Unessa meillä oli mieheni kanssa meneillään jonkunlainen vaikea kausi, ei mikään poikkeuksellisen vakava kriisi. Kuitenkin halusin hänen muuttavan pois, ja sanoin sen hänelle hyvin päättäväisen lujasti, mutta rauhallisesti – en vihoissani. En ollut kyllä pohtinut päätöstäni yhtään, se vain ikään kuin luiskahti suustani. Tuntui jotenkin tavallista paremmalta puhua avoimesti kasvotusten. Eron syy oli sivuseikka, olennaisemmalta tuntui itse ero. Sitten mieheni vain lähti, sitähän olin pyytänytkin.
Sitten myöhemmin käytännön asioista neuvotellessamme kerroin haluavani muuttaa lasten kanssa vanhempieni luo sadan kilometrin päähän, koska minulla ei ollut täällä mitään. Minusta se oli oikeutettua, sillä halusin omien vanhempienikin joskus näkevän lapsiani, kun lapset ovat aina tavanneet mieheni vanhempia useammin. Mutta se ei käynyt miehelleni, lapset olisivat olleet liian kaukana, joten päätimme asua yhdessä erikseen.
Olimme laajentaneet taloa makuuhuoneen seinästä ulospäin yhden huoneen verran ja mieheni muutti sitten siihen asumaan yksin. Hänellä oli laajennusosassa oma elämä, oma ovi omine lukkoineen ja omine seinineen; vanha asunto oli meidän muiden käytössä kuten ennenkin.
Mieheni kuitenkin oli salaa minulta laittanut talomme myyntiin. Se selvisi eräänä aurinkoisena päivänä, kun tulin töistä kotiin. Ihan vieras, keski-ikäinen, vaaleahiuksinen ja business-tyylinen kiinteistövälittäjä (nainen, tietysti) katseli kansio kädessään yllättävästi tyhjentynyttä ja isommaksi muuttunutta asuntoamme hyvinkin kiinnostuneesti huoneesta toiseen kierrellen. Kaikkialla oli valoisaa ja avaraa, kuin ikkunat olisivat olleet isompia, auringon valo suorastaan tulvi niistä luoden kamalan kontrastin sään ja olotilani välille. Kotimme oli muutenkin muuttunut: keittiöstä olohuoneeseen avautui valtava kaarioviaukko, jossa oli saranatapit, muttei ovia; siinä oli siis paikka kahdelle ovelle, jotka puuttuivat. Lapsia ei näkynyt. Eikä tavaroita ollut juuri missään – ainakaan mitään minuun viittaavaa. Minut oli poispyyhitty.
Mieheni ja kiinteistövälittäjä näyttivät tulevan hyvin toimeen keskenään, he hymyilivät ja flirttailivat toisilleen. Järkytyksekseni he vielä yhdessä kehtasivat pyytää minulta allekirjoitusta paperiin, jossa sovittiin asunnon kauppaamisesta. Minä tyhmä olin luullut, että meillä meni mieheni kanssa olosuhteisiin nähden hyvin. Välittäjä kirjoitti etunimeni valmiiksi oikeaan kohtaan, mutta minä revin raivoissani sen lapun. Jälkikäteen ajattelin, että se oli eropaperi.
Sain sitten kuulla tarkempia yksityiskohtia joltakin virkailijalta, jolloin tajusin, että kotimme myynti oli ollut vireillä jo ennen kuin itse halusin erota ja että mieheni oli väärentänyt nimeni johonkin asiakirjaan saadakseen tehtyä tämän minulta salassa.
Jo samana iltapäivänä mieheni myi esineistöämme pois; etupihalla ja sisätiloissakin ilmeisesti pidettiin jonkunlaista huutokauppaa. Hänellä oli lähikaupungissa oma menestyvä huonekaluyrityskin, ja kotimme edustalla oli hänen tekemiään pöytiä, tuoleja yms. ”puuveistoksia” myynnissä (kaikki erisävyisiä raikkaan vihreitä, hyvin yksinkertaisia, tyylikkäitä, kuutiomaisia). Olimme sopineet, että yksi pari mieheni tekemiä vihreitä, puisia mukeja jäisi meille yhteiseksi, mutta joku nainen vain tuli, vei ne ja jätti meidän vaatekomeroon mieheni hyllylle rahaa niistä, enkä saanut puolustettua itseäni. Minulle ei jäänyt mitään muistoksi miehestäni. Olisin kovasti halunnut, että meillä olisi ollut samanlaiset mukit, kun ei mitään muuta yhteistä kerran ollut.
Myyntitilaisuus muuttui lopulta syksyisiksi iltajuhliksi, joissa kaikki ihmiset olivat minulle vieraita. Mieheni, tai entinen mieheni, oli kyllä onnellisen riehakas, minä vain nyhjäsin vessassa. Oksetti, vaikken ollut juonut mitään. Lähdin pois, tietämättä minne mennä, ja heräsin.
Sitten myöhemmin käytännön asioista neuvotellessamme kerroin haluavani muuttaa lasten kanssa vanhempieni luo sadan kilometrin päähän, koska minulla ei ollut täällä mitään. Minusta se oli oikeutettua, sillä halusin omien vanhempienikin joskus näkevän lapsiani, kun lapset ovat aina tavanneet mieheni vanhempia useammin. Mutta se ei käynyt miehelleni, lapset olisivat olleet liian kaukana, joten päätimme asua yhdessä erikseen.
Olimme laajentaneet taloa makuuhuoneen seinästä ulospäin yhden huoneen verran ja mieheni muutti sitten siihen asumaan yksin. Hänellä oli laajennusosassa oma elämä, oma ovi omine lukkoineen ja omine seinineen; vanha asunto oli meidän muiden käytössä kuten ennenkin.
Mieheni kuitenkin oli salaa minulta laittanut talomme myyntiin. Se selvisi eräänä aurinkoisena päivänä, kun tulin töistä kotiin. Ihan vieras, keski-ikäinen, vaaleahiuksinen ja business-tyylinen kiinteistövälittäjä (nainen, tietysti) katseli kansio kädessään yllättävästi tyhjentynyttä ja isommaksi muuttunutta asuntoamme hyvinkin kiinnostuneesti huoneesta toiseen kierrellen. Kaikkialla oli valoisaa ja avaraa, kuin ikkunat olisivat olleet isompia, auringon valo suorastaan tulvi niistä luoden kamalan kontrastin sään ja olotilani välille. Kotimme oli muutenkin muuttunut: keittiöstä olohuoneeseen avautui valtava kaarioviaukko, jossa oli saranatapit, muttei ovia; siinä oli siis paikka kahdelle ovelle, jotka puuttuivat. Lapsia ei näkynyt. Eikä tavaroita ollut juuri missään – ainakaan mitään minuun viittaavaa. Minut oli poispyyhitty.
Mieheni ja kiinteistövälittäjä näyttivät tulevan hyvin toimeen keskenään, he hymyilivät ja flirttailivat toisilleen. Järkytyksekseni he vielä yhdessä kehtasivat pyytää minulta allekirjoitusta paperiin, jossa sovittiin asunnon kauppaamisesta. Minä tyhmä olin luullut, että meillä meni mieheni kanssa olosuhteisiin nähden hyvin. Välittäjä kirjoitti etunimeni valmiiksi oikeaan kohtaan, mutta minä revin raivoissani sen lapun. Jälkikäteen ajattelin, että se oli eropaperi.
Sain sitten kuulla tarkempia yksityiskohtia joltakin virkailijalta, jolloin tajusin, että kotimme myynti oli ollut vireillä jo ennen kuin itse halusin erota ja että mieheni oli väärentänyt nimeni johonkin asiakirjaan saadakseen tehtyä tämän minulta salassa.
Jo samana iltapäivänä mieheni myi esineistöämme pois; etupihalla ja sisätiloissakin ilmeisesti pidettiin jonkunlaista huutokauppaa. Hänellä oli lähikaupungissa oma menestyvä huonekaluyrityskin, ja kotimme edustalla oli hänen tekemiään pöytiä, tuoleja yms. ”puuveistoksia” myynnissä (kaikki erisävyisiä raikkaan vihreitä, hyvin yksinkertaisia, tyylikkäitä, kuutiomaisia). Olimme sopineet, että yksi pari mieheni tekemiä vihreitä, puisia mukeja jäisi meille yhteiseksi, mutta joku nainen vain tuli, vei ne ja jätti meidän vaatekomeroon mieheni hyllylle rahaa niistä, enkä saanut puolustettua itseäni. Minulle ei jäänyt mitään muistoksi miehestäni. Olisin kovasti halunnut, että meillä olisi ollut samanlaiset mukit, kun ei mitään muuta yhteistä kerran ollut.
Myyntitilaisuus muuttui lopulta syksyisiksi iltajuhliksi, joissa kaikki ihmiset olivat minulle vieraita. Mieheni, tai entinen mieheni, oli kyllä onnellisen riehakas, minä vain nyhjäsin vessassa. Oksetti, vaikken ollut juonut mitään. Lähdin pois, tietämättä minne mennä, ja heräsin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.