Onko täälä ketään muuta ihmistä, joka olis menettäny lemmikkieläimen ja kaipaa sitä liiian paljon?
Mä menetin rakkaan kissani talvella 14.1.05.Mun äiti tappo sen.Oletteko päässeet surustanne ohitse? Mä kaipaan mun rakasta Minniä niin suunnattomasti!Joka päivä itkettää ja kaikkee.Äitini kanssa en ole väleissä ollut sen jälkeen ollenkaan.Mut vaan lähetettiin laitokseen.Kukaan ei vaan voi käsittää tätä mun kaipuuta.Se oli mulle paljon enemmän ku kukaan voi koskaan uskoa!
No naurakaa te vaan mulle ku jostai kissasta ruikutan, mut se oli mulle niin rakas!
Mä menetin rakkaan kissani talvella 14.1.05.Mun äiti tappo sen.Oletteko päässeet surustanne ohitse? Mä kaipaan mun rakasta Minniä niin suunnattomasti!Joka päivä itkettää ja kaikkee.Äitini kanssa en ole väleissä ollut sen jälkeen ollenkaan.Mut vaan lähetettiin laitokseen.Kukaan ei vaan voi käsittää tätä mun kaipuuta.Se oli mulle paljon enemmän ku kukaan voi koskaan uskoa!
No naurakaa te vaan mulle ku jostai kissasta ruikutan, mut se oli mulle niin rakas!
Vastaukset 20
Vanhimmat
Joskus lemmikit on ihan niinku ihmisiä, ne vaan on paljon luotettavampia ja ymmärtäväisempii. Mä en osaa ees ajatella miltä sit tuntuu kun mun kissa kuolee, se on mulle rakkaampi kuin monet ihmiset.
Et ole surusi kanssa yksin! Mä menetin mun kollipojan toukokuussa, kun hän sairastui ja todettiin munuais-sairaus. Enää kahteen viimeiseen viikkoon ei syönyt mitään ja laihtui reppana varjoksi entisestä. Eläinlääkäri armahti toisen tuskistaan ja poika nukkui levollisesti pois...
Tiedän miten pahalta tuntuu luopua jostakin niin tärkeästä ja rakkaasta kuin oma kissa. Jotkut ovatkin sanoneet että kissa/lemmikin menetystä voi verrata läheisen kuolemaan. Olen itse huomannut se että kirjoittaminen asiasta helpottaa, ja nyt pystyn jo ajattelemaan kissaa ja yhteisiä hetkiä, enkä enää ala parkua.
Laitan tuohon alle runon jonka sain kun kisuni muuttui enkelikissaksi :
"Yön tullen minä seison portailla kuuntelemassa
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin;
puutarhani on sirpaleita täynnä.
-Edith Södergran-
Jos haluat vielä kirjoitella ja purkaa pahaa mieltäsi, niin seurailen palstaa...
Ei sinulle kukaan naura.
Minulla oli aikoinaan elättinä räkättirastas.
Räksä vietti kesän kanssamme. Lenteli ja liikkui vapaasti. Yksi asia oli josta äitini ei tykännyt. Aina kun oli ovet auki tai joku ikkuna niin räksä tuli sisään ja joka kerta ruikautti kasan johonkin. Syksyn tultua lintu katosi, ehkä joku tappoi sen. Oli meillä myös yksi orava joka kuului kalustoon. Nämä ovat vanhoja juttuja mutta mietin niitä vieläkin joskus ja kaipailen sitä surutonta nuoruusaikaa. Nämä lemmikit jäävät ihmisten mieliin ja muistoihin elämään, hyvä niin, mutta ei ne saa ylipääsemättömäksi muodostua. Ajattele niin että joskus hankit omaan kotiisi uuden kissan.
Aika parantaa haavat vaikka aluksi tuntuukin raskaalta ja tyhjältä.
"Ajattele niin että joskus hankit omaan kotiisi uuden kissan."
Sama kuin sanoisi "Ajattele niin että joskus hankit omaan kotiisi uuden veljen/siskon/isän/äidin/tyttären/pojan jne..."
Ei menetetyn lapsenkaan tilalle noin vaan hankita uutta lasta. Jos koskaan...
ei oo tarkotuskaan, että uusi lemmikki korvaisi vanhan. Mutta kyllä kannattaa hankkia uusi kissa, kyllä se lievittää surua. saat muuta ajattelemisen aihetta kuin surusi,iloitsemaan uudesta tulokkaasta. Toki molemmat tapaukset ovat omia persoonia...
Minulla on myös vastaava kokemus. Siitä on tosin aikaa jo kymmenen vuotta. Minulla oli hyvin vahva ystävyysside koiraamme. Se oli parhaassa iässä, oli metsästyskoira. Kymmenen vuotta sitten lokakuussa se oli hirvimetsällä jäänyt rekan alle ja kuoli. Kuulin sen vasta illalla kun tulin koulusta (tai iltapäivällä). Muistan vieläkin sen päivän kuin eilisen. Olin silloin vasta 13 (14 täytin siitä kahden päivän päästä). Maailma romahti. Minulla ei ollut kavereita, koska minua kiusattiin koulussa. Koirani oli paras ja ainoa ystäväni ja menetin sen. Olin niin yksin ja masennuin. Itkin vaan kaikki illat ja halusin pois.. sinne jonnekin, missä koiranikin oli. Tilannetta ja tuskaani pahensi se, kun tiesin, että se rekkakuski ajoi tahallaan koirani yli, vaikka se juoksi tien laidassa ja rekka oli tyhjä ja keli hyvä. Isälleni sanoi vain, että hän ei koiria väistele. Se mies pilasi elämäni. Masennuin täysin ja olin vain niin yksin. Uos katsoessani näin vain tyhjän häkin ja koskemattoman lumivaipan siellä häkissä. Sitten noin kuukauden päästä meille ostettiin uusi koira, mutta ei se tuntunut samalta, vaikka se saattoi hieman helpottaakin. Kuitenkaan siitä koirasta, eikä muistakaan sen jälkeen, ole tullut minulle samanlaista uskollista ystävää. Saatoin puhua tuskastani koiralleni kuin kenelle tahansa ystävälle jos niitä olisi ollut. Aikaa on kulunut tosiaan kohta se kymmenen vuotta, mutta kyllä mä vielä silloin tällöin mietin ja suren. Varsinkin sen syntymäpäivänä ja kuolinpäivänä. Nyt syyskuun alussa tuleekin kuluneeksi jo 13 vuotta koirani syntymästä. Se olisi nyt jo vanhus ja kuolisi luonnollisestikin vanhuuteen, mutta se ressukka ei saanut elää kuin kolme vuotta.
Kiva kuulla, että on muitakin ihmisiä, joille oma lemmikki on kuin sisko/veli. Mulle Minni oli ainoa sisarus.Nyt olen aivan yksin.
Se päivä,kun äitini ivallisesti ilmoitti rakkaan Minnini kuolemasta on painunu tiukasti mun takaraivoon.Muistan sen kuin eilisen.Se oli perjantai ja mä tulin koulusta kotiin. Aamulla oli tullut kamala kiire bussiin,enkä ollut ehtinyt edes hyvää huomenta kisulleni toivottamaan.Sitten en häntä enää nähnytkään.En koskaan!Hautaakaan sillä ressukalla ei ole.Jossai kaatopaikalla se saa levätä.
Voi kun niin ikävä sitä pientä
älä syytä itseäsi. en tiedä mikä on äitisi tarina mutta hän kuullostaa sairaalta. hän olisi tehnyt sen jokatapauksessa jos ei siloin iin sitten muulloin.
ehkä hän oli mustasukkainen sinulle rakkaasta kissasta. ehkä hän halusi sen pois tieltä. omituinen tapa oisoittaa se että haluaisi sinulta huomiota enemmän. tiedätkö varmasti, että kissa tapettiin, eikä esim. viety vain jonnekin löytöeläin paikkaan? en tiedä miksi kysyin? ei ole tarkoitus herättää katteettomia toiveita.. jotenkin vain kertomuksestasi tuli tällainen mielleyhtymä "äitisi ivallisesta ilmeestä".
oma kissani kuoli pari vuotiaana ja itkin sitä putkeen kaksi viikkoa. sen jälkeen kaksi vuotta sitä surin. nyt pystyn sitä muistelemaan jo, ilman sellaista surua.
eläimet ovat tärkeitä meille koska ne hyväksyvät meidät tällaisina kuin olemme. ja monille meistä ne ovat ainota tosiystävät!
todella kamalaa ettei äitisi ole ollut tukena kun kissasi on poissa. ja hirvittävää ajatella miten tämä asia vaikutta sinun elämääsi ja suhteeseesi äitiisi. tarkoitan että sinä ansaitset itsellesi sellaisen ihmisen joka sinua todella rakastaa.
itselläni ei myöskään ollut ketään kun kissani kuoli. koirani yritti ja lohduttikin kovasti. kävin kissani kuoleman läpi vasta, kun löysin ihmisen joka minua kuunteli ja ymmärsi miten tärkeä se eläin minulle oli. siitä vähitellen sitten pääsin taas eteenpäin.
toivon että sinä löydät jonkun ihmisen jonka sylissä voisit itkeä kissaasi niin pitkään kuin on tarve.
niin Minni oli mun ainut tosi-ystävä ja ainut, joka rakasti mua.Tai niin mä ainakin uskon, että rakasti! niin no voihan se tietty olla mahdollista, että se oltas viety johonki löytöeläin paikaan, mutta ei mun äiti sellaseen vaivautuis.Tietääkö muuten kukaan,jos eläin lopetetaan eläinlääkärissä, niin saako siitä jonku koulintodistuksen tai voinko sellasta mennä kyseleen jostain? Mun äitini vaan väittää ettei se säilytä mitään vanhoja papereita, mutta se ei pidä paikkansa!Mä olen ihan varma,että se on tappanu sen ite:( mitä mun pitäis tehdä? tää ei ehkä ihan sovi tänne masennus palstalle, mutta tää nyt vaan on yks niistä asioista, jotka mua masentaa...
Musta tuntuu, ettei kukaan mun tuttu oikein osaa ymmärtää sen kisun merkitystä mulle.Se oli mulle kaikki kaikessa.Kaikki vaan aattelee , ett se oli vaan yks elukka...
Musta tuntuu vaan, että mä pidän liikaa tnteita sisälläni, kun en osaa avautua kellekään.Se on niin vaikeeta.Helpottais kyllä tosi paljon, jos olis joku kenen sylissä itkeä ;( mut ehkä mä vielä sellasen ihmisen tapaan...
voit tänne kirjoittaa ihan rauhassa, kyllä tämä aihe tänne kuuluu mielestäni. jos sinä koet itsesi masentuneeksi niin se on totta!
kun eläin lopetetaan eläinlääkärissä siitä tulee käsittääkseni vain kuitti maksetusta laskusta. ihmisen kuolemastahan kyllä tulee kuolintodistus.
tilanne äitisi kanssa on varmasti sinulle sietämätön. olet vihainen ja pettynyt häneen. äidinhän kuuluisi suojella ja rakastaa lastaan, mutta hän ei niin tee. sinä et koe hänen rakastavan sinua. äitisi vain valehtelee ja piilottaa asioita sinulta. mahdat olla hämmentynyt ja ihmeissäsi. käsittääkseni (en tiedä ikääsi)asut kotona ja olet hänen "armoillaan" etkä voi itse tehdä asialle juuurikaan mitään. sinulla ei ole valtaa vaikuttaa asioihisi. äitisi hallitsee maailmaasi.
sen lisäksi, että olet menettänyt kisusi menetät äitiäsi, joka päivä enemmän ja enemmän. kuitenkin me lapset toivomme salaa, että vanhempamme meitä rakastaisi ja meidät hyväksyisi juuri tällaisena kuin olemme.
rakkaus on kokoajan kauenpana sinua. olet joka päivä enemmän yksin. kukaan tutuistasi ei sinun ahdistusta pysty ymmärtämään, joten et pysty kenellekään kertomaakaan tunteistasi vaan pidät kaiken sisälläsi. toiovttavasti olen ymmärtänyt tilanteesi.
uskon kuitenkin kaikesta huolimatta, että löydät vielä sellaisen ihmisen, jonka kanssa uskallat jakaa tunteitasi! se voi olla tänään, huomenna,vuoden kuluttua, joskus myöhemmin.. milloin vain, kun pidät silmät auki.
voit myös, vaikka se tuntuisi ylitsepääsemättömän vaikealta, jutella esim. koulun terveydenhoitajan tai kuraattorin kanssa. se voi olla tosi vaikeeta, melkein mahdotonta edes ajatella, mennä puhumaan vieraalle aikuiselle, mutta nämä ihmiset kyllä yleensä osaavat olla myötätuntoisia.
uskon, että kuitenkin tämä suru Minnistä vaikuttaa sinun koko elämääsi, ehkä koulutyöskentelyysikin?
tietysti on vielä mielenterveystoimistot, löydät varmastikin puhelin luottelosta tai netistä, jossa voisit käydä paikkakunnassasi. tämä ei tarkoita, että olisit "hullu" tai jotain. siellä voisit käydä ehkä kertomassa elämäntilanteestasi. kaikilla meistä on elämässä tällaisia tilanteita, jossa voimme huonosti.
on myös nuorisokoteja, jossa nuoret elävät ja opettelvat ammatti-ihmisten kanssa itsenäisymään yhteistyössä vanhempien kanssa. äidilläsi voi olla sellainen elämäntilanne itsellään, ettei hän pysty sinusta huolehtimaan, kuten sinun kuuluisi tulla huolehdituksi. ja silloin tarvitsisitte molemmat huolenpitoa. en tiedä tilannettasi kotona ja sitä mitkä määritelmät on päästä lasten-tai nuorisokotiin. onhan niitä väliaikaissijoituksiakin jolloin nuori voi asua hetken (1-6?kk)muualla kuin kotona. eiköhän mielenterveystoimistosta tiedetä ohaja sinut oikeaan paikkaan, jos päätätä sellaisessa käydä.
aikuisena, lapsuuden ja nuoruuden kokeneena voin kertoa, että kukaan aikuinen ei välttämättä huomaa sinun pahaa oloasi. ihmiset luulevat, että kaikki on hyvin, jos on hiljaa. eivätkä ihmiset tunnu osaavan välttämättä lukea eleitä ja ilmeitä ja sanoja, jotka paljastavat kyllä pahan olon.
ja aikuisilla on omat ongelmansa ja huolensa joten silloin on vaikeaa huomata toisten huolia, kun on vain omissaan kiinni. tämä ei ole mielestäni oikein varsinkaan lapsia ja nuoria eikä aikuisiakaan kohtaan, mutta näin se vain on. tämän takia on ammatti-ihmiset jotka auttavat kun muut eivät jaksa.
tässä ehdottaisin sinulle siis auttamaan itse itseäsi. sinä olet arvokas ihminen, joka ansaitsee huomiota ja huolenpitoa! kukaan ei myöskään tunne sinua niin hyvin kuin sinä itse! joten kuuntele itseäsi! sinä tiedät mikä on sinulle parasta.
kun et koe saavasi kunnioitusta äitisi osalta se on todella ikävää ja väärin, mutta voit opetella, vaikka se on rankkaa, itse kunnioittamaan itseäsi. mikä tarkoittaa juuri sitä, että välität itsestäsi ja huolehdit itsestäsi. kun opit itsestäsi huolehtimaan, osaat myöhemmin ja nyt muistakin huolehtia, eikä sinusta tule sellaista aikuista, joka ei huomaa eikä pysty lapsia ja nuoria auttamaan!
myös se on itsesi auttamista, jos pyydät apua. usko pois kukaan ihminen ei selviä yksin! ei lapsi, ei nuori, ei aikuinenkaan. jokainen meistä tarvitsee vähinttäänkin henkistä, emotionaalista tukea, vaikka olisimmekin itsenäisiä. ihminen on laumaeläin! emme voi elää ilman toisiamme!
sinä itse voit valita mitä teet. voit olla kuuntelematta näitä ajatuksiani tai voit ne huomioida. jos haluat opetella itseäsi arvostamaan ja kunnioittamaan niin se on sinulle nyt ja tulevaisuudessa vain hyvä asia.
tämä hetki kiinnostaa sinua varmastikin eniten ja niin pitääkin. olet ahdistunut ja masentunut ja haluat niistä tunteista eroon. haluat myös Minnisi takaisin.
toinen näistä on mahdollista loppujen lopuksi ja toinen ei. tässä hetkessä voisit saada apua ja tukea juuri tuohon suruusi. olen todella pahoillani menetyksestäsi. se on sinulle ja sinun elämässäsi todella isoa asia.
minulla myös oli muuten ainoa ystävä lapsena koirani. meitä on kuule yllättävän paljon muitakin kaikenikäisiä ihmisiä, jotka ovat kokeneet lemmikin menetyksen näin syvästi!
et taida olla valmis sille ajatukselle, että olet todellakin menettänyt Minnin lopullisesti. et haluaisi uskoa sitä. se on vaikeata. jossain vaiheessa kuitenkin on hyvä päästää irti siitä toivosta, että Minni vielä tulisi luoksesi.
mitä mieltä olisit siitä, jos pitäisit Minnille muistotilaisuuden/hautajaiset? näin ehkä luopuisit siitä toivosta, joka näyttäisi olevan turha, että vielä saisit takaisin rakkaan ystäväsi. ja voisit kunnioitaa Minnin elämää ja sitä mitä hän sinulle antoi ja mitä hän sinulle merkitsi ja merkitsee vieläkin.
pääsisit ehkä suremaan menetystäsi ja elämään elämääsi eteenpäin ilman Minniä. kuitenkin suru ja ikävän on käytävä läpi. ja se kestää sen kun se kestää. se Minnistä irti päästäminen ei tarkoita sitä, että välittäisit vähemmän. se tarkoittaa vain sitä, että hyväksyt tosiasian mitä on tapahtunut, oli se sitten miten kamalaa tahansa.
kuten sanoin avun saaminen ja myöskään sen vastaanottaminen ei ole helppoa. on vaikea myöntää tarvitsevansa apua ja on vaikea etsiä sitä, kun ihmisillä on omia huoliansa. mutta olet niin arvokas ihminen, että sinä ansaitset todella tulla huomatuksi. on tervettä itsekkyyttä hakea ja vaatia apua! siinä pitää olla vain sinnikäs. ensinnäkin pitää voittaa itsensä ja uskaltaa myöntää tarvitsevansa apua. se on rohkeutta, mutta se on myös itsensä kunnioittamista.
eli itsesi takia etsi sellaisia ihmisiä (ammattiauttajia tai kanssaihmisiä) jotka sinua haluavat kuunnella. voit joutua käymään monia ihmisiä läpi ennen kuin löydät sellaisen/sellaisia jotka ymmärtävät sinua. mutta on tärkeetä oman itsesi ja kehityksesi, hyvinvointisi kannalta, että jatkat vain sinnikkäästi.
se ettei joku sinua kuuntele, ei johdu sinusta! sinussa ei ole vikaa! se johtunee siitä ettei tämä nimenomainen ihminen vain pysty auttamaan sinua kun on omissa jutuissaaa kiinni.
Ihanaa, että joku ymmärtää, millanen suhde mulla on äitiini. Sä ymmärsit tosi hyvin mun tilanteen, mutta oon käyny läpi melkei kaikki, mitä ehdotit.Mut vietiin seuraavana päivänä Minnin kuolemasta Perhetukikeskukseen ja sieltä sit vähän ajan päästä toiseen laitokseen, jossa majailin sitten koko loppu kevään. Nyt olen sitten saanut oman tukiasunnon ja käyn kerran kuussa terapiassa.Mutta ei mikään ole oikein auttanut, kun en ole kellekään pystynyt kertomaan miltä musta tuntuu. Jotenkin on vaan helpompaa esittää "iloista" tyttöä, mutta silti mun sisällä valuu vaan raastavat kyyneleet.Voi mä en ymmärrä, miks mun on niin vaikeeta avautua ja puhua jollekin vaikka sisimmässäni sitä todella paljon tahdonkin! Tiedän, ettei kukaan muu sille mitään voi, muuta kun minä itse!
Mun itsetuntoni on vaan niin maassa...on vaikee saada mitään aikaseks.Ja jotenkin taas kaikki tunteet möyryävät mun sisällä...tuskaa!
avun vastaanottaminen kyllä todellakin on vaikeeta!Tiedän, että kaikki terapeutit ja muut työntekijät varmaan haluis auttaa mua mutta mä en osaa olla autettava! OLEN VAIN NIIN PIRUN EPÄSOSIAALINEN IHMINEN, ETTEN PYSTY AVAUTUMAAN VAIKKA TUSKA RAASTAA MUT SISÄLTÄ KOHTA KOKONAAN!
kiitos ideasta avovaimo, että pitäsin Minnille hautajaiset , vaikkei sillä pikkusella tule koskaan hautaa olemaankaan... ;(
että olet päässyt asumaan itsenäisesti. (tarkoittaako tukiasunto siis omaa asuntoa, jossa asut vai onko se jokin huone jossain?)
kuitenkin se on tärkeää, että olet saanut jo "ensiapua". ajattelin kauhulla, että joudut asumaan äitisi vaikutuspiirissä.
"Mutta ei mikään ole oikein auttanut, kun en ole kellekään pystynyt kertomaan miltä musta tuntuu. Jotenkin on vaan helpompaa esittää "iloista" tyttöä, mutta silti mun sisällä valuu vaan raastavat kyyneleet.
Voi mä en ymmärrä, miks mun on niin vaikeeta avautua ja puhua jollekin vaikka sisimmässäni sitä todella paljon tahdonkin! Tiedän, ettei kukaan muu sille mitään voi, muuta kun minä itse!"
niin aina ei ole helppoa ymmärtää miltä tuntuu tai mistä oikesastaan paha olo on tullut tai miten sen saisi katoamaan. monesti se on juuri sitä ristiriitaista toisaalta ja toisaalta ajattelua/tuntemusta ja sitten on ihan sekaisin siitä mitä se oikeasti on. ei ole siis helppoa jäsentää tunteitaan itselleenkään ja sitten vielä niitä ilmaista toiselle ihmiselle. kukaan ei voi mennä pääsi sisälle ja tuntea ja kokea niin kuin sinä. joten siinä mielessä olemme yksin tuntemustemme kanssa kokemus maailmassamme.
mutta joskus on lohduttavaa, kun toinen ihminen on vain läsnä, vaikkakin sanomatta mitään tai vaatimatta/odottamatta sinua kertomaan jotain mitä et pysty vielä.
ja jos siellä tukiasunnon yhteydessä on ihmisiä niin voisit yrittää jonkun kanssa vähitellen keskustella vain niitä näitä ensin, vaikka vain pari sanaa vaihtaa. ja sitten jonkun ajan kuluttua vasta, voit uskaltaa paljastaa tuntemuksiasi.
eli aloita joillain pinnallisilla jutuilla jolloin sinun ei tarvitsekaan paljastaa itseäsi. näin se ei ole nii pelottavaa lähestyä toista ihmistä. ja sitten omien tuntemusten mukaan voit kerto enemmän henkilökohtaisi asioita. näin voisit totuttaa itsesi ja myös testata onko henkilö jolle juttelet luottamuksesi arvoinen.
ehkä esität "iloista tyttöä", koska se on suojakeino sinulle. et ole vielä valmis näyttämään kenellekään haavoittuvuuttasi, koska et ole voinut luottaa lähinpään ihmiseen. äitiisi? ehkä myös haluat kieltää, etkä hyväksyä tapahtunutta, koska se mitä sinulle on tapahtunut ei ole ollut oikein! kaikki on hyvin, kenellekään et näytä heikkouttasi, koska sitähän ei ole. sitä ei voi olla, et voi luhistua. se on ainoa mitä sinulla on "iloisuutesi", jonkinlainen suojamuurisi. sisällä kuitenkin on paha olo mitä et halua myöntää, vaikka ulkokuoren rakensitkin iloiseksi tytöksi. et voi myöntää itsellesi ehkä kuitenkaan pahoinvointiasi, tai hyväksyä tilannetta. ehkä se on vieläkin vaikea hyväksyä, että sinua on näin kohdeltu.
"Mun itsetuntoni on vaan niin maassa...on vaikee saada mitään aikaseks.Ja jotenkin taas kaikki tunteet möyryävät mun sisällä...tuskaa!"
et halua ehkä hyväksyä myöskään sitä, että nyt käyttäydyt niin kuin käyttäydyt. et halua uskoa, että olet tässä tilassa. haraat kovasti vastaan sitä mitä olet nyt tai mitä tai kuka koet nyt olevasi. se vaikeuttaa vielä enemmän oloasi!
olet hämilläsi ja et todellakaan halua uskoa tätä todeksi. onko todella näin käynyt, että oma äitini on voinut minun rakkaan lemmikkini tappaa? ajatuksesi ovat sekaisin kaikki on sekaisin ja mikään ei tunnu auttavan.
MUTTA se on totta, tämä tilasi ja tapahtunut! yritä hyväksyä itsesi ja tunteesi ja ajatuksesi myöskin!
saatat mahdollisesti ajatella toisinaan kostoa ym "pahaa" äidistäsi. mutta se ei todellakaan tee sinusta pahaa ihmistä! sinulla on oikeus kaikkiin tunteisiisi ja ajatuksiisi! sinulla on todellakin oikeus olla vihainen! ole vihainen, jos siltä tuntuu! Ole surulinen, ole masentunut, anna lupa itsellesi! älä yritä kieltää ja sanoa en voi olla vihainen masentunut ym minun pitäisi olla jotain muuta. anna itsellesi lupa ja hyväksyntä olla sitä mitä olet kulloisellakin hetkellä!
esim voit sanoa itsellesi olen vihainen ja minulla on oikeus olla vihainen äidilleni ja niille jotka ovat minua väärin kohdelleet.
ajatteleminen on eri asia kuin tekeminen! pelkäät ehkä vihaisia ajatuksiasi, koska se on väärin (näin meille on opetettu!) mutta ethän ole oikeasti lähtemässä murhaamaan ketään! voit sen tehdä mielikuvissasi toki(vaikka hakata äitiäsi nyrkeillä tuusannuuskaksi ym) jos se helpottaa sinua.
voit hankkia nyrkkeilysäkin ja hakata sitä kuvitellen sen olevan äitisi.
tai voit jossain vaiheessa kenties harkita joogaa tai venyttelyä ym jossa hengityksellä rauhoitutaan, mikä keino vain sinulle itsellesi sopii. ja tämä on vain sitä, että purat vihasi, agressioisi ja ymmärrät, että tämä on vain mielessäsi tapahtuvaa tunteiden purkamista. sinulla on oikeus kaikkiin tunteisiisi! älä kiellä itselläsi niitä!
kun näin annat itsellesi luvan kokea tämän kaiken on se helpompi hyväksyä (sinulle on näin käynyt, se ei ollut oikein,ei se oli todella väärin sinua kohtaan, mutta näin on käynyt kuitenkin!)
ensimmäinen askel on hyväksyä se mitä sinulle on käynyt. siis hyväksyä se tosiasiana, eikä kieltää ja toivoa ettei sinulle olisi niin käynyt.
miksikö? miksi jotain tällaista tulisi hyväksyä? tuntuuko se älyttömältä?
vastaan, että itsesi takia! sen takia, että hyväksyttyäsi tapahtuneen ja omat tunteesi ja ajatuksesi siitä johtuen, pystyt aloittamaan parantumisen! tämä tapahtuneen (ja kaiken siihen littyvän mitä sinussa itsessäsi sisälläsi tapahtuu), hyväksyminen kestää sen kun se kestää. ja välillä tulee takapakkia ja miettii ja toivoo ettei sitä olisi tapahtunut. ja ihmettelee miksi juuri minulle on näin tapahtunut. ym. ajatukset ja tunteet hyppivät. mutta kun tiedostat sen olevan ainoa keino alkaa parantumaan, niin ehkä vähitellen alat hyväksyä asiaa, jota ei olisi pitäinyt sinulle tapahtua, jota et olisi todellakaan ansainnut.
Sinun on hyvä muistaa, ettet kohdista vihaasi muihin viattomiin sivusta katsojiin, aina tulee sanoa heille, ettei sinun pahaolosi ole heistä kiinni, vaan se on sinun sisältäsi lähtöistä! se lähtee sinusta! sinä reagoit tapahtuneeseen näin! kukaan ei laita näitä tunteita sisällesi!
"avun vastaanottaminen kyllä todellakin on vaikeeta!Tiedän, että kaikki terapeutit ja muut työntekijät varmaan haluis auttaa mua mutta mä en osaa olla autettava! OLEN VAIN NIIN PIRUN EPÄSOSIAALINEN IHMINEN, ETTEN PYSTY AVAUTUMAAN VAIKKA TUSKA RAASTAA MUT SISÄLTÄ KOHTA KOKONAAN!"
tuossa edellä kuvasinkin jo mistä voisit yrittää lähteä liikkeelle varovaisesti omilla ehdoillasi ihmisten kanssa komunikoidessa.
ole armollinen itsellesi. et opi hetkessä ottamaan apua vastaan! ehkä kun olet hyväksynyt tilanteesi on helpompi ottaakin apua vastaan sitten? itselläni meni vuosia opetella ottamaan apua vastaan. pystyin ottamaan sitä vastaan, kun koin oloni turvalliseksi ja itseni hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. ensin kuitenkin minun todellakin tuli hyväksyä tilanteeni.
"kiitos ideasta avovaimo, että pitäsin Minnille hautajaiset , vaikkei sillä pikkusella tule koskaan hautaa olemaankaan... ;("
voit pitää hautajaiset yksin tai voit pyytää muitakin mukaan. kuitenkin hautajaiset ovat eläviä varten, jotka muistelevat vainajaa ja voivat aloittaa suremisen.
tietysti on karmaisevaa ajatella, että kissasi olisi jossain kaatopaikalla vailla hautaa, mutta se on kuitenkin "vain" ruumis. kissasi oli enemmän kuin vain ruumiinsa! Minnillä on "sielu" sisällään! ja sen sinä tunsit ja sitä ei voi kukaan ottaa sinulta pois!
itseäni helpotti ajatus (pahimman suremisen jälkeen) siitä, että kuvittelin kisuni jakaantuneen hiukkasiksi luontoon ja sitä kautta elävään. vaikea selittää.. tämä liittyy elämäkiertokulkuun. eli kisuni on kaikkialla, tuulen vireessä, koivun nupuillaan olevissa lehdissä, vaikkea fyysisesti olekaan olemassa.
ja hän on myös osa minua/elämääni, minussa muistoissani aina, hän näkyy koirassani, joka menetti kissa kaverinsa. meissä molemmissa näkyy hänen vaikutuksensa, jonka hän jätti eläessään.
Joo tämä tukiasunto on iha tavallinen kerrostaloasunto, mutta tää on jollain tapaa tuettua asumista( en oikein tiiä miten...) Mut siis käytännössä sossu maksaa mun vuokrat yms. ja sit mun tykönä käy kerran viikossa sellanen työntekijä.Oon monesti ajatellut, että sen kanssa vois puhua tästä kaikestä, mutta enpä ole siihen kyennyt. Huomenna se on taas tulossa käymään, mutta eipä mulla ole sille varmaan taaskaan mitään sanottavaa.Hymyilen vaan ja olen hiljaa...Jotenkin tuntuu kauheen piinalliselta aina, kun se tulee käymään täälä.Se on kyllä tosi mukavan olonen ihminen, mutta en keksi mitään keskusteltavaa sen kanssa.Siinä sitten istutaan vaan tunti hiljaa.Ja ihan varmasti se tuntuu siitä työntekijästäkin kiusalliselta.
Siellä perhetukikeskuksessa niiden työntekijöiden kanssa mä tulin paljon paremmin juttuun.Jotenkin en vaan tiiä, miten mun pitäs olla ku nyt työntekijä tulee mun kotiini kylään. Tätä on niin vaikeeta vaan selittää...
Pakko kysyä, että oletko sä joku psykologi ku osaat noin hyvin mun elämääni tulkita? =) ...ainakin sellaseen sulla olis aineksia!
On totta, että mä menetin luottamuksen tosi läheiseen ihmiseen äitiini. Vielä yläasteellakin vietin aikaa mielummin äitini kanssa kuin kavereiden.Rakastin häntä niin kovasti!mutta sitten pikku hiljaa meidän tiät alkoi erkanemaan, mutta en oikein vieläkään tiedä sille syytä miks näin tapahtu.Ehkä osasyynä oli äitin uus "miesystävä".
Mulla on tosi kova "into" selvittää kaikkia asioita, mitä mun elämässäni on tapahtunut(iskän alkoholismi,kuinka se kohteli mua,koko lapsuus ja kaikki mitä nyt viimeaikoina on äitin kanssa tapahtunu).Mutta en oiken tiiä, mitä hyötyä siitä on, ku kaikki vaan tuntuu pahemmalta.Olen vain epäonnistunut elämään kummankaan vanhempani kanssa.No mut ehkä se on näin tarkotettu...
"Hymyilen vaan ja olen hiljaa...Jotenkin tuntuu kauheen piinalliselta aina, kun se tulee käymään täälä.Se on kyllä tosi mukavan olonen ihminen, mutta en keksi mitään keskusteltavaa sen kanssa.Siinä sitten istutaan vaan tunti hiljaa.Ja ihan varmasti se tuntuu siitä työntekijästäkin kiusalliselta.
Siellä perhetukikeskuksessa niiden työntekijöiden kanssa mä tulin paljon paremmin juttuun.Jotenkin en vaan tiiä, miten mun pitäs olla ku nyt työntekijä tulee mun kotiini kylään. Tätä on niin vaikeeta vaan selittää..."
hm? ehkä ihmisen koti on sellainen paikka, jossa vain haluaa olla rauhassa sitä mitä on. ja tavallaan toinen sitten "tunkeutuu" sinne sinun turvapaikkaasi ja pesäkoloosi ja se ahdistaa. ehkä siellä laitoksessa oli erilainen tilanne, kun se ei ollut niin henkilökohtaista kuitenkaan.
vaikea sanoa onko työntekijä kiusaantunut vai odottaako vain sitä, että sinä sitten puhut, kun haluat jos haluat eikä halua painostaa sinua. mutta ei tajua että se hiljaisuus sinua vaivaa ja painostaa koska et sitä pysty murtamaan kun ajattelet hänen odottavan täydellistä "itsesi paljastamista".
mutta vähän ihmettelen ettei hän mitään sano? itse ainakin yrittäisin ottaa kontaktia jostain "turvallisista" aiheista puhuen. siis turvallisesta niin, ettet sinä ahdistuisi niistä puheista. ja vaihtaisin aihetta jos näkisin ahdistuksen merkkejä.
voi olla myös, että olet nyt ottanut sellaisen roolin että olet hiljaa. ja nyt sitä roolia on vaikea murtaa. itselläni oli joskus näin. jotenkin jossain tietyissä paikoissa oli aina sama rooli vaikka toisissa käyttäytdyin eritavalla. ehkä sulle on nyt jäänyt päälle tämä olen vain hiljaa ja hymyilen. onhan se "turvallista" sinulle pysytellä siinä samassa roolissa. paljon pelottavampaa on muuttaa. ihmiset pelkäävät muutoksia ja kaikkea uutta ja vierasta monesti. ehkä siksi etteivät usko pärjäävänsä kuin tutuissa olosuhteissa.
mutta hei, jos et pysty muuhun niin et sitten pysty ja olet sitten hiljaa ja hymyilet. sekin on ihan ok! yritä hyväksyä se!
mietin että mitä voisit tehdä jotain sellaista ettei sinun tarvitsisi hirveäasti puhua mutta, että saisit kuitenkin kontaktin toiseen. ensin pitää rikkoa jää, niin sanoakseni. sitten on helpompi hypätä avantoon!
tässä jotain mitä keksin josko joku osuisi sellaiseen jota voisit kuvitella kokeilevasi. tai jos jostain keksit itse sellaisen toiminnon joka sinua kiinnostaa. ja kaikista paras olisi jotain jossa tarvitsisit apua!
* ison lakanan laskostaminen
* ruoan laittaminen
* joku käsityö/helmityö/maalaus ym harrastus
* ikkunan peseminen
* ulkona mattojen puisteleminen
* ulkona kävely
* lautapeli
* juorulehden lukeminen
ym
tarkoitan, että, jos vaikka olist jotain tekemässä silloin kun hän tulee. monesti tällainen tekeminen auttaa siihen ettei "puuroudu" tai jähmety paikoilleen. kun teet jotain sellaista mitä osaat niin saat jännityksen purettua! ei sinun tarvitse mitään puhua koko aikana, jos ei siltä tunnu, voit vain tehdä juttuja. ehkä hänkin sitten osallistuu siihen? ja näin voisitte mahdollisesti saada jonkunlaisen yhteyden toisiinne. ei sun tarvitse heti kaikkea kertoa. voijoskus käydä niin ettei ensin saa mitään suustaan ja sitten kaikki rajahtää sieltä yhtäaikaa. vähän kun olisi joki pullo täynnä hiekkaa niin ettei sieltä mitään tipu. mutta kun vähän sitä jollain tikulla tökkiin niin johan sieltä alkaa valua kaikki.
"Pakko kysyä, että oletko sä joku psykologi ku osaat noin hyvin mun elämääni tulkita? =) ...ainakin sellaseen sulla olis aineksia!"
Kiitos! se rohkaisee, jos osaan olla avuksi! en ole psykologi tai ehkä "keittiöpsykologi". olen aina olut kiinnostunut ihmisen käyttäytymisestä! tutkinut itseäni ja muita. mutta mehän olemme kovin samanlaisia kaikki ihmiset loppujen lopuksi!
olen vaihtamassa alaa ja hakeutumassa sosiaalialalle! tässä voin harjoitella etukäteen jo tätä empatian antamista ja tukemista, sitä tulisin tekemään työkseni tulevaisuudessa. kyse on lähinnä elämänkokemuksestani, omista havainnoistani ja lukemastani kirjallisuudesta vuosien varrella. ihmiset oppivat, kun on pakko oppia! eli kriisejä tarvitaan, jotta muutoksia tulisi elämäämme! minulla vastoinkäymisiä ja kriisejä on rittänyt kyllä!
"On totta, että mä menetin luottamuksen tosi läheiseen ihmiseen äitiini. Vielä yläasteellakin vietin aikaa mielummin äitini kanssa kuin kavereiden.Rakastin häntä niin kovasti!mutta sitten pikku hiljaa meidän tiät alkoi erkanemaan, mutta en oikein vieläkään tiedä sille syytä miks näin tapahtu.Ehkä osasyynä oli äitin uus "miesystävä"."
varmasti siksikin tämä on niin iso järkytys sinulle, kun olette olleet noinkin läheisiä. kuten aiemmin sanoin jollain sairaalla tapaa se Minnin raivaaminen pois tieltä oli hänen tapansa ilmaista mustasukkaisuutta ja harmia siitä ettei suhteenne ole enää niin läheinen. se oli aivan väärä tapa kyllä. hän ei osannut muuta. ja se vain vei teidät kauenmaksi toisistanne kuin koskaan. ehkä "mieystäväkin" tuli väliinne? en tiedä tarkemmin vaiheistanne, eikä sillä ole niinkään merkitystä sinänsä. näen kuitenkin miten kärsit, se on riittävä tieto empatian antamiseen.
"Mulla on tosi kova "into" selvittää kaikkia asioita, mitä mun elämässäni on tapahtunut(iskän alkoholismi,kuinka se kohteli mua,koko lapsuus ja kaikki mitä nyt viimeaikoina on äitin kanssa tapahtunu).Mutta en oiken tiiä, mitä hyötyä siitä on, ku kaikki vaan tuntuu pahemmalta.Olen vain epäonnistunut elämään kummankaan vanhempani kanssa.No mut ehkä se on näin tarkotettu..."
niin haluaisit tietää mitä on tapahtunut ja miksi näin on käynyt. voitkin saada selville monia asioita. mutta muuttujia on niin monia että on vaikea arvioida mitkä ovat syitä ja mitkä seurauksia, joskus se on jopa mahdotonta. kuitenkin voit selvitellä asioita niin että saat itsellesi jonkun käsityksen asiasta, niin että pääset jonkinlaiseen ratkaisuun. itselleni jotkin lapsuudemn muistot jossa koin vain pahaa oloa näyttävät aivan erilaisilta kun niitä katsoo aikuisen silmin...
mun pitää nyt jätttää tää vastaus tähän, kun on hoidettava asioita nyt. lähipäivinä on mulla myös työhaastatteluita johin pitää keskittyä.
mutta toivottavasti jotain tässä oli apuja tai jos vaikka omia ideoita kimpoaa näistä mun ajatuksistani.
kirjoittele sitten miten meni sen työntekijän kanssa! olit sitten hiljaa tai et. molemmat ovat ihan ok!
hmm...oon kyll kans itse huomannut, että joissakin paikoissa joidenkin ihmisten kanssa mulla on sellanen hiljasen ihmisen rooli kun taas joidenkin kavereiden kanssa saatan koko ajan rupatella jotakin.Mutta sitä roolia on todella vaikee muuttaa.Jotenkin pelkää vaan, että muut alkaa kattoon pitkään jos yhtäkkii alan vaan puhumaan.Oon vaan niin kateellinen joillekin ihmisille, kun ne pystyy tosta noin vain tutustumaan uusiin ihmisiin...
huh...nyt se tapaaminen on sit tältä viikolta ohi! Ja täytyy sanoa, että tällä viikolla tapaaminen meni ihan hvyin:) saattaa toisaalta johtua siitä, etten ollut nähnyt tätä mun vakkari työntekijää 3 viikkoon ku se oli lomalla.Joten riitti puhetta kaikista käytännön raha-asioista jne...ja mikä parasta se oli vain n.20 minsaa eikä tullu ku muutama kiusallinen hiljaisuuden hetki.Mutta ei nyt voi sanoo että ulin kuorestani ulos, sillä ihan varmasti jo ens viikolla noi käynnit alkaa oleen yhtä tuskaa taas.
Niin ihan hyvä idea se ,että keksis jotai tekemistä.Mut joo en varmaa uskaltais ehdottaa sellasta...ujo kun olen.Niin kyllä se työntekijä aina jotai yrittää mun kanssa jutella, mutta ei sekään niitä aiheita mistä jutella voi loputtomiin keksiä.Mä oon vaan niin lyhyt sananen vastaaja, ettei mistään meinaa saada juttua.
Tää saattaa kuulostaa hassulta, mutta kerran koitin sellasta juttua, että rupesin keksimään päästäni tarinoita, tosin sanoen puhuin sille tyypille täyttä paskaa ku oli niin kiusallista olla hiljaa.No joo en mä kyll tykkää valehdella ihmisille nii lopetin sen sit kerrasta.Mut joskus oon aatellu ett pitäskö ruveta elää sallasta kaksoiselämää...
On tosi hassua ku jotkut sanoo mua tosi ujoks mut toiset taas on sillee että mikäs ujo sä nyt olet?Mut oikeestaa mä en tiiä itekään kumpi mä olen.Jotenki mä vaan onnistun antaa yleensä sen ujomman puoleni ihmisille.Kaikki työntekijät saa musta aina sellasen käsityksen että olen sellanen kiltti(=ujo) tyttö.No en mä nyt sanois että mä mikää nourisokriminaalikaan olen, mutta kyllä yöelämä mua silti houkuttelee.Täytyy sanoo että muutaman drinkin jälkee juttu alkaa paremmin luistamaan...no se nyt ei mikään yllätys ole!
Nii olihan se aika iso juttu ku nyt ollaan äitin kaa pahimpia vihollisia.Se kyllä haluais tehdä mun kanssa sovinnon kaikesta mutta mä en kyl pysty siihen.Välillä musta tuntuu sillee ett pakko mun on antaa sille anteeks koska sit ku sekin nukkuu hautansa levossa siihen ei oo mahdollisuutta ja oon lukenu liian monta tariinaa siitä kuinka kamalaa on ku toinen koulee ja jää välit selvittämättä.Mut sit toisinaanja melkein aina mulla on kamlat agressiot sitä ämää kohtaan! en tiiä sit...Noille työntekijöillekin se on soitellu ja työntekijätkin on yrittäny kysellä multa mikä meidän välillä on.Mutta mä en oikeestikaan tiedä sitä miks me ollaan näin paljon erkaannuttu.Vihaan vaan sen naisen jokaista sanaa ja tekoa!kuvottavaa!!!
Mutta onnea työ haastattaluun! ja sulla todellakin olis aineksia sosiaalialalle!Varmasti tulisit menestymään! =)
"Jotenkin pelkää vaan, että muut alkaa kattoon pitkään jos yhtäkkii alan vaan puhumaan.Oon vaan niin kateellinen joillekin ihmisille, kun ne pystyy tosta noin vain tutustumaan uusiin ihmisiin..."
niin se on omituista. itsekään sitä ei ymmärrä miksi niin käyttäytyy, mutta ei vain pysty muuuhun ellei pakota itseään ja ole valmis ottamaan riskiä siitä, että se tuntu epämukavalta. ja hyväksyä sen että se nyt vain tuntuu siltä, voi hikoilla tai punastella tai änkyttää, mutta ainakin jotain muutosta yrittää tehdä ja se on jo paljon! se, että yrittää, se on jo helvetin paljon!
sitten voi myös miettiä sitä että, tuntuuuko sitten sekään yhtään mukavammalta kuitenkaan olla siinä tutussa "turvallisessa" roolissa, jossa ei oikeasti haluaisi olla! jossa tuntuu kiusalliselta. se rooli on tutumpi ja siksi helpompi, mutta ihan yhtä epämiellyttävää sekin on!
että näin ajatellen voisi miettiä, että mitä menetettävää siinä sitten on, jos ottaa sen riskin, että pakottaa itsensä käyttäytymään eritavalla kuin aiemmin tiettyjen ihmisten seurassa.
kuitenkin ero on vain siinä että "vanhassa roolissa" on epämiellyttävää ja tilanne ei muutu, uutta käyttäytymistapaa yrittäessä taas on myös epäimiellyttävää, mutta siinä vähitellen kuitenkin tulee muutosta siihen suuntaan mihin haluat. pahempaan suuntaan kai ei voi mennä?
itselläni oli aivan sama juttu muutamia vuosia sitten koulussa! ettei voinut toisten ihmisten edessä jotenkin muuttaa käytöstään. se oli jotenkin mahdotonta, vaikka lapsena tein kuitenkin niin!
otin siis lapsena riskin ja hikoilin ja punastenlin. olin todella ujo en puhunut juuri mitään aikuisille ja "julkisesti" muitten kuullen, mutta päätin, että en halua olla sellainen! tahdoin oppia puhumaan tunnilla aikuisille, kuten muutkin, ja niin ettei tarvitse häpeillä. kun tuntui siltä, että minäkin osaan koulussa nämä jutut ja en vain saanut sitä ilmaistua ja opettajan tietoon!
lasten kanssa en ollut ujo mutta aikuisten kyllä ja jos oli enemmän porukkaa.
ala-astellaa sitten toisiaan vain pakotin itseni puhumaan tunnilla ja viittaamaan, vaikka se oli todella epäimiellyttävää! ja siitä se ujouden poistaminen joka häiritsi sosiaalista elämää alkoi.
olin kai lapsena rohkeampi kuin muutamia vuosia sitten. vedin nimittäin parivuotta jopa samaa "en puhu mitään" -roolia silloin nuorenpana koulussa. se oli todella raskasta. en vain pystynyt. ja helpotus oli suuri kun pääsi sieltä ympäristöstä pois. kai minulla oli silloin sitten niin paljon kaikkea muuta ajateltavaa ja selvitettävää, etten voinut siihen roolista murtautumiseen keskittyä. voimia ei ollut. hyvä kun pysyi kasassa muuten ja jaksoi raahautua kouluun se oli jo saavutus sinänsä ja, että sai paperit sieltä.
josko sulla on nyt sellainen tilanne, ettei sulla ole voimavaroja siihen, että alkaisit murtautua epämiellyttävästä roolista, niin ei sitten ole! josko sun pitää ensin miettiä ja käsitellä suhdesttasi äitiin tai isään tai mihin nyt pitääkin?
tietysti voit miettiä sitä, että mikä on itsellesi tärkeintä nyt tässä tilassa! koska et voi kaikkea yhtäaikaa käsitellä ja kehittää!
ehkä voisit valita jotkin asiat mitä haluat muuttaa ja annat muitten juttujen olla niin kuin ovat ja sillä siisti!
tukiverkko on tärkeä! eli ihmiset, jotka tukevat ja haluavat auttaa. ihminen tarvitsee toista ihmistä! olemme laumaeläimiä. on todella rankkaa yksin näitä asioita miettiä ja pohtia. myös niin voit tehdä. mutta suosittelisin kuitenkin sitä tukiverkon ylläpitoa ja hankkimista vaikkakin se on hirmuinen haaste ja vaatii sinulta paljon.
itse valitsin yksinäisen tien. mutta en siksi, että välttämättä halusin. en vain tajunnut tai pystynyt ja osannut. minulla ei ollut ketään apuna, ei puhettakaan jostain sosiaalitoimen tai mielenterveystoimiston tuesta. piti kulissit pitää yllä. kun olin "hyvästä perheestä" jossa elin kuitenkin emotionaalisessa tyhjiössä.
tällä hetkellä "perheeseeni" on hyvin etäiset välit ja vieläkin käyn näitä asioita läpi. kaukana heistä koska en halua heidän vaikutuspiiriinsä missään nimessä! raadollista, mutta siinä ympäristössä en olisi voinut kehittyä siksi joka olen tänään ja siksi joksi haluan tulla vielä. joskus se menee vain näin!
ja kateudesta. onko se sinulta pois, jos jollain muulla on jotain mitä sinulla ei tällä hetkellä ole? sinäkin voit sitäpaitsi hankkia itsellesi tämän ominaisuuden pystyä tutustumaan uusiin ihmisiin! usko pois!
tässä on esimerkki sulle! jos minä olen siihen pystynyt, niin kyllä sinäkin pystyt! se on tahto kysymys kuitenkin loppujen lopuksi! työtä se vaatii kyllä paljon!
sitä myötä kun opit tuntemaan itseäsi ja hyväksymään itsesi niin pystyt myös tutustumaan muihin helpommin.
sitäpaitsi sinä arvostelet itsäsi hyvin kriittisesti, jota muut eivät tee! tai suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan sinun tekemisiäsi niin seuraa, koska heillä on kyllä tekemistä itsensä ja omien ongelmiensa kanssa! ei heillä ole niin paljon aikaa sinua edes miettiä! tietysti on niitä ihmisiä, jotka ehkä arvostelevat ja syyttävät sinua itsetuntoaan pönkittääkseen.
käypä lukemassa tuolla ystäväpalstoilla! niin tiedät mikä se tilanne on oikeasti. vaikka voisi tutustua nopeasti niin tarkoittaako se sitten sitä että saa itseään tyydyttäviä ihmissuhteita? täältä saat realistisen kuvan siitä miten auvoista se elämä on ystävien hankinnan suhteen!
".ja mikä parasta se oli vain n.20 minsaa eikä tullu ku muutama kiusallinen hiljaisuuden hetki.Mutta ei nyt voi sanoo että ulin kuorestani ulos, sillä ihan varmasti jo ens viikolla noi käynnit alkaa oleen yhtä tuskaa taas."
sulla on itsellesi kovat vaatimukset! niin kovat että se tuntuu jo mahdottomalta niitä saavuttaa! hyppäät heti itse asiaan.
kun lapsi opettelee lukemaan niin ensin opettellaan aakkoset. sitten opetellaan tavaamaan. sitten opetellaan lukemaan vasta lauseita! askel askeleelta. ja ennen tätä lapsi on oppinut kielen ja kuunnellut lukemista!
tässä sinä kuitenkin näkyisit vaativasi itseltäsi välittömästi ekaa kertaa kirjan ottaessasi, että osaisit lukea!
ehkä sellainen auttaisi, jos miettisit mitkä on ne askeleet sinulle mahdollisesti joiden kautta voisit "tulla ulos kuorestasi"! voithan tietysti siellä olla ja miettiä ja sitten paukauttaa kunnon ulos tulon. mutta yleensä se kuitenkin vaatii harjoittelua. mieti itsellesi vaikeita tilanteita ja aloita vähiten pelottavasta! ja ole tyytyväinen kun edistyt vähän. ja hyväksy se, että joinain kertoina tulee takapakkia. kun aloitat vähiten vaikeasta niin on helpompi saada jotain tehtyä ja sitten aste asteelta voit vaikeuttaa sitä harjoitteluasi ja lopulta olet sellaisella tasolla joka sinua tyydyttää. tai ainakin sellaisella jossa ei ole epämiellyttävää vaan helpottavaa. ja siitä voi sitten taasen kehittyä koko elämän ajan. ja onhan meillä paljon opittavaa.
"No joo en mä kyll tykkää valehdella ihmisille nii lopetin sen sit kerrasta.Mut joskus oon aatellu ett pitäskö ruveta elää sallasta kaksoiselämää..."
se on sellainen yksi suojakeino joillaikin ihmisillä, juuri puhua paskaa niin ei tarvitse päästää ketään lähelle. mutta sen verran kun sinua tunnen et vaikuta sellaiselta, että haluaisit sitä tehdä ja että se palvelisi sinua. ehkä jopa aiheuttaisi vain lisää päänvaivaa. ja ehkä siinä myös on sitä, että kieltää oman elämänsä ja tilansa sillä hetkellä ja näin ollen yrittää keksiä jotain jännempää tms elämään. mutta voisit tuota kykyäsi mielikuvitukseen hyödyntää, vaikka kirjoittamalla tarinoita! ehkä ne tarinat sinua auttaisivat! kirjoittaminen on oikein hyvä keino purkaa omia tuntemuksiaan. ja joskus jos haluaisit jollekin kertoa miltä tuntuu niin ehkä mailin lähettäminen olisi helpompaa kuin kasvokkain puhuminen. siinä pystyy kuitenkin jäsentämään mitä haluaa sanoa. kun taas puhuessa ei tule kaikkea mieleen.
"n tosi hassua ku jotkut sanoo mua tosi ujoks mut toiset taas on sillee että mikäs ujo sä nyt olet?Mut oikeestaa mä en tiiä itekään kumpi mä olen.Jotenki mä vaan onnistun antaa yleensä sen ujomman puoleni ihmisille.Kaikki työntekijät saa musta aina sellasen käsityksen että olen sellanen kiltti(=ujo) tyttö.No en mä nyt sanois että mä mikää nourisokriminaalikaan olen, mutta kyllä yöelämä mua silti houkuttelee.Täytyy sanoo että muutaman drinkin jälkee juttu alkaa paremmin luistamaan...no se nyt ei mikään yllätys ole!"
sinussa on varmastikin monta puolta ja ujous on niistä yksi ja se voi ilmetä joissain tietyissä asioissa ja toisissa taas ei. ja sujous voi olla toisina päivänä voimakkaampaa ja toisina taas vähemmän pinnalla. riippu mielestäni aikalailla mielialoistakin. ehkä jos on itseensä tyytyväinen jostain asiasta jonain päivänä niin sitten ei ole niin ujo koska päällimmäisenä on sellainen tyytyväisyys. jos taas tuntee itsensä huonoksi niin ujous saattaa sitten siihen liittoutua. vai olisko ujous myös sitä ettei koe olevansa muitten kanssa samanarvoinen?
itse kun olen oppinut nyt kunnioittamaan ja arvostamaan itsäni en juurikaan koe olevani ujo. toisinaan kyllä vieläkin tulee se ujous jostain pintaan, mutta ei niin että se häiritsisi elämääni.se ujous on aina sillä olemassa. eikä se ole mielestäni mitenkään huono piirre sinänsä.se vaan on yksi piirre!
"Välillä musta tuntuu sillee ett pakko mun on antaa sille anteeks koska sit ku sekin nukkuu hautansa levossa siihen ei oo mahdollisuutta ja oon lukenu liian monta tariinaa siitä kuinka kamalaa on ku toinen koulee ja jää välit selvittämättä.Mut sit toisinaanja melkein aina mulla on kamlat agressiot sitä ämää kohtaan!"
ei sun ole pakko antaa anteeksi vain sen takia että näin "kuulusi" tehdä! jos et satu olemaan valmis sovittelemaan silloin kun hän elää niin et sitten ole! ehkä voisit sen asian käsitellä itsesi kanssa ja antaa itsellesi luvan olla tekemättä sovintoa niin kauan kunnes ja jos siltä tuntuu että siihen pystyt. teet vain sen minkä pystyt! sinun elämäsi se on!
ja voin kertoa sulle tarinan joka on toisenlainen! oma isoäitini(isän äiti) oli todella julma minulle. silloin kun olisin eniten tarvinnut toista ihmistä! kilpaili isäni suosiosta minun kanssani. en ymmärtänyt sitä ollenkaan. koska äiti ja tytär ovat kaksi eri asiaa.
kuitenkin minä sitten lopetin isoäidille puhuhmisen tietäen, että itse olen yrittänyt häneen tutustua, mutta hän ei vaan sietänyt minua. kun hän kuoli, en mennyt hautajaisiin edes. enkä muuten kadu yhtään! vaikka äitini sanoi, että minun pitäisi olla yhteydessä, ettei sitten kaduta kun hän kuolee. ja paskat! voin rehellisesti sanoa ettei kaduta pätkääkään! olin vain onnellinen, että pääsin isoäitini vaikutuksenalaisuudesta pois! ja hänen kuolemansa ei minua liikuttanut mitenkään.
silti en koe olevani jotenkin huono ihminen tai jotain..
ja sitä paitsi et tarvitse toista ihmistä antaaksesi hänelle anteeksi! voit antaa toiselle ihmiselle anteeksi mielessäsi, jos siltä tuntuu että olet siihen valmis! et tarvitse siis toiselta anteeksi pyytöä siihen! tai voit vaikka armahtaa hänet jos et pysty anteeksi antamaan! eli armahtaminen tarkoittaa sitä että ymmärrät jollaikin tasolla ainakin hänen tekemisensä sinua kohtaan. ja ymmärrät hänne olevan vain ihminen joka erehtyy. ym.. mutta et ole vielä tässä vaiheessa. ehkä muuten minäkään ihan vielä vanhempieni kanssa. onhan se jollainlailla anteeksi antamatonta tappaa Minni tai kuten minun tapauksessa jättää lapsi emotionaalisesti vaille tukea. mutta voimme yrittää syitä selvitellä ja jotekin asiaa käsitellä niin ettei se vaikuttaisi meidän elämäämme meitä "vammauttaen".
"Noille työntekijöillekin se on soitellu ja työntekijätkin on yrittäny kysellä multa mikä meidän välillä on.Mutta mä en oikeestikaan tiedä sitä miks me ollaan näin paljon erkaannuttu.Vihaan vaan sen naisen jokaista sanaa ja tekoa!kuvottavaa!!!"
vaikka äitisi sanoisi tai tekisi mitä vain ei tässä vaiheessa se sinua muuta kuin raivostuta. se on selvää, ettet pysty kohtaamaan sellaista ihmistä, joka niin pahasti on luottamuksesi pettänyt. ja ehkä työntekijät tarkoittaat vain hyvää.. ja yleensähän yritetään selvitellä ja kannustaa läheisten kanssa välien selvittelyyn.
mutta joskus on parempi olla selvittelemättä välejä vielä, kun aika ei ole oikea. silloin on parempi ottaa vain etäisyyttä kun tunnet noin häntä kohtaan. et edes haluaisi uskoa että tämä "nainen" on äitisi! se ei voi olla totta. ja se kuitenkin on!
jos nyt väkipakoin tapaisit äitisi, niin siitä ei tulisi mitään. sinulla ainakin on tunteet niin pinnassa vielä. en tiedä miten äitisi. hän saattaa katua tekojaan, mutta se ei sinua auta nyt. et halua edes kuulla siitä mitään! sinun tulee käsitellä itse tämä asia ja vasta sitten kun olet sen käsitellyt on aito sovinto ja anteeksiantaminen mahdollista.
"Mutta onnea työ haastattaluun! ja sulla todellakin olis aineksia sosiaalialalle!Varmasti tulisit menestymään! =)"
Kiitos! sain muuten työtä! tänään jo soitettiin! työ on autististen ihmisten parissa. uusia haasteita siis, kun ei se kommunikointi käykään sanallisesti, vaan enemmän kehollisesti (eleet ilmeet) ja kuvien avulla. arght! vähän kyllä jännittää miten sitä pärjää, mutta kirjoja vaan kouraan ja tutustumaan siihen maailmaan!
en sitten varmaankaan jaksa olla näillä palstoilla niin usein, ettet ihmettele, jos vastausta ei kuulu niin nopeasti tai pitkästi kuin nyt on ollut.
kuitenkin se on uusi työ ja mulle uusi elämänrytmi. ja varmasti ekat pari kuukautta tuun vaan kotiin töistä ja rojahdan sohvalle nukkumaan!
pärjäile!
Eilen mä sit pidin mun enkeli-kisulle "hautajaiset". Siinä sitten porasin koko illan kynttilöiden valossa kuunnelleen aina vaan samaa laulua "maankorvessa kuulkevi lapsosen tie..." Mun pikku enkelini on nyt saanut viimeisen siunauksensa...
hmm...en kyllä oikeestaan tiiä, kumpi on kamalempaa:yrittää tuskallisesti puhua jotai vai olla kiusallisesti hiljaa.Ihan hyvä pointti...ehkä mun pitäs latoo suustani vaan kaikkee paskaa, koska periaatteessa niiden työntekijöiden täytyy ainaki esittää olevansa kiinnostuneita siitä mitä sanon.mut joo täytyy ny kattoo,milloin nääkin sanat sitten teoiksi muuttuu...
Tuli noista sun tarinoista mieleen, millanen mun iskä oli vielä viime talvella.Mun porukat eros, kun mä olin 1.luokalla.Mä jäin asumaan iskän kaa ja sellaset pari vuotta meni kai ihan ok, kunnes se alotti taas ryyppyputkensa.No sen varmaan tietää millais se mua sillon kohteli, mut sit ku mä en yksinkertasesti jaksanu asuu siellä enää niin muutin äitille.Siitä sitten alko suunnaton helvetti.Se oli oikeestaan sellasta että mulla oli velvollisuus ja pakko olla sille tytär mutta sillä ei ollu mitään velvollisuutta olla mulle isä (näin sen ilmas yks mun työntekijä tässä talvella ja musta toi on tosi hyvä ilmaus)Mun piti toimittaa iskälle aina jotai rahoja mitä mulla ei ollu ja sit en saanu tulla sinne ku mulla ei ollu niitä rahoja ja sit se taas raivostu siitä kun en käyny siellä ja sit jops joskus uskaltauduin käymään niin se ei puhunu mulle mitään korkeintaan moitti jotai mun vaatteita tai jotai...no siitä nyt riitäis vaikka millasta tarninaa...Vaikka mä vihasin sitä ihan äärettömästi niin se pakotti mut noilla jyuillansa "rakastamaan" itseään.Mut onneks tosta kierteestä on päästy jo aika hyvin eroon.Ehkä tämän talven tapahtumat jotenkin herätti sen miehen todellisuudentajun tai jotai...Noina aikoina mä olin tosi kiintyny äitiin mutta nyt tää asetelma on melkei päin vastanen, paitsi että nyt oon päässy lähes eroon molempien vaikutusvallasta ja hyvä niin!!
Puhuit siitä tukiverkosta...niin olishan se varmaan ihan hyvä, mutta en vain oikein tiiä kestä ihmisistä mä sen kokoisin.No joo onhan mulla muutama aika läheinenki ystävä, mutta en oo ikinä kertonu nille tai kellekään muullekaan kaverilleni meidän todellisesta perhe-elämästä.Ja sit iskän kaa mulla nyt on ihan ok välit mutta sen kanssa ei voi edes ajatella puhuvansa henkeviä.Eikä mulla sit paljoo muita tuttuja olekaan...että se siitä...
Mutta onneks olkoon työpaikan johdosta! On varmasti sulle sopivaa hommaa!Ja ymmärrän kyllä hyvin, ettet ehdi tai jaksa täälä netissä usein roikkua, toisin kuin minä joka ei juuri muuta teekään heh! Mutta ehkä munki pitäs alkaa vähä rajottaa tätä koneella istumista ku noi syksyn yo-kirjotuksetkin alkaa painaa päälle...Mutta hyviä työpaiviä sinulle!
Eilen mä sit pidin mun enkeli-kisulle "hautajaiset". Siinä sitten porasin koko illan kynttilöiden valossa kuunnelleen aina vaan samaa laulua "maankorvessa kuulkevi lapsosen tie..." Mun pikku enkelini on nyt saanut viimeisen siunauksensa...
hmm...en kyllä oikeestaan tiiä, kumpi on kamalempaa:yrittää tuskallisesti puhua jotai vai olla kiusallisesti hiljaa.Ihan hyvä pointti...ehkä mun pitäs latoo suustani vaan kaikkee paskaa, koska periaatteessa niiden työntekijöiden täytyy ainaki esittää olevansa kiinnostuneita siitä mitä sanon.mut joo täytyy ny kattoo,milloin nääkin sanat sitten teoiksi muuttuu...
Tuli noista sun tarinoista mieleen, millanen mun iskä oli vielä viime talvella.Mun porukat eros, kun mä olin 1.luokalla.Mä jäin asumaan iskän kaa ja sellaset pari vuotta meni kai ihan ok, kunnes se alotti taas ryyppyputkensa.No sen varmaan tietää millais se mua sillon kohteli, mut sit ku mä en yksinkertasesti jaksanu asuu siellä enää niin muutin äitille.Siitä sitten alko suunnaton helvetti.Se oli oikeestaan sellasta että mulla oli velvollisuus ja pakko olla sille tytär mutta sillä ei ollu mitään velvollisuutta olla mulle isä (näin sen ilmas yks mun työntekijä tässä talvella ja musta toi on tosi hyvä ilmaus)Mun piti toimittaa iskälle aina jotai rahoja mitä mulla ei ollu ja sit en saanu tulla sinne ku mulla ei ollu niitä rahoja ja sit se taas raivostu siitä kun en käyny siellä ja sit jops joskus uskaltauduin käymään niin se ei puhunu mulle mitään korkeintaan moitti jotai mun vaatteita tai jotai...no siitä nyt riitäis vaikka millasta tarninaa...Vaikka mä vihasin sitä ihan äärettömästi niin se pakotti mut noilla jyuillansa "rakastamaan" itseään.Mut onneks tosta kierteestä on päästy jo aika hyvin eroon.Ehkä tämän talven tapahtumat jotenkin herätti sen miehen todellisuudentajun tai jotai...Noina aikoina mä olin tosi kiintyny äitiin mutta nyt tää asetelma on melkei päin vastanen, paitsi että nyt oon päässy lähes eroon molempien vaikutusvallasta ja hyvä niin!!
Puhuit siitä tukiverkosta...niin olishan se varmaan ihan hyvä, mutta en vain oikein tiiä kestä ihmisistä mä sen kokoisin.No joo onhan mulla muutama aika läheinenki ystävä, mutta en oo ikinä kertonu nille tai kellekään muullekaan kaverilleni meidän todellisesta perhe-elämästä.Ja sit iskän kaa mulla nyt on ihan ok välit mutta sen kanssa ei voi edes ajatella puhuvansa henkeviä.Eikä mulla sit paljoo muita tuttuja olekaan...että se siitä...
Mutta onneks olkoon työpaikan johdosta! On varmasti sulle sopivaa hommaa!Ja ymmärrän kyllä hyvin, ettet ehdi tai jaksa täälä netissä usein roikkua, toisin kuin minä joka ei juuri muuta teekään heh! Mutta ehkä munki pitäs alkaa vähä rajottaa tätä koneella istumista ku noi syksyn yo-kirjotuksetkin alkaa painaa päälle...Mutta hyviä työpaiviä sinulle!
PS.ei oo lyllä sullakaan helppoo ollut lapsena/nuorena.En voi edes kuvitella kuinka jaksoita ilman ammattiauttajaa, kun mä en tunnu välillä jaksavan, vaikka olis ammattiapuakin tarjolla!SISUKAS IHMINEN OLET!
hmm...tais käydä niin ett tossa ekassa viestiss o pulet mun kirjotuksesta ja toisessa se o kokonaan...mut joo etköhän sä älyy... =)
mielenkiintoista olisi nähdä miten käy, kun noi meidän kirjoitusten otsikot hivuttautuvat tonne oikealle päin, et milloin tila loppuu!
joo tässä suomi24:ssä on ainakin mulla ollut välillä vaikeuksia lähettää kirjoitusta ja on pitnyt sitten useamman kerran lähetellä.
jos haluat voisit esim. "roskaposti" osoitteesi lähettää mulle tähän [email protected] osoitteeseen niin voisin siihen vastata.
tai sit voidaan kirjoitella täälläkin. vielä ei työt ole alkaneet mutta ensi viikolla kyllä. ja mäkin kyllä netissä roikun aika paljon ku ei ole ollut niin hirveesti muutakaan.. musta on hienoa, että on näitä keskustelu palstoja kuitenkin. silloin kun itselläni oli vaikeeta ei vielä ollut näin yleistä tämä netin käyttö eikä oikein mitään kanavaa, jota kautta olis voinut anonyymisti keskustella.