Ajattelin kerrankin purkaa asiani tänne teidän kaikkien luettavaksi mut siltikin tuntuu et mistä aloitan kun asiaa on niin paljon.... Reilu kaksi vuotta sitten olin onnellisesti avioliitossa ja toinen lapsi masussa, mut hei ei se niin mennykkään.. Maailma räjähti silmissäni kun mieheni kertoi pettäneeni minua ja sydän on nyt mennyt tälle naiselle. Ison vatsani kans keräsin miehen vaatteet jääkiekkokassiin ja kannoin eteiseen mut eipä se mies mihinkään menny. Sinnikko oli mies, niin kauan hän kotona oli et vauva syntyi ja samantien ku pääsin kotiin vaavin kans mies lähti omaan kotiin..... Itkua, tuskaa, surua, katkeruutta, vihaa toista kohtaan kesti 4kk. Niinä 4kk aikana tuntui elämä tyhjältä merkitsemättömältä ei miltään. Tuntui kuin olisi voinut lapset heittää jonnekin kauas pois minusta mut sinnikko ku olen kestin kaiken enkä vieläkään tiedä miten sen kaiken jaksoinkaan. Elämä jatkui mies lupasi tulla takaisin ja minä hullu uskoin siihen vuoden verran, luulin että kaikki on kunnossa kunhan saan perheen kasaan. Mut vihdoinkin ku nuorinkin oli jo 1½ vuotias ymmärsin ettei näin voi elää ja lopetin odotuksen ja kielsinkin enää palaamasta minun elämää sotkemaan. Silloin tuntui et nyt kerään itseni kasaan ja aloitan uuden elämän, elämän ilman miestä ja niinhän siinä kävikin. Sain omaa aikaa ja palasin nuoruus vuosiin ja siihen sinkku elämään ja hauskaa oli. Puoli vuotta meni hujauksessa nuorin täytti kaksi vuotta ja silloin huomasin et haloo missä ne kaksi vuotta on kun ei muisti oikein toimi. Olin paahtanut lasten ehdoilla ihan liikaa ja yrittänyt jotenkin selvitä arjesta unohtamalla kaiken mitä oli tapahtunut. Iski karu totuus et nyt ei enää jaksa enkä jaksakaan enää. Kesä tässä on mennyt miettiessä et miten nyt ja väkisin olen lasten kans yrittänyt elää normaalia elämää mut jokin silti puuttuu.... Univelkaa kertyy joka yö, töihin ei haluta aamulla mennä ollenkaan, mikään ei tunnu miltään, lapset eivät tee niinkuin minä haluan, ei tietenkään ku he ovat vielä pieniä, kaverit on unohdettu eikä jaksa oikein heidän kanssa ollakaan, suku ja omat vanhemmatkin ovat minut jo unohtaneet, kellään ei kiinnosta kuinka meillä menee, ex-anoppi lupaa ottaa lapsia mut ei otakaan, väsyttää arki todella paljon.... Paljon on asiaa joita en tähän kirjoita koska ette te jaksaisi sitä kaikkea lukea:) No nyt asiat on edelleenkin vähän niinkuin rempallaan ja alan sitä nyt korjailemaan et joskus saisin pääni asiat sanoiksi ja purettua ne jollekin muulle. Menen juttelemaan viikon päästä psykologian erikoislääkärin kans josko hän vaikka jaksaisi kuunnella sanottavani.
Olisi kiva kuulla muiden samanlaisen elämänvaiheen kokeneen yh-äidin tai yh-isän kokemuksia ja tuntemuksia:) Hauskaa syksyn odotusta kaikille!
Olisi kiva kuulla muiden samanlaisen elämänvaiheen kokeneen yh-äidin tai yh-isän kokemuksia ja tuntemuksia:) Hauskaa syksyn odotusta kaikille!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vähän samanlainen tilanne oli meilläkin, joten osaksi voi kuvitella mitä kirjoituksessasi kuvasit ja tarkoitit. Pari, kolme ekaa vuotta oli aika rankkoja ja tosiaan"pimennossa", sitte tuli kai jonkinlainen pieni depis kausi kun tuntui samalta että mikään ei tunnu miltään eikä mikään eikä kukaan kiinnosta. Mulla se meni vain nopeasti ohi, ystävien, elämän tavotteiden uudelleen mietinnän jne jälkeen. Asennoiduin ex:n niin, ettei ole mitään sijaa elämässäni lapsiamme lukuunottamatta, ja kompensoin kaiken kaunan vain hyväksi, eli ajattelin, etten olisi nyt se mikä olen ilman tätäkin(silloin niin turhalta tuntuvaa) koettelemusta. Kyllä se siitä, usko pois. Joku kaunis aamukun heräät huomaat taas kaikki ihanat asiat ympärilläsi ja muistat miltä niistä nauttiminen tuntuu. Lapset kasvavat ja kohta saat hieman enemmän aikaa itsellesikin, nyt vielä ehkä toisinaan tunnet itsesi pelkäksi suoritus painotteisesksi monitoimikoneeksi. Jutteleminen auttaa aina, ja puolueettomalle henkilölle on varmasti hyvä jutella. Purnaaminen on toisinaan hyväksi, pitää mielen kirkkaana, joten anna sitten palaa kaikki mitä mieleesi juolahtaa:)
Voimia sulle ja hyvää syksyn jatkoa.
Itsellä oli aika samanlainen tilanne; nuorempi oli neljän kuukauden, kun erosin lasten isästä. Kyllä sitä alkuun eli jonkinlaisessa "sumussa", mutta pakko vaan oli jaksaa...
Mistäpäin olet? Selvitä, löytyykö mistään läheltä yksinhuoltajayhdistystä! Siellä on saman läpikäyneitä ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella ja osaavat ehkä auttaa. Sieltä ainakin itse sain valtavasti tukea ja uusia ystäviä! Jaksamisia!!
Olen menossakin nyt sunnuntaina ensimmäiseen yksinhuoltajien kokoukseen ku aloittelevat toimintaansa täällä pohjoisessa.
Kiitos kaikille jotka ovat vastailleet ja edelleenkin on kiva lukea muidenkin ajatuksia:)
Mun poika on puoltoistavuotias ja lapsen isän jätin juuri ennen synnytystä. Siitä asti hän on lähes päivittäin häirinnyt elämääni yms. Kunnes vähän aikaa sitten sain lopullisesti tarpeeksi ja järjestin keskustelun hänen kanssaan.
Nyt ei enää sekaannu meidän elämäämme ja tapaamisajaty sovittu.
Kyllä välillä väsyttää ja arki on sitä pinna kireellä ruokaa, pesua, pukemista jne...
Hyviä vinkkejä tossa tulikin. Kyllä se puhuminen vaan kummasti auttaa. Kyllä sunkin tilanteesi muuttuu parempaan. Usko mua!
Voimia!
Tulihan siellä psykologin tykönä käytyä:) Totesi minun kärsivän lievää masennusta ja antoi lääkkeet... Nyt sit mietin et syönkö noita lääkkeitä ollenkaan kun olen aina niitä vastaan ollu. Jäin kuitenkin kaipaamaan häneltä sellaisia reaalisia neuvoja joita ei tullut. Pyysi vain syömään lääkkeet niin kyllä se kahden viikon päästä helpottaa tai ainakin pitäisi auttaa. Sit jäin miettimään et pitäisikö tästä masennuksesta kertoa vanhemmille ja muillekin jotta he tietäisivät missä mennään...en tiiä.... Jotenkin on hassua ajatella et näinkö täällä kohdellaan ihmisiä, lääkkeitä vaan niin saadaan jonoista ihmiset pois. No mietin kuitenkin vielä viikonlopun yli et aloitanko lääkityksen:)
Ite en ole koskaan kärsinyt masennuksesta ainakaa siinä määrin, että olisin apua hakenut, mutta lääkkeistä hassu kokemus minullakin.
Kuopusta odottaessa aloimme tehdä eroa ex mieheni kanssa ja tästä neuvolassa mainittuani, terkka kysyi tahdonko rauhoittavia ja yritti suorastaan tuputtaa niitä, vaikka kieltäydyin yllättyneenä koko asiasta enkä todellakaan mielestäni ollut edes ilmoittanut eroasiaa mitenkään hysteerisenä asiana, totesin vain että näin nyt on käymässä. En tosiaankaan ottanut niitä vastaan. Mutta kaikki kunnia lääkkeille, varmasti niistä on apua monille, mutta olen sitä mieltä noin vierestä seuranneena, että niitä tunnutaan kyllä tuputtavan liiaksi ja ensimmäisenä keinona ihmisten pahoihin oloihin, jotka minun omasta mielestäni kannattaisi kuitenkin ensin edes yrittää ratkoa ihan sillä puhumalla. Jos ei auta, sitten tulevat varmasti tarpeeseen. Muinoin tuntui olevan "trendinä"syödä mieliala-lääkkeitä vai miten niitä kutsutaan, ystävä piirissänikin moni, kun oli käynyt puhumassa lääkärille elämässään esiintyvissä vaikeuksista. Henk. koht. olen samaa mieltä siis kanssasi, että ehkä niitä tarjotaan liian nopeasti ja helpoksi vaihtoehdoksi. Ongelmat pitäisi kyetä käsitellä pois sen sijaan että ne peitetään.
Mutta yritähän pärjäillä ja usko pois, paistaa se aurinko vielä sinullekkin!