Voi teitä surkeita nuoria työttömiä laiskureita, pullamössöuusavuttomia, päästelevät Sailakset sun muut plusmiinus kuuskymppiset suustansa ulos oikein kuorolaulantana. Tällä kertaa haukkuhumpan aiheena on uusavuttoman sukupolvemme marjanpoiminta. Ette te raukat pärjää metsässä ilman GPRSsää. Jos joku metsään oikein saattamalla saatettaisiinkin, niin ei hänestä ainakaan olisi siihen kärsivällisyyteen, mitä marjanpoiminta vaatii. Pilalle paapottuja olette kaikki. Näin meille kerrotaan. Toisin oli kuulemma ennen. Silloin ahkeroitiin metsissä, lapsina kyllä puolipakolla, mutta uutteria oltiin kuitenkin. Oi kuinka ihana on oikein urakalla muistella näitä lapsuuden metsäkeikkoja ja marjanpoiminnan urotekoja.
Ja minä nuori mies melkein lankean taas kerran uskomaan, että olen kuin olenkin oikea surkimusten surkimus. Vaan, onneksi satuin piipahtamaan kotosalla marjanpoimintauhon aallonharjalla. Kävi näet niin, että autoritäärinen, keskiluokkainen ja vähän pikkuporvarillinen insinööri-isäpappa, 59 v., oli oikein otettu idolinsa Sailaksen lausunnosta. Työttömät vain töihin ja sossupummit kyykkyyn! Äiti touhusi tapansa mukaan hissukseen keittiössä, keitti hilloa poimimistaan vadelmista ja paistoi uunissa mustikkapiirasta. Isä vaahtosi olohuoneen sohvalla. Ja sitten yks kaks minua alkoikin naurattaa vallan valtavasti. Pidättelin hiljaista hihitystäni ja pitelin palleaani (sillä isäni ei ole koskaan ollut kovin huumorintajuinen mies mitä itteensä tulee). Sitten katsahdin huvittuneena äitiin. Äiti vastasi hilpeällä hohhoijaa -katseellaan takaisin. Minä muistin sen niin kirkkaasti, muistin, mistä omankin (valitettavasti) vähän väheksyvän ja ylimielisen asteteeni marjamettäilyyn aikanani opin. Isäni sen minulle opetti. Ei se marjanpoiminnasta tänään uhoava ukkomies ole itse marjamettässä käynyt sitten pentuvuosiensa kertaakaan, siitä menen takuuseen.
Omassa lapsuudessani (70 - 80 -luvuilla) äiti kyllä useinkin pyyteli isää seurakseen mettään. Autokyytiä oli yleensä vailla, vaan vastaus oli selkeä ja jyrkkä. Marjanpoiminta oli köyhien ja akkain hommaa ja hillat kivistä syötävää. Makoisia hedelmiä sai kaupan tiskiltä vaivatta vähällä rahalla. Raavas mies ei itseään moisen saaliin vuoksi sääskien syötiksi alista, eikä metsässä kyyki akkain lailla. Niin oli näreet meillä ja niin oli näreet naapurin Villen kotonakin. Äiti oppi käymään joka elokuu hissukseen ja huomaamatta marjastamassa ja pääsi toisinaan naapurin rouvan kyytiin. Kun hän sitten talvella pyöräytti makoisan lakkakakun, isä kaiveli hampaiden välejä sen verran teatraalisesti, ettei sitä kukaan voinut olla huomaamatta. Me lapset opimme, miten marjanpoimintaan ja marjoihin piti suhtautua.
Toista oli metsästys. Se oli tosimiesten tosiseikkailua, tarpeellista ja järkevää. Mies toi lihat kotiin, äiti hääri keittiössä pitkän tovin ja kantoi lopulta höyryävän metson pöytään. Sitten kiiteltiin isää. Riista oli luomakunnan ihmeellisin herkku. Metsästyksessä ei ainakaan ollut ripaustakaan naisen logiikkaa toisin kuin marjastuksessa. Rämpiä nyt sääskien syöttinä, kun kaupasta saa ruokaa vähemmälläkin. Metsästys oli taloudellista ja järkevää, kun kukaan ei kehdannut haastaa turhaa riitaa ja muistuttaa ase-, vaate- ja välinevarustelun kustannuksista.
Niin minä opin asenteeni, ja asenteeni on ollut tiukassa, muttei kuitenkaan lähttemättömän tiukassa. Appiukkoni hiljainen huumori on saanut minut hoksaamaan, että ehkä äitini vähäisessä harrastuksessa ja uutteruudessa olikin juuri sitä jotakin. Mökillä appi ja anoppi vain katosivat aina jonnekkin ja palasivat sitten yhdessä ämpäreitä kantaen ja tyytyväisinä myhäillen takaisin, toimittivat lopun iltaa kaikkinaisia askareitansa yhdessä ja erikseen sen koommin tekemisistään lukua pitämättä ja kysyivät lopulta lähtiessämme vaimoltani, haluaisimmeko ottaa marjoja mukaan omaan pakastimeemme, kun niitä nyt oli enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Tämä toistui vuodesta toiseen kunnes, yhtenä vuonna vaimoni vain kysyi mummolta, jäisikö hän tällä kertaa pikkuneitimme seuraksi, sillä me ajattelimme lähteä kerran metsään mukaan. Siinä sitä loikittiin appiukon askelissa mättäiden yli ja opittiin marjamettän autuus.
Ja minä nuori mies melkein lankean taas kerran uskomaan, että olen kuin olenkin oikea surkimusten surkimus. Vaan, onneksi satuin piipahtamaan kotosalla marjanpoimintauhon aallonharjalla. Kävi näet niin, että autoritäärinen, keskiluokkainen ja vähän pikkuporvarillinen insinööri-isäpappa, 59 v., oli oikein otettu idolinsa Sailaksen lausunnosta. Työttömät vain töihin ja sossupummit kyykkyyn! Äiti touhusi tapansa mukaan hissukseen keittiössä, keitti hilloa poimimistaan vadelmista ja paistoi uunissa mustikkapiirasta. Isä vaahtosi olohuoneen sohvalla. Ja sitten yks kaks minua alkoikin naurattaa vallan valtavasti. Pidättelin hiljaista hihitystäni ja pitelin palleaani (sillä isäni ei ole koskaan ollut kovin huumorintajuinen mies mitä itteensä tulee). Sitten katsahdin huvittuneena äitiin. Äiti vastasi hilpeällä hohhoijaa -katseellaan takaisin. Minä muistin sen niin kirkkaasti, muistin, mistä omankin (valitettavasti) vähän väheksyvän ja ylimielisen asteteeni marjamettäilyyn aikanani opin. Isäni sen minulle opetti. Ei se marjanpoiminnasta tänään uhoava ukkomies ole itse marjamettässä käynyt sitten pentuvuosiensa kertaakaan, siitä menen takuuseen.
Omassa lapsuudessani (70 - 80 -luvuilla) äiti kyllä useinkin pyyteli isää seurakseen mettään. Autokyytiä oli yleensä vailla, vaan vastaus oli selkeä ja jyrkkä. Marjanpoiminta oli köyhien ja akkain hommaa ja hillat kivistä syötävää. Makoisia hedelmiä sai kaupan tiskiltä vaivatta vähällä rahalla. Raavas mies ei itseään moisen saaliin vuoksi sääskien syötiksi alista, eikä metsässä kyyki akkain lailla. Niin oli näreet meillä ja niin oli näreet naapurin Villen kotonakin. Äiti oppi käymään joka elokuu hissukseen ja huomaamatta marjastamassa ja pääsi toisinaan naapurin rouvan kyytiin. Kun hän sitten talvella pyöräytti makoisan lakkakakun, isä kaiveli hampaiden välejä sen verran teatraalisesti, ettei sitä kukaan voinut olla huomaamatta. Me lapset opimme, miten marjanpoimintaan ja marjoihin piti suhtautua.
Toista oli metsästys. Se oli tosimiesten tosiseikkailua, tarpeellista ja järkevää. Mies toi lihat kotiin, äiti hääri keittiössä pitkän tovin ja kantoi lopulta höyryävän metson pöytään. Sitten kiiteltiin isää. Riista oli luomakunnan ihmeellisin herkku. Metsästyksessä ei ainakaan ollut ripaustakaan naisen logiikkaa toisin kuin marjastuksessa. Rämpiä nyt sääskien syöttinä, kun kaupasta saa ruokaa vähemmälläkin. Metsästys oli taloudellista ja järkevää, kun kukaan ei kehdannut haastaa turhaa riitaa ja muistuttaa ase-, vaate- ja välinevarustelun kustannuksista.
Niin minä opin asenteeni, ja asenteeni on ollut tiukassa, muttei kuitenkaan lähttemättömän tiukassa. Appiukkoni hiljainen huumori on saanut minut hoksaamaan, että ehkä äitini vähäisessä harrastuksessa ja uutteruudessa olikin juuri sitä jotakin. Mökillä appi ja anoppi vain katosivat aina jonnekkin ja palasivat sitten yhdessä ämpäreitä kantaen ja tyytyväisinä myhäillen takaisin, toimittivat lopun iltaa kaikkinaisia askareitansa yhdessä ja erikseen sen koommin tekemisistään lukua pitämättä ja kysyivät lopulta lähtiessämme vaimoltani, haluaisimmeko ottaa marjoja mukaan omaan pakastimeemme, kun niitä nyt oli enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Tämä toistui vuodesta toiseen kunnes, yhtenä vuonna vaimoni vain kysyi mummolta, jäisikö hän tällä kertaa pikkuneitimme seuraksi, sillä me ajattelimme lähteä kerran metsään mukaan. Siinä sitä loikittiin appiukon askelissa mättäiden yli ja opittiin marjamettän autuus.
Vastaukset 2
Vanhimmat
oli lapsuudessa pakko hommaa,kun niillä marjarahoilla maksettiin verot ja velat pois.Itse 50luvulla syntyneenä sain poimia niin paljon ,että olen sanonut nyt jo aikuisille lapsille,että ikinä en pakota metsään.Hyvin pysyivät pois,mutta nyt 30 likellä niiden on pakko päästä sinne ja mummo on onnellinen,kun saa hoivata jälkikasvua.Molemmille se on terapiaa,kun ei ole pakkoa.
Todellinen pikku novelli..
Olisin lukenut enemmänkin.
Novellit loppuvat usein näin ettei sitä oikein osaa ennalta arvata mikä loppu olisi.
Minä olen myös sellainen himo marjastaja ollut nuoremmalla-iällä. Meillä on myös ollut vaikeuksia miehen kanssa, hän on myös sanonut että kaupasta saa niin erullisesti ettei kannata itse rämpiä metsissä. Hillat olen jättänyt soille niistä meillä ei kukaan ole tykännyt onneksi kun itsekkin olen kaihtanut niitä.