Lentävä Hollantilainen
suom. Inkeri Silvennoinen
--------------------------------------------------------------------------------
Kauan, kauan sitten eli Hollannissa eräs merikapteeni, Vanderdecken nimeltään. Hänen uljas laivansa oli Lentävä Hollantilainen. Erään kerran, hirmuisen myrskyn aikana, kapteeni Vanderdecken yritti purjehtia laivansa Hyväntoivonniemen ympäri Afrikan eteläkärjessä. Mutta ilma oli musta ja sumusta sakeana. Lentävä Hollantilainen ei päässyt lainkaan eteenpäin.
"Vannon Jumalan nimeen", kapteeni huusi, "purjehdin niemen ympäri vaikka se veisi ikuisuuden. Kirottu olkoon nimeni, jos en!"
Jumala itse kuunteli tätä uhoa. Saman tien hän ilmestyi kapteeni Vanderdeckenin eteen.
"Lopeta heti!" Jumala sanoi. Hänen pyhä äänensä jylisi vetten yllä. "Olet käyttänyt nimeäni kirouksena, vannoit sen kautta."
Mutta kapteeni oli itsepäinen, hän ei lopettanut. Hän kieltäytyi kuuntelemasta Jumalaa. Hän veti esiin pistoolinsa ja ampui Jumalaa kohti, mutta luoti lensi viuhuen ohi. Kapteeni Vanderdecken oli niin vihainen Jumalalle asioihin puuttumisesta, että yritti lyödä tätä nyrkillään. Typerä mies! Hänen käsivartensa oli voimaton.
Niinpä Jumala kirosi kapteenin sanoillaan, ja ne olivat viisauden ja ikuisuuden sanoja.
"Tästä päivästä lähtien", Jumala sanoi Vanderdeckenille, "tuulet ovat sinulle kylmiä ja ankaria. Juot katkeruuden maljasta, etkä koskaan enää nuku."
"Merten mies", Jumala kirosi, "ruumiistasi tulee epämuodostunut. Sinua tullaan vihaamaan merten Paholaisena. Missä ikinä laivat sinut kohtaavat, tuho lankeaa niille, jotka sinut näkevät." Näillä sanoillaan Jumala vei kaiken toivon merimiehiltä. Sen jälkeen hän palasi taivaaseensa.
"En suostu tähän!" kapteeni huusi Jumalan perään. "En suostu!" hän uhosi nyrkkiään puiden. "Haastan sanasi, vastustan sinua!"
Voi kapteenia, tuota typerää raukkaa. Lentävän Hollantilaisen kirous ei tuonut vain myrskyä, vaan puhutaan, että jopa rutto ja hulluus leviävät siitä. Kukaan ei voi astua sen kannelle. Se hohtaa pimeässä vain aavemaisena varjona vanhasta olemuksestaan. Sillä ei ole enää purjeita, ei reelinkejä, ei kanttakaan; jäljellä on vain runko. Yhtään elävää miestä ei sillä nähdä purjehtivan. Sen keulakuva on luuranko, ja luurankoja myös sen miehistö. Se purjehtii ilmojen halki, ja takaperinkin.
Aikojen loppuun asti on typerän kapteenin henki varoittava merimiehiä tulevasta. Juuri ennen raivoisaa myrskyä, tai raskaan sumun tai lumen pudotessa merelle, saattaa ohikulkeva laiva kohdata Lentävän Hollantilaisen reitin. Miehistö näkee laivan ja sen aavekapteenin, mutta silloin on jo liian myöhäistä. He ovat jo saaneet osansa Hollantilaisen kirouksesta: laiva menettää mastonsa, törmää johonkin näkymättömään ja uppoaa miehistöineen, jälkiä jättämättä.
Niin voit kuulla tämän merimiesten surkean laulun:
"On merellä tuo laiva jota aave ohjastaa,
ja niitä, jotka näkevät sen, kauhu odottaa:
he eivät löydä kotirantaan, eivät satamaan
- aavelaivan nähneet jäävät iäks' seilaamaan."
Sillä tiesithän, että hukkuneet miehet liittyvät Hollantilaisen aavemaiseen miehistöön. He vaeltavat aikojen loppuun asti, poimien hukkuneita meriltä. He eivät voi kuolla kuten me. He eivät voi rantautua, vaan heidän on raadettava merillä iäti.
Ne merimiehet, jotka tämän tarinan kuulevat, tietävät kyllä sen todeksi. Eivätkä he enää purjehdi, vaan pysyvät kotonaan. Ja nukkuvat yönsä!
suom. Inkeri Silvennoinen
--------------------------------------------------------------------------------
Kauan, kauan sitten eli Hollannissa eräs merikapteeni, Vanderdecken nimeltään. Hänen uljas laivansa oli Lentävä Hollantilainen. Erään kerran, hirmuisen myrskyn aikana, kapteeni Vanderdecken yritti purjehtia laivansa Hyväntoivonniemen ympäri Afrikan eteläkärjessä. Mutta ilma oli musta ja sumusta sakeana. Lentävä Hollantilainen ei päässyt lainkaan eteenpäin.
"Vannon Jumalan nimeen", kapteeni huusi, "purjehdin niemen ympäri vaikka se veisi ikuisuuden. Kirottu olkoon nimeni, jos en!"
Jumala itse kuunteli tätä uhoa. Saman tien hän ilmestyi kapteeni Vanderdeckenin eteen.
"Lopeta heti!" Jumala sanoi. Hänen pyhä äänensä jylisi vetten yllä. "Olet käyttänyt nimeäni kirouksena, vannoit sen kautta."
Mutta kapteeni oli itsepäinen, hän ei lopettanut. Hän kieltäytyi kuuntelemasta Jumalaa. Hän veti esiin pistoolinsa ja ampui Jumalaa kohti, mutta luoti lensi viuhuen ohi. Kapteeni Vanderdecken oli niin vihainen Jumalalle asioihin puuttumisesta, että yritti lyödä tätä nyrkillään. Typerä mies! Hänen käsivartensa oli voimaton.
Niinpä Jumala kirosi kapteenin sanoillaan, ja ne olivat viisauden ja ikuisuuden sanoja.
"Tästä päivästä lähtien", Jumala sanoi Vanderdeckenille, "tuulet ovat sinulle kylmiä ja ankaria. Juot katkeruuden maljasta, etkä koskaan enää nuku."
"Merten mies", Jumala kirosi, "ruumiistasi tulee epämuodostunut. Sinua tullaan vihaamaan merten Paholaisena. Missä ikinä laivat sinut kohtaavat, tuho lankeaa niille, jotka sinut näkevät." Näillä sanoillaan Jumala vei kaiken toivon merimiehiltä. Sen jälkeen hän palasi taivaaseensa.
"En suostu tähän!" kapteeni huusi Jumalan perään. "En suostu!" hän uhosi nyrkkiään puiden. "Haastan sanasi, vastustan sinua!"
Voi kapteenia, tuota typerää raukkaa. Lentävän Hollantilaisen kirous ei tuonut vain myrskyä, vaan puhutaan, että jopa rutto ja hulluus leviävät siitä. Kukaan ei voi astua sen kannelle. Se hohtaa pimeässä vain aavemaisena varjona vanhasta olemuksestaan. Sillä ei ole enää purjeita, ei reelinkejä, ei kanttakaan; jäljellä on vain runko. Yhtään elävää miestä ei sillä nähdä purjehtivan. Sen keulakuva on luuranko, ja luurankoja myös sen miehistö. Se purjehtii ilmojen halki, ja takaperinkin.
Aikojen loppuun asti on typerän kapteenin henki varoittava merimiehiä tulevasta. Juuri ennen raivoisaa myrskyä, tai raskaan sumun tai lumen pudotessa merelle, saattaa ohikulkeva laiva kohdata Lentävän Hollantilaisen reitin. Miehistö näkee laivan ja sen aavekapteenin, mutta silloin on jo liian myöhäistä. He ovat jo saaneet osansa Hollantilaisen kirouksesta: laiva menettää mastonsa, törmää johonkin näkymättömään ja uppoaa miehistöineen, jälkiä jättämättä.
Niin voit kuulla tämän merimiesten surkean laulun:
"On merellä tuo laiva jota aave ohjastaa,
ja niitä, jotka näkevät sen, kauhu odottaa:
he eivät löydä kotirantaan, eivät satamaan
- aavelaivan nähneet jäävät iäks' seilaamaan."
Sillä tiesithän, että hukkuneet miehet liittyvät Hollantilaisen aavemaiseen miehistöön. He vaeltavat aikojen loppuun asti, poimien hukkuneita meriltä. He eivät voi kuolla kuten me. He eivät voi rantautua, vaan heidän on raadettava merillä iäti.
Ne merimiehet, jotka tämän tarinan kuulevat, tietävät kyllä sen todeksi. Eivätkä he enää purjehdi, vaan pysyvät kotonaan. Ja nukkuvat yönsä!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sinä kesänä tehtiin ensimäiset turistimatkat valamoon-> Laatokka ääninen syväri.
Valamo oli ihan kurjassa kunnossa, laiva oli nimeltään Sergei Simonof
En muista oliko paikka laatokka vai ääninen. Kuitenkin näin siinä kannella ollessani, meitä vastaan tulevan laivan. Se oli osaksi materiaa osaksi kuin sumua. Ja tuli suoraan päin, jostain syystä en pelännyt. Mieleeni tuli lentävä Hollantilainen.. Sellaisena sen vieläkin pidän. Laiva oli purjelaiva sellainen kuin elokuvissa merirosvo alukset.
Vodkalla ei ollut minkäänlaista osuutta näkemääni.