Jehu suomenpystykorva
Ei sitä ihminen uskoisi, miten hyvän kaverin menettäminen koskettaa. Meille tuli Jehu-niminen suomenpystykorva kesällä 1997. Yhteiseksi lenkkikaveriksi se otettiin, emäntä kun on aktiivinen liikunnan harrastaja, eikä omaankaan nuoruuteeni ollut sopinut metsästysharrastus, silloin kun se olisi luontaista omaksua ja vanhempana ei ollut enää intoa, eikä aikaa opetella uutta harrastusta. Jehu oli hyvin metsäverinen rotupystykorva. Jehu tuli meille heti kun sen vieroittaminen emästään oli mahdollista. Välittömästi se kiintyi uusiin vanhempiinsa ja otti paikkansa perheessä. Jehun päiväohjelmaan kuului alusta alkaen aamu ja iltalenkit ja se omaksui sellaiset tavat, että sen tarhaa ei tarvinnut koskaan siivota. Aikuisen ihmisen oli hyvä seurata koiran kehitystä ja kasvua ja koiran opettaminen ja siltä oppiminen oli molemminpuolista kasvamista. Koira on monessa suhteessa ihmistä rehdimpi ja silloin kun asioista tuli erimielisyyttä Jehu ei kauan murjottanut vaan tuli kohta sopimaan asiat leikiksi lyöden ja iloisesti haukahtaen. Metsässä se tuli ilmoittamaan jos repussa oleva puhelin soi ja sillä oli erehtymätön kompassi josta oli monesti hyötyä päiväkausia kestäneillä erävaelluksilla.
Viime talvena (2005) lenkillä ollessamme sattui sitten välikohtaus joka vaikutti Jehun loppuelämään. Olimme iltalenkillä kun kaksi paimenkoiraa hyökkäsi Jehun kimppuun, koirat eivät olleet omistajansa hallinnassa. Jehu sai tietenkin siitä rökityksestä sekä fyysisiä, että psyykkisiä vammoja. Jatkossa välikohtaus vaikutti Jehun psyykeen kun päälle käyneiden koirien omistaja käytti uhmamielisesti ”valtaansa” opettamalla jatkuvasti koiriaan Jehun vartiointialueella. Tuota välikohtausta lukuun ottamatta Jehun elämänkokemukset olivat pääasiassa positiivisia aktiivisuudellaan, rehtiydellään, viisaudellaan ja iloisuudellaan se opetti meitä kaikkia ja järjesti meille kahdeksan elämäntäyteistä vuotta.
Ei sitä ihminen uskoisi, miten hyvän kaverin menettäminen koskettaa. Meille tuli Jehu-niminen suomenpystykorva kesällä 1997. Yhteiseksi lenkkikaveriksi se otettiin, emäntä kun on aktiivinen liikunnan harrastaja, eikä omaankaan nuoruuteeni ollut sopinut metsästysharrastus, silloin kun se olisi luontaista omaksua ja vanhempana ei ollut enää intoa, eikä aikaa opetella uutta harrastusta. Jehu oli hyvin metsäverinen rotupystykorva. Jehu tuli meille heti kun sen vieroittaminen emästään oli mahdollista. Välittömästi se kiintyi uusiin vanhempiinsa ja otti paikkansa perheessä. Jehun päiväohjelmaan kuului alusta alkaen aamu ja iltalenkit ja se omaksui sellaiset tavat, että sen tarhaa ei tarvinnut koskaan siivota. Aikuisen ihmisen oli hyvä seurata koiran kehitystä ja kasvua ja koiran opettaminen ja siltä oppiminen oli molemminpuolista kasvamista. Koira on monessa suhteessa ihmistä rehdimpi ja silloin kun asioista tuli erimielisyyttä Jehu ei kauan murjottanut vaan tuli kohta sopimaan asiat leikiksi lyöden ja iloisesti haukahtaen. Metsässä se tuli ilmoittamaan jos repussa oleva puhelin soi ja sillä oli erehtymätön kompassi josta oli monesti hyötyä päiväkausia kestäneillä erävaelluksilla.
Viime talvena (2005) lenkillä ollessamme sattui sitten välikohtaus joka vaikutti Jehun loppuelämään. Olimme iltalenkillä kun kaksi paimenkoiraa hyökkäsi Jehun kimppuun, koirat eivät olleet omistajansa hallinnassa. Jehu sai tietenkin siitä rökityksestä sekä fyysisiä, että psyykkisiä vammoja. Jatkossa välikohtaus vaikutti Jehun psyykeen kun päälle käyneiden koirien omistaja käytti uhmamielisesti ”valtaansa” opettamalla jatkuvasti koiriaan Jehun vartiointialueella. Tuota välikohtausta lukuun ottamatta Jehun elämänkokemukset olivat pääasiassa positiivisia aktiivisuudellaan, rehtiydellään, viisaudellaan ja iloisuudellaan se opetti meitä kaikkia ja järjesti meille kahdeksan elämäntäyteistä vuotta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kyllä se koiran menetys satuttaa.
koskaan en olisi sen näin paljon uskonut satuttavan.
Minäkin olen tässä hiljattain menettänyt kolmetoista vuotiaan koira ystävän.Tiedän tunteen,miten kipeästi se koskettaa, mutta surun kyynelten läpi loistavat onnellisten päivien muistot.
Mutta kannattaa aina muistaa, että elämä on kuolemista.
Ei siinä muistaminen auta.Ilmeisesti et ole menettänyt ystävää jonka kanssa olet kasvanut yhdessä ja harrastanut kaikkea mukavaa.