Olen enemmän kuin mustasukkainen. Tämä on syvältä kalvavaa ahdistusta ja silmitöntä vihaa siitä, että hänellä on ollut elämä ennen minua. Että hänellä on mielikuvitus, jossa hän voi haluta ketä tahansa muuta kuin minua. Että hänellä on muistot, joita hän ei koskaan pyyhi minun takiani pois. Että hänellä on ensirakkaus, mikä on aina rakkauksista suurin ja merkittävin. Että hänellä on miehen evoluuttinen tausta reagoida perseisiin, aina ja ikuisesti, oli minua tai ei. Ja että hän on minun takiani valmis valehtelemaan, että ei ole muita tarpeita kuin minä, kieltämään oman miehisyytensä, oman likaisen mielikuvituksensa ja perverssit sessionsa menneisyydestänsä -ne missä sperma lensi, ei minuun vaan muihin naisiin. Kun kerran panetti. Miksi ei voisi panna, jos panettaa?
Niinpä. Nussikaa kaikki maailman ihmiset. Ei kai siihen sitten liity tunteet niin kuin minä olen toivonut. Ei kai se ole toisen riistoa niin kuin minä olen kokenut. Tänään nussitaan täällä tätä ja toisinaan tuolla tuota. Ja ehkä sitten kymmenen vuoden päästä, jos löytyy tarpeeksi nätti partneri, voitaisiin vaihteeksi rakastua ja aloittaa parisuhde. Tuosta noin vain. Ja sitä, että asenne ja moraali on ollut parisuhdetta kummasti löyhempää, sitä kutsutaan menneisyydeksi. Se pitää unohtaa. Sillä ei pitäisi olla merkityksessä tässä suhteessa. Eläköön muuttuva arvomaailma!
Rakas lapseni, minä kerron iltasatua tulevalle taaperolleni, isäsi oli kova mies panemaan. Pisteli menemään ympäri kyliä. Sillä tavalla sinun siskopuolesikin sai alkunsa. Sitten se alkoi himoita äitisi persettä ja päätti vakiintua. Ja he elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti. Eikö ole kaunis tarina?
Hän pyytää minua hyväksymään menneisyytensä, mutta ei ole oma-aloitteisesti sitä hylännyt. Puhelinnumerot ja yhteydenotot loppuivat minun vaatimukseeni, ei omaan haluun elää nykyhetkeä, panostaa meidän suhteeseemme ja rakastaa minua niin kuin hän puheen tasolla antoi ymmärtää.
Enkä voi ymmärtää, miksi hän rakastaisi minua. Hullua, sairasta, vihaista ihmistä. Joka siirtää tuskaansa itsestä pois satuttamalla häntä sanoin ja teoin. Riistämällä puheillaan koko hänen ihmisarvonsa.
Jos hän sanoo minua kauniiksi, minä loukkaannun. Kyllä vain, uskokaa kun hullu kertoo! Kauneus ei ole syy rakastaa ketään! Kauneuden arvostaja on pinnallinen naisen alistaja, ei mies joka hakee naisesta ihmistä. Hän on jakanut minut puheissaan ruumiinosiin. Olen perse ja tissit. Ja hyvännäköinen.
Mitä tapahtuu, kun tissit roikkuvat (yhä enemmän), kun perse leviää (yhä enemmän) ja raskausarvet repeävät? Kun tulevat rypyt, kaksoisleuan alku, roikkuvat silmäluomet? Mitä mies silloin rakastaa?
Sitä naistako, joka ei koskaan itse usko rakkauteen? Enää.
Niinpä. Nussikaa kaikki maailman ihmiset. Ei kai siihen sitten liity tunteet niin kuin minä olen toivonut. Ei kai se ole toisen riistoa niin kuin minä olen kokenut. Tänään nussitaan täällä tätä ja toisinaan tuolla tuota. Ja ehkä sitten kymmenen vuoden päästä, jos löytyy tarpeeksi nätti partneri, voitaisiin vaihteeksi rakastua ja aloittaa parisuhde. Tuosta noin vain. Ja sitä, että asenne ja moraali on ollut parisuhdetta kummasti löyhempää, sitä kutsutaan menneisyydeksi. Se pitää unohtaa. Sillä ei pitäisi olla merkityksessä tässä suhteessa. Eläköön muuttuva arvomaailma!
Rakas lapseni, minä kerron iltasatua tulevalle taaperolleni, isäsi oli kova mies panemaan. Pisteli menemään ympäri kyliä. Sillä tavalla sinun siskopuolesikin sai alkunsa. Sitten se alkoi himoita äitisi persettä ja päätti vakiintua. Ja he elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti. Eikö ole kaunis tarina?
Hän pyytää minua hyväksymään menneisyytensä, mutta ei ole oma-aloitteisesti sitä hylännyt. Puhelinnumerot ja yhteydenotot loppuivat minun vaatimukseeni, ei omaan haluun elää nykyhetkeä, panostaa meidän suhteeseemme ja rakastaa minua niin kuin hän puheen tasolla antoi ymmärtää.
Enkä voi ymmärtää, miksi hän rakastaisi minua. Hullua, sairasta, vihaista ihmistä. Joka siirtää tuskaansa itsestä pois satuttamalla häntä sanoin ja teoin. Riistämällä puheillaan koko hänen ihmisarvonsa.
Jos hän sanoo minua kauniiksi, minä loukkaannun. Kyllä vain, uskokaa kun hullu kertoo! Kauneus ei ole syy rakastaa ketään! Kauneuden arvostaja on pinnallinen naisen alistaja, ei mies joka hakee naisesta ihmistä. Hän on jakanut minut puheissaan ruumiinosiin. Olen perse ja tissit. Ja hyvännäköinen.
Mitä tapahtuu, kun tissit roikkuvat (yhä enemmän), kun perse leviää (yhä enemmän) ja raskausarvet repeävät? Kun tulevat rypyt, kaksoisleuan alku, roikkuvat silmäluomet? Mitä mies silloin rakastaa?
Sitä naistako, joka ei koskaan itse usko rakkauteen? Enää.
Vastaukset 9
Vanhimmat
rakastakaan. Olethan aika hullu jos vihaat häntä hänen menneisyytensä vuoksi.
Rakastatko itseäsi?
Täytyy tunnustaa että tunnistan tuosta tekstistä myös itseni. Ehkä meitä on kaksi hullua :-)
En tietenkään ole riekaleina koko aikaa niinkuin et varmasti sinäkään, mutta jos tulee riitaa/surua muista aiheista, kaikki nuo alkavat kalvaa yhtenä isona möykkynä.
Poikakaverini sanoi yhtenä kännisenä aamuyönä että hän palaisi vieläkin takaisin ex-tyttöystävänsä luokse (joka petti häntä ja jätti hänet) jos tämä vain pyytäisi. Myöhemmin hän puolusteli että oli humalassa ja halusi vain loukata minua (ystävämme oli juuri tehnyt itsemurhan ja olimme viettäneet hänen hautajaisiaan) En kuitenkaan voi unohtaa tai antaa anteeksi tuota, enkä pysty saamaan varmuuttaa hänen tunteistaan. (Ehkä jos hän käyttäytyisi täydellisen rakastuneesti koko ajan. Vaikka luultavasti epäilisin silloin hänen pettävän minua)
Ja tiedän olevani typerä. Olen periaatteessa melko älykäs ihminen :-) Ehkä juuri siksi en voi uskoa että meillä onnistuisi jotenkin paremmin kuin sillä 99% muilla joilla mene parisuhde päin persettä ennemmin tai myöhemmin
Aah, kohtalotoveri! Todella hyvä oivallus: Voiko alämää seurannut ihminen uskoa parisuhteen kestävyyteen!? Minun mielestäni puhdas matematiikka yhdistettynä emppiiriseen kokemukseen viittaa siihen, että parisuhteet eivät kestä! Ja silti enemmän kuin mihinkään muuhun on tarve uskoa rakkauteen.
Kirjoitukseni oli sekava tunteenpurkaus ja oivalsit hyvin sen, miten nämä tunnetilat tulevat ja menevät (kirjoittaessani olin jossakin hyvin paljon aallonharjan alapuolella).
Jotakin vastaavaa tapahtui meidänkin suhteemme alkutaipaleella, sellaista mikä loukkasi ja sai oloni tuntemaan uhatuksi. En halua sitä täällä ruotia, sillä suojelen itseäni niiltä neroilta, jotka ilmoittavat mieheni olevan sika-petturi-pukki-pelimies (voin sanoa sen hänelle itse, mutta en kestä kuulla sitä keneltäkään muulta etenkin kun sisimmässäni tiedän, ettei asia ole niin!).
Milläköhän keksisimme keinon antaa anteeksi, päättää unohtaa ja jatkaa rohkeasti eteenpäin?
Mieheni väläytti jo ammattiavun mahdollisuuttakin. Tuntuu vaan vaikealta silloin, kun "tilanne ei ole päällä" koettaa kuvata kuinka sekavalta ja ahdistavalta kaikki tuntuu. Pitääkö minun terapeutin vastaanotolla lietsoa itseni hulluksi, jotta hän näkee, missä ongelma piilee...
Olen myös miettinyt sitä, että laukaiseeko tuollainen pettymys reagoimaan kaikkiin vanhoihin haavoihin ja pettymyksiin. Välillä tuntuu, että vihanpurkaukseni ovat jotakin syvempää surua ja pelkoa kuin parisuhteessamme sattuneeseen yksittäiseen ikävään tapahtumaan liittyvää (lausehirviö!).
onko sitä, haluan vielä uskoa niin vaikka minullakin noin 8 vuotta sitten tuntui että repeän, kun mieheni teki syrjähypyn.
Olen hänelle sitä samaa kuin sinä miehellesi.
Hänen omat tekonsa kääntyvät vuosien saatossa häntä vastaan sillä minä en voi unohtaa vaikka olenkin antanut anteeksi, syvät haavat ovat sydämmeeni jääneet jotka nyt ovat parantuneet ja voin tuntea jotain jotakin kohtaan mutten häntä. Hän tulkoon saamaan takaisin aiheuttamansa arvet, mutta toivon että hän selviäisi niistä siten että oppisi näkemään elämän arvot. Toivoisi että hän ymmärtää elämän takoituksen muussakin mielessä kuin sexissä, sillä hyvässä parisuhteessa on muutakin. Parisuhteessa pitää olla mielestäni henkistä mannaa lisäksi, sekä paljon sovittelua, ymmärrystä, asioiden sallimista toiselle tiettyihin rajoihin asti, toisen kunnioittamista jne. Toivon sinun elämällesi hyvää jatkoa, ja toivottavasti miehesi pistää elämän arvot järjestykseen ja näyttää mitä hän todellisuudessa haluaa:) Toisen elämää ei kenenkään tarvi "varata" itselleen, vapaudu sinäkin ja tee sitä mitä sydän haluaa:))
Pyhän raivon vallassa kirjoitin provosoivan aloitukseni, jossa on varmaan paljon tulkinnan varaa. Riippuen kai omista kokemuksistaan lukija tulkitsee mitä tapahtumia purkaukseeni liittyy ja toisaalta sitä, millainen mies tämän naisen rinnalla seisoo.
Haluaisin kertoa, miten näen hänet kun katson häntä rakkaudella, luottamuksella ja uskolla. En vain tiedä, voinko häntä koskaan katsoa niin, sillä pelkään, mitä tapahtuu jos minut palkitaan pettymyksillä. Toisaalta tämä ei ole hänelle henkilökohtaista. Epäluuloni ja varautuneisuuteni on varmaan kasvanut minuun, ei yksittäisen tapahtuman takia, vaan kaiken havainnoimani perusteella.
Totuus on se, että jokainen on elämänsä aikana etsinyt omaa etiikkaansa, kokemuksen kautta selvittänyt, mikä tuntuu hyvältä ja mikä pahalta. Minullakin on ollut hetkeni lumppuna, se pitäisi muistaa. Ja silti arvostelen miestäni "moraalittomasta, tunteettomasta elämästä", koska hän on tyydyttänyt seksuaalisia tarpeitaan ilman sitoutumista ja ajautunut tällaiseen elämäntyyliin vuosikausiksi.
Ehkä hän kaipaa jännitystä, sitä uutuuden viehätystä. Ja hän osaa sen pelin hyvin. Nussitaan, sitten ollaan "kavereita". Kertyy puhelimeen naista naisen perään. Voi sitten soitella joskus ja kysellä kuulumisia (lue: saisko sulta tänään kun oot ennenkin antanut).
Ja tällaisen harrastelun jälkeen minä astun kuvioihin ja olen yhtäkkiä se, jonka kanssa halutaan jakaa loppuelämä. Eikä naisia raaskita pyyhkiä pois elämästä, puhelimen muistista, ei tietenkään. Voihan olla, että minun kanssani homma ei toimi. Mistäs sitten pikaisesti pillua?
Mieheni osoittaa rakkautta, sitoutumishalua, perheenperustamisvalmiutta. Minulla vain ei ole kykyä hyväksyä, että minä en kerrasta saanut häntä jättämään taakseen koko menneisyyttään (eli entisiä hoitojaan) omalla olemassaolollani. Mietin, että jos olisin ollut tarpeeksi upea, hauska, vastustamaton, kaunis ja seksikäs, olisiko se auttanut. Vai kyllästyikö minuun niin nopeasti, että vanhalle hoidolle pitää jo soittaa, laittaa onnitteluviestiä, vastata puheluihin. Katosi jännitys minun nappaamisestani? Vai onko joku toinen jäänyt haluihin ja ajatuksiin siinä määrin, että se jokin minulta puuttuu ja jollain muulla on.
Hyvää jatkoa sinulle, olet vahva kun olet jaksanut. Minun reaktioni ovat ehkä "pienempiin" tekoihin kohdistuvia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että suhteeseen, jossa ollaan tosissaan, ei kuulu millään tavalla eikä tasolla kolmas osapuoli. Ainakaan tämän naisen ylpeys ei sitä kestä ja nainen romahtaa...
täytyisi voida joskus kirjoitella sellaisen kanssa joka tajuaa mun ajatuskulun ja kieroutuneen tavan katsella ja kokea parisuhde..
Oletko ajatellut miestäsi?
Miltä hänestä tuntuu kuulla olevansa vaikka mitä? ja kun hän yrittää jotenkin olla parempi, sovitella ja piristää sinua sanomalla kauniiksi (ym.tehdä asioita joita riidan keskella huudat että haluaisit että hän tekisi edes joskus) saat raivarin ja mikään ei käy, miltä tämä tuntuu?
Miltä se tuntuu että sinulla on oikeus haukkua häntä vaikka miksi mutta hänellä ei ole mitään oikeutta olla eri miltä tai sanoa sinulle edes hippuakaan siitä mitä kaadat hänen päälleen.
Kyllä siitäkin syntyy pyhää raivoa jota ei kuitenkaan voi ilmaista koska pukkimenneisyyden omaavalla ei ole mitään sanomista ainauskolliselleÄitiMaria vaimolle joka pelätessään oman ylpeyden ja hauraan itsetunnon murtumista murtaa ja murskaa toisen epäluuloillaan ja syytöksillään maanrakoon ja nauttii toisen hallitsemisesta ja syyllisyyden ketjussa taluttamisesta.
Kun katsot häntä näetkö hänet itsensä vai pelkojesi ja epäluulojesi heijastumat.
Kun raivoat, raivoatko omia pelkojasi,epävarmuuttasi ja menneisyyden kaikuja vai toisen oikeita tämänpäiväisiä tekoja?
Ja kuinka kauan hän kestää kuulla näitä kohtauksia?
Mitä hän voi tehdä jotta olisi hyvä sinulle ja luottaisit häneen.
kokemukseni mukaan: hän voi tehdä vaikka mitä mutta niin kauan kun et itse kelpaa itsellesi, niin kauan kun pelkäät, mikään mitä hän tekee ei auta.
Olet paljon viisaampi,suurempi ja kauniimpi kuin epävarmuutesi ja pelkosi.Älä anna niiden hallita sinua. Sinulla on varmasti menneisyytesi ja hänellä omansa. Älä vaadi häntä unohtamaan sitä vaan auta häntä tekemään tulevaisuutta, tehkää sitä yhdessä.
Jostain se kertoo jos hän vielä pitää numeroita "varalla", epävarmuutta? jos sinä olet epävarma eikö hänkin voi olla? mitä jos hän todellakin on epävarma ja kun riitelette niin hän pelkää että lähdet. Aina kun raivon vallassa annat hänen kuulla että hän on huono niin eikö se pelota että hän ei ole tarpeeksi hyvä sinulle ja jos hän ei ole tarpeeksi hyvä sinulle niin miksi hän edes yrittäisi muuttua kun muutos yritykset torjutaan?
Armoa naiset! Miehet eivät osaa elää sen paremmin kuin mekään. He eivät ajattele samanlailla kuin naiset, me emme voi pakottaa heitä siihen. Etsi syyt hänen käytökselleen ilman että tuijotat vaan seurauksia, ja tehkää "syille" jotain yhdessä,molempien syille.
"Riippuen kai omista kokemuksistaan lukija tulkitsee mitä tapahtumia purkaukseeni liittyy ja toisaalta sitä, millainen mies tämän naisen rinnalla seisoo."
Minun kokemuksieni mukaan: epävarman ja satutetun naisen, joka on löytänyt hyvän miehen jonka kanssa haluaisi olla ja joka haluaisi turvaa mutta ei voi luottaa siihen kun sitä tarjotaan, rinnalla seisoo virheitä tehnyt mies joka on löytänyt mielestään hyvän naisen jonka kanssa haluaa olla mutta on hämmentynyt ja epävarma eikä uskalla "antautua rakkaudelle ja suhteelle" koska pelkää yksin jäämistä ja "sattumista".
jos olet epävarma luot epävarmuutta jos olet varma luot varmuutta.
ja varmuutta voi harjoitella.
Ole rohkea.
Kiitos mielenkiinnostasi paneutua aiheeseen.
Olen ajatellut, miltä miehestäni tuntuu. On surullista, että loukkaan minulle kaikkein tärkeintä ihmistä. Mutta silloin kun itselläni on paha olo, on ahdistus niin valtava, että siirrän oloani pois aiheuttamalla toisessa niitä samoja tunteita, joista itse kärsin (epävarmuus, menettämisen pelko, riittämättömyyden tunteet...). Minulla on älyä ymmärtää tämä mekanismi, mutta ei kykyä muuttaa sitä.
Sen verran haluan selventää riitatilanteitamme sinulle, että en kyllä mielestäni huutoni aikana pyydä häntä tekemään asioita "edes joskus". Tai, ehkä hän olisi erimieltä (täytyypä kysyä), mutta ei sitä miten hän minua huomioi voi moittia. Hyvinä päivinä ymmärrän, että minulla on maailman paras mies. Toivoisin, että voisin sanoa sen hänelle ilman pelkoa siitä, että kun jotain hyvää annan itsestäni, jotain pahaa tapahtuu...
Ainoa asia mikä minua hänessä kalvaa on hänen virheensä (meidän suhteemme aikana tapahtuneet). Ja ne virheet ovat tekoja, jotka pitäisi pystyä unohtamaan ja antamaan anteeksi. Ja kuinka niitä on pyydetty! Sen sijaan minä korotan aina vain niiden merkitystä, kasvatan tarinaa niiden ympärille, vedän siihen samaan syssyyn sitten kaiken muunkin mikä tukee miehen virheellisyyttä (näin astuu kuvaan koko hänen "huorainen elämänsä"). Ja, se miksi niin teen, johtuu juuri siitä, minkä mainitsitkin: Ne ovat minulle konkreettinen syy vihata. Vihan tunne ja olemassaolo on kuitenkin syntynyt jo aikaa sitten, kerääntynyt pikkukipuina ja vähän isompinakin synkkyyksinä sisälleni. Enkä minä ole koskaan oikealla tavalla purkanut niitä. En ole pystynyt puhumaan hyväksikäyttökokemuksestani tai siitä kun tulin petetyksi ja olin niin häpeissäni että leikin välinpitämätöntä läheisimmillekin ystävilleni. En voi koskaan hyväksyä, että tuhlasin ruumistani ja sieluani miehelle, jolle olin esine, jota ylläpidetään rahalla ja spermalla. Enkä koskaan saa seinää vasten sitä, joka jätti minut (noin sata kertaa) ja viimeisellä kerralla kertoi kuinka ruma ja ällöttävä olen.
Suruni olen aina lääkinnyt menemällä baariin, vetämällä kännit ja kuuntelemalla miesten imartelua.
Olen toki yrittänyt selittää miehelleni, että puran häneen muutakin. Että reaktioni ei ole normaali. Että käyn nyt läpi jotakin, mitä en ole ennen käynyt. Naurahtaen hän sanoi, että älä minuun pura toisten aiheuttamaa vihaa. Niinpä. Eihän siinä pitäisikään olla mitään logiikkaa!
Surkuhupaisaa on miehen konkreettinen ajattelutapa korjata tilanne. Esimerkkejä: Radiossa on toimittajana nainen, jonka etunimi on minulle punainen vaate. Mieheni vaihtaa äkkiä kanavaa. Tai se, että hänen kännykkänsä ahdistaa minua: Hän voi luopua koko puhelimesta, tai antaa sen minun käyttööni, tai hankkia lankapuhelimen, vaihtaa puhelinnumeroa... Eli mies tekee asioita joiden toivoo auttavan. Ei ymmärrä, että kyllä hullu aina uudet temput keksii... Ei näe, että ongelmaa ei todellakaan korjata sillä, että hän koettaa muuttaa toimintaansa minun miellyttämiseksi. Hyvää hän tarkoittaa, mutta ei ole kovin kauaskatseinen.
Olen kyllä monesti sanonut, että ainoa mikä auttaa on se, että saan pääni kuntoon. Jotenkin se vaan aina unohtuu, kunnes taas räjähtää!
Arvelit, että mieheni on hämmentynyt ja epävarma, ei uskalla antautua rakkaudelle ja suhteelle. Ehkäpä jokin kirjoituksessani sai sinut kokemaan niin. Ehkäpä se pitää paikkaansakin. Varmasti hän on ainakin hämmentynyt ja epävarma. Toisaalta hän ei ole koskaan pelännyt näyttää tunteitaan (mikä on minusta niin kummallista että käännän sen niin, että se ei ole miehelle "big diil" puhua nainen märäksi). Ja hän haluaa sitoutua. Me olemme sitoutuneet. Säälikää vain häntä, mutta aikoo mennä kanssani naimisiin.
Olen surullinen kun kirjoitan tätä. Kaipaan häntä. Tuntuu, että olen sellaisessa tilanteessa, että jos en nyt kykene auttamaan itseäni autan häntä lähtemällä pois hänen elämästään. Mitä en ikinä voisi tehdä, sillä olen niin itsekäs, että en voi elää ilman häntä.