Vuosikaudet olen kamppaillut itseäni, mieleäni vastaan...joskus hyvin tuloksin ja joskus huonoin.
Olen jopa käynyt psykologilla ja syönyt lääkkeitäkin jonkin aikaa.
Pahimpia "oireitani" ovat liiallinen käsien pesu, ihan pienenä se oli pahinta. En voinut koskea mihinkään ilman, että saastuin ja minun oli pestävä käteni kauttaaltaan. Ihoni hilseili ja haavoittui tämän takia. Ja minulla on atooppinen iho. Minulla on myös jatkuva pakkomielle raapia päätäni ylhäältä alas ja sama uudestaan. Sen takia pääni iho on jatkuvasti ärsyyntynyt ja hilseilee koko ajan.
Pian 12-vuoden jälkeen aloin saada paniikkihäiriöitä ja koin jatkuvaa ahdistusta, pelkäsin ihmisiä yli kaiken.
Vihaan vieläkin sitä, että minua katsotaan ja sen vuoksi pidän katseeni tiukasti maassa, en voi sietää tuijotusta ja eniten vihaan sitä jos joku tuntematon ihminen koskee minua. En uskalla itse koskea siihen kohtaan vaatettani mihin minua koskettiin. Jos joku juuri pesdyistä vaatteistani putoaa lattialle, minun on pakko pestä se uudelleen.
Joskus minun on ihan pakko järsiä hampailla käsiäni, yleensä rystysiä, pureksin niitä niin kauan kunnes ne ovat kipeät ja aivan punaiset, joskus myös raavin itseäni päästä aina varpaisiin asti.
Nämä ja monet muut rituaalit ja pakonomaiset asiat hallitsivat joka päivä minua ja elämääni...en pysty koskemaan edes oviin ilman että käytän hihojani käsieni suojana.
Lääkitys ei koskaan auttanut minua, eivätkä lääkäritkään pystyneet minun oireitani lopettamaan.
Mutta nyt vuosien saatossa olen huomannut, että olen pystynyt siihen itse. Aloitin pienin askelin...kun koskin vahingossa paljain käsin kaupan oveen, käskin itseni rauhoittumaan ja unohtamaan käsien pesun.
Parin vuoden päästä pääsin myös ahdistuksesta, kun taioin päähäni opin: että elämä on kärsimystä ja vapaudun siitä vasta kuollessani. Sinne meni kuolemanpelkoni ja ahdistukseni..niin etten edes tajunnutkaan...vielä kumminkin meni vuosi ennen kuin sain jyrsimisen ja raapimisen kuntoon...en halunnut enää uskoa siihen osaan mielestäni, joka hoki "sinun on pakko tehdä se, aivan pakko!", sanoin itselleni ettei minun ole pakko raapia päätäni, koska sitä ei kutita,minun ei ole pakko jyrsiä kättäni. Pikkuhiljaa se alkoi toimia ja sain lopetettua raapimisen ja jyrsimisen. Minulla on edelleen vaikeuksia nostaa tavaroita maasta, jos on sinne tippuneet...ja edelleen pesen puhtaita vaatteita jotka ovat pudonneet maahan vahingossa...pikkuhiljaa toivon pääseväni tästäkin asiasta eroon.
Kaikille samoista ongelmista vielä painiville ihmisille paljon voimaa: ainoa joka teitä voi auttaa, on te itse. Lääkkeet eivätkä lääkärit voi aina auttaa ja silloin tarvitsette itseänne.
Jos vain uskotte itseenne tarpeeksi paljon niin pystytte siihen.
Vain oma mielenne pystyy lopettamaan sen minkä se aloittikin ;).
Olen jopa käynyt psykologilla ja syönyt lääkkeitäkin jonkin aikaa.
Pahimpia "oireitani" ovat liiallinen käsien pesu, ihan pienenä se oli pahinta. En voinut koskea mihinkään ilman, että saastuin ja minun oli pestävä käteni kauttaaltaan. Ihoni hilseili ja haavoittui tämän takia. Ja minulla on atooppinen iho. Minulla on myös jatkuva pakkomielle raapia päätäni ylhäältä alas ja sama uudestaan. Sen takia pääni iho on jatkuvasti ärsyyntynyt ja hilseilee koko ajan.
Pian 12-vuoden jälkeen aloin saada paniikkihäiriöitä ja koin jatkuvaa ahdistusta, pelkäsin ihmisiä yli kaiken.
Vihaan vieläkin sitä, että minua katsotaan ja sen vuoksi pidän katseeni tiukasti maassa, en voi sietää tuijotusta ja eniten vihaan sitä jos joku tuntematon ihminen koskee minua. En uskalla itse koskea siihen kohtaan vaatettani mihin minua koskettiin. Jos joku juuri pesdyistä vaatteistani putoaa lattialle, minun on pakko pestä se uudelleen.
Joskus minun on ihan pakko järsiä hampailla käsiäni, yleensä rystysiä, pureksin niitä niin kauan kunnes ne ovat kipeät ja aivan punaiset, joskus myös raavin itseäni päästä aina varpaisiin asti.
Nämä ja monet muut rituaalit ja pakonomaiset asiat hallitsivat joka päivä minua ja elämääni...en pysty koskemaan edes oviin ilman että käytän hihojani käsieni suojana.
Lääkitys ei koskaan auttanut minua, eivätkä lääkäritkään pystyneet minun oireitani lopettamaan.
Mutta nyt vuosien saatossa olen huomannut, että olen pystynyt siihen itse. Aloitin pienin askelin...kun koskin vahingossa paljain käsin kaupan oveen, käskin itseni rauhoittumaan ja unohtamaan käsien pesun.
Parin vuoden päästä pääsin myös ahdistuksesta, kun taioin päähäni opin: että elämä on kärsimystä ja vapaudun siitä vasta kuollessani. Sinne meni kuolemanpelkoni ja ahdistukseni..niin etten edes tajunnutkaan...vielä kumminkin meni vuosi ennen kuin sain jyrsimisen ja raapimisen kuntoon...en halunnut enää uskoa siihen osaan mielestäni, joka hoki "sinun on pakko tehdä se, aivan pakko!", sanoin itselleni ettei minun ole pakko raapia päätäni, koska sitä ei kutita,minun ei ole pakko jyrsiä kättäni. Pikkuhiljaa se alkoi toimia ja sain lopetettua raapimisen ja jyrsimisen. Minulla on edelleen vaikeuksia nostaa tavaroita maasta, jos on sinne tippuneet...ja edelleen pesen puhtaita vaatteita jotka ovat pudonneet maahan vahingossa...pikkuhiljaa toivon pääseväni tästäkin asiasta eroon.
Kaikille samoista ongelmista vielä painiville ihmisille paljon voimaa: ainoa joka teitä voi auttaa, on te itse. Lääkkeet eivätkä lääkärit voi aina auttaa ja silloin tarvitsette itseänne.
Jos vain uskotte itseenne tarpeeksi paljon niin pystytte siihen.
Vain oma mielenne pystyy lopettamaan sen minkä se aloittikin ;).
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiva kuulla että sulla menee nyt paremmin. Minäkin uskon siihen, että kun tunnustaa ongelman niin on jo voitonpuolella. Minullekin auttaa kaikki toiminta ahdistukseen. Mottoni onkin että jos liike loppuu tulee kuolema. Siis toimintaa, toimintaa, ei saa jäädä missään tapauksessa makaamaan ja odottamaan apua muilta. Sitä ei tule. Nyt kun sulla menee hienosti, niin on kiva jakaa sitä hyvää mieltä muillekin. Kiitän sinua taas positiivisesta asenteestasi. Se tarttuu niin ihanasti toisiin. Aattele, että kuin tärkeä ihminen sinä nyt olet. Sinun kokemuksesi on hyödyksi toisille. Onneksi on tällainen netti. Kohtahan psykologeja ei tarvitakkaan, kun on se yhteys ihmisiin tällä koneella, niin kenenkään ei tarvitse yksin olla ja pelätä. Ihanaa päivän jatkoa ja hyvää mieltä.
Kiitos, ihan rupee punastuttamaan :D. hyvää päivänjatkoa sinullekin!
Ihana kuulla että toivoakin löytyy minäkin oireillut lapsesta asti välillä en pysty kommunikointiin ollenkaan ihmisten parissa, elän jatkuvassa epäilyksessä omasta todellisuudestani.
Omat pakko-oireeni ja pelkotilani ovat vähentyneet 4 vuoden aktiivisen terapian ansiosta ja suht. hyvän lääkityksen.
Välillä stressaantuneena alan toistamaan niitä mutta elämäni ei ole enää yhtä "vankilaa" niinkuin sinäkin sitä kuvasit, pystyn jo nauttimaan pienistä vapauden tunteista :)
Toivoa on, tärkeintä on oma motivaatio ja mielen avaaminen tutkiskeluun.
Päivä kerrallaan vielä on matkaa edessä .!
Onnea vaan sinulle ja kaikkea hyvää!