Joskus sitä miettii.Mitä järkeä tässä on.Joskus toivoo että jäisi kiinni,äiti huomaisi ja saisi apua,mutta ei,ei se huomaa ja se olisi liian noloa.Tämä on minunkaltaiseni hemmoteltun länsimaisenkakarantauti jonka jääkaapissa notkuvat herkut,joka ei tiedä miltä tuntuisi taistella ruokansa eteen,nähdä nälkää koska ei ole rahaa.Joskus sitä ajattelee,että joku kenialainen söisi varmaan oksennuksenikin.Sitä ajattelee,että tänään kaikki muuttuu,tämä on viimeinen kerta ja minusta tulee terve ja parempi ihminen.Mutta sitten kuluu tunti,ikävystyn ja mietin onko milläkään vittuakaan väliä,ja minä livahdan keittiöön.Joskus Syön vähän kaikkea että kukaan ei huomaa kuinka paljon ruokaa on kadonnut,joskus taas en välitä paskaakaan.Jäätelö on lemppari oksennusruokaani,se tulee niin helpolla ulos.Kaakkaon kanssa sama juttu.Suklaakin tulee hyvin ulos kun antaa sen löllistyä hetken aikaa vatsalaukussa.
Tänään kaikki muuttuu.Tai oikeastaan huomenna on uusi päivä.Nyt jääkaapissa on tiikerikakkua ja pakkasessa odottaa pakkaus kuningatarpingviini tuutteja.Tämä on minun elämääni.
Tänään kaikki muuttuu.Tai oikeastaan huomenna on uusi päivä.Nyt jääkaapissa on tiikerikakkua ja pakkasessa odottaa pakkaus kuningatarpingviini tuutteja.Tämä on minun elämääni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
olla, kun jääkaappi ja pakastin eivät notkuisi aina herkkuja. Vastuu on kyllä vanhemmilla, kun he ostavat kaikkea, mikä ollenkaan ei ole välttämätöntä. Jäätelöt, suklaat, kakut ja muut herkut houkuttelevat syömään, etkö sä voisi pyytää äitiäsi ostamaan vähemmän ja tekemään sellaista ruokaa, joka ei lihota ja jota ei tee mieli ahmia ja jatkuvasti syödä.
On todella surullista, etteivät vanhemmat tajua miten pajon turhaa ja sairastuttavaa syötävää on länsimaiset ruokakaapit tulvillaan. Kun lapsi syötetään jo pienenä sairaaksi kaikella mahdollisella, niin kyllä se jatkuu nuorena ja aikuisenakin. Kun syötävää ei ole koko ajan tarjolla, niin silloin sitä ei tule ahmittuakaan.
Jos pitää syödä koko ajan jotakin, niin ehkä parempi syödä makeita tuoreita hedelmiä, rusinoita, kuivattuja sekahedelmiä yms. Itse syön niitä ja makeanhimo lähtee heti.
totta kyllä nuo jutut, mutta ikävä kyllä bulimiassa taitaa olla kuitenkin kyse aina vähän monimutkaisemmista kuvioista kuin pelkästä makeannälästä.. Bulimiassa syöminen on elämän sisältö, ja silloin kelpaa väliaikaiseksi vatsantäytteeksi ihan tavallinen ruisleipäkin reilulla annoksella levitteitä ja päällysteitä.
Olisi hyvä, jos vaikka kouluterveydenhoitajan kautta pääsisi juttelemaan jonkun ammattiauttajan kanssa hyvissä ajoin, ettei tarvitse esim. kymmentä vuotta elämästään kärvistellä tuon ongelman parissa.
Itse en hakenut apua, vasta melkein kolmekymppisenä alkoi syömisasiat luistaa omalla painollaan. Bulimia-aikoinani tavallaan taistelin koko ajan itseäni ja mielihalujani vastaan. Yllätyksekseni painoni lähti hiljalleen laskuun, kun aloin olla itselleni suopeampi ja sallivampi: kun en koko ajan kieltänyt itseltäni herkkuja, huomasin, että oikeastaan monesti tekeekin mieli ihan niitä terveellisiäkin syötäviä... Tietenkin elämäntilanne myös vaikutti, muut asiat vain alkoivat mennä tärkeysjärjestyksessä laihuuden edelle. Hoikkana on toki mukava olla, mutta sitä ei kannata hampaat irvessä yrittää.
Buliimikko tarvitsee ennenkaikkea uskoa itseensä ja luottamusta siihen, että asiat "lutviutuvat", kunhan uskaltaa vähän hellittää ohjaksista. Teini-ikäiselle tämä on tietenkin kohtuullisen hölmö neuvo, mutta yritä olla vertaamatta itseäsi muihin.
nykyää nii itsekkäitä siis yrittäävät omista lapsistaan jotain supersankareita
Samanlaista on minunkin elämäni, tai ollut jo yli 10 vuotta. Vaikka joskus nuorena jo jäin kiinni ja äiti patisti lääkäriin, niin ei silti mikään ole muuttunut mikskään.
Mulla tää on aika kausittaista, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Enkä ajattele tätä sairautena, se on enemmänkin itsensä kontrolloimista.Myös bulimia on jäänyt vähemmälle viime aikoina, ana tuottaa tällä hetkellä enemmän mielihyvää.
Kyllähän sitä välillä ajattelee että voi ihminen olla hullu kun näin elää, mutta oon jo tottunut ajatukseen että ei tästä varmaan ikinä eroon pääse,enkä välttämättä haluakkaan, en kärsi tästä, nautin. Olen jo hyväksynyt sen, tämä on mun elämäntapa.
Siitä on nyt kolme ja puoli vuotta, kun "sairastuin". En osaa mieltää sitä sairastumiseksi, koska siitä saa sen käsityksen, että kaiki olisi alkanut vastoin omaa tahtoa. Kuumeeseen sairastutaan. Tai syöpään. Mutta minä aloitin kaiken omasta tahdostani, omasta halustani, oikein janosin sitä. Olisin tietysti mielummin ollut anorektikko, mutta koska luonteeni ei ole luja ja rakastan herkuttelua, ei nälkäkuuria kestänyt kuukautta kauempaa. Olen ollut "selvillä vesillä" nyt noin vuoden, jonka aikana olen oksentanut alle kymmenen kertaa.Ihanaa olla vapaa, vaikka pelko kummitteleekin yhä joskus mielessäni.En ole täysin sinut itseni kanssa vieläkään, mutta enää en halua olla langanlaiha.Pääroolissa paranemisessani oli poikaystäväni.Kämmenselät olivat naarmuilla jokapäiväisestä oksentamisesta.Usko minua, se ei ole sen arvoista.Jokainen voi parantua.