehdä eräs pieni kysymys, ja hän reagoi siihen ns. väärin.
Ehkä tästä vuodatuksesta oli jotain hyötyä. Kun nyt itse luen sitä, tajuan, millaiseksi olen muuttunut viime kuukausien aikana. Vikinää ja valitusta ja itsesääliä. En tunne itseäni. Jospa tämä oivallus auttaa irtautumisessa.
iskee päälle niistä pienistä kysymyksistä. Ehkä vain sitoutumispelkoa?