Olen miettinyt sitä että näin reinkarnaatioon uskovanakin tulee ehkä liikaa ajateltua sitä kuinka kaikki kärsimykset ovat RANGAISTUS omista pahoista teoista. Tällainen näkemys on tietysti oikeudenmukainen, mutta ei ulotu vielä kovin pitkälle ahtaasta kristillisestä pelosta että about kaikki on oikeastaan syntiä.
Mutta entä jos se kuolematon henki, joka kaikissa olennoissa asustaa, onkin jo ennen kaikkia tai tätä tiettyä elämää fyysisellä tasolla päättänyt tehdä ne ja nämä teot ja kärsiä niiden seuraukset, koska haluaa kokea ne kokemukset? Tuntuu aika hurjalta ajatella että joku haluaa kokea miltä tuntuu tulla elävältä poltetuksi, halvaantuneeksi, raiskatuksi, syyttömänä vankilaan heitetyksi jne. Mutta hengen kannalta nämä ovat vain hupaisaa roolileikkiä, sillä henki ei häviä ja ruumis on vain käyttöväline. Turhaan siinä sitten jokin pieni minä uikuttaa välissä kuinka syvälle sieluun sattuu ja sydäntä kääntää kaikki tämä kauhea tragedia.
Ehkä ainoa mihin kannattaa keskittyä on rakkaus. Meditaatiossa tai luonnosta tai muuten vaan jonkin huippukokemuksen yhteydessä voi kokea sen valtavan riemun mitä pelkkä olemassaolo itsessään on. Se ei voi hävitä, ehkä vain unohtua toisinaan. Joka kerta kun sielu kokee yhdessä hengen kanssa sitä riemua, mitään tulevaa maksunpaikkaa ei ole edessä. Voidaan keskittyä kokemuksiin jotka eivät tee katkeraksi, pelokkaaksi, mieleltään järkkyneeksi jne.
Tietyissä piireissä pelotellaan että joillakin tietyillä teoilla voisi sanoa irti oman kuolemattomuutensa. Minä en oikein usko sellaiseen. Jos mitä kamalimpia tekoja voi hyvittää kärsimällä niistä itse, mikä muka olisi sellaista että henki mitätöisi oman itsensä lopullisesti?
En julista tässä että tehkää mitä mielitte. Tiedän ja luotan siihen että henkisesti kehittynyt ihminen omistaa korkean moraalin. Hän ei esim. tee hyvää sen vuoksi että on saava siitä palkan, vaan sen vuoksi että hyvän tekeminen, muiden auttaminen jo sinällään on hänelle suuri nautinto. Auttaminen ei kuitenkaan saa olla karhunpalvelus: että kun tekee jotakin jollekulle, häneltä jää jotakin oppimatta. Toisten puolesta ei voi elää.
Ahdistavia uskontoja ja oppeja on jo tarpeeksi. Pelkoa ja tuskaa on koko planeetta pullollaan. Eikö jo olisi aika kehittää rakastava, hyväksyvä näkemys ihmisenä olemisesta? Sellainen, jossa rakkaus kasvattaisi ihmisistä vastuullisia ja todella henkisesti aikuisia yksilöitä jotka eivät vain tähtää omaan itsekkääseen onneensa paskoen omaan pesäänsä... Joka on saanut rakkautta, on ymmärtänyt että parhainta elämässä ovat abstraktit asiat. Esineet, omaisuus, raha ei voi korvata sitä mitä ei käsin kosketella.
Mutta entä jos se kuolematon henki, joka kaikissa olennoissa asustaa, onkin jo ennen kaikkia tai tätä tiettyä elämää fyysisellä tasolla päättänyt tehdä ne ja nämä teot ja kärsiä niiden seuraukset, koska haluaa kokea ne kokemukset? Tuntuu aika hurjalta ajatella että joku haluaa kokea miltä tuntuu tulla elävältä poltetuksi, halvaantuneeksi, raiskatuksi, syyttömänä vankilaan heitetyksi jne. Mutta hengen kannalta nämä ovat vain hupaisaa roolileikkiä, sillä henki ei häviä ja ruumis on vain käyttöväline. Turhaan siinä sitten jokin pieni minä uikuttaa välissä kuinka syvälle sieluun sattuu ja sydäntä kääntää kaikki tämä kauhea tragedia.
Ehkä ainoa mihin kannattaa keskittyä on rakkaus. Meditaatiossa tai luonnosta tai muuten vaan jonkin huippukokemuksen yhteydessä voi kokea sen valtavan riemun mitä pelkkä olemassaolo itsessään on. Se ei voi hävitä, ehkä vain unohtua toisinaan. Joka kerta kun sielu kokee yhdessä hengen kanssa sitä riemua, mitään tulevaa maksunpaikkaa ei ole edessä. Voidaan keskittyä kokemuksiin jotka eivät tee katkeraksi, pelokkaaksi, mieleltään järkkyneeksi jne.
Tietyissä piireissä pelotellaan että joillakin tietyillä teoilla voisi sanoa irti oman kuolemattomuutensa. Minä en oikein usko sellaiseen. Jos mitä kamalimpia tekoja voi hyvittää kärsimällä niistä itse, mikä muka olisi sellaista että henki mitätöisi oman itsensä lopullisesti?
En julista tässä että tehkää mitä mielitte. Tiedän ja luotan siihen että henkisesti kehittynyt ihminen omistaa korkean moraalin. Hän ei esim. tee hyvää sen vuoksi että on saava siitä palkan, vaan sen vuoksi että hyvän tekeminen, muiden auttaminen jo sinällään on hänelle suuri nautinto. Auttaminen ei kuitenkaan saa olla karhunpalvelus: että kun tekee jotakin jollekulle, häneltä jää jotakin oppimatta. Toisten puolesta ei voi elää.
Ahdistavia uskontoja ja oppeja on jo tarpeeksi. Pelkoa ja tuskaa on koko planeetta pullollaan. Eikö jo olisi aika kehittää rakastava, hyväksyvä näkemys ihmisenä olemisesta? Sellainen, jossa rakkaus kasvattaisi ihmisistä vastuullisia ja todella henkisesti aikuisia yksilöitä jotka eivät vain tähtää omaan itsekkääseen onneensa paskoen omaan pesäänsä... Joka on saanut rakkautta, on ymmärtänyt että parhainta elämässä ovat abstraktit asiat. Esineet, omaisuus, raha ei voi korvata sitä mitä ei käsin kosketella.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Käsitin että mielestäsi uskonnot ovat ongelma.
Buddhalaisuus luetaan kai uskonnoksi ja se opettaa juuri hyväksyvää suhtautumista kaikkeen.
Sitähän Buddhalainenkin meditaatio juuri on että oppii hyväksymään kaiken ympärillään esim. läheistensä kuoleman ja kaiken muun mitä tapahtuu kuten eri uskonnot ja näkemykset.
Buddhan opetusten mukaan omia lapsiaankin tulee rakastaa niin paljon että antaa heille myös luvan kuolla.
Jos rakkaus on haluavaa ja takertavaa niin tulee vihaiseksi kun oma lapsi kuolee ja kysyy että miksi? miksi?
Buddhalaisuuden mukaan ei voi kuitenkaan päättää että alkaa rakastamaan kaikkea ilman rajoja, vaan rakkaus herää ymmärtämisen kautta, eli mitä enemmän päästää irti minästä ja sen käsityksistä niin sitä enemmän tuntee olevansa yhtä ympäristönsä kanssa ja hyväksyy sen sellaisena kuin se on.
Eli siis rakkaus buddhalaisuudessa tarkoittaa hyväksyvää rakkautta sitä että hyväksyy elämän sellaisena kuin se on.
Rakkaus ei tarkoita sitä että lähtee vaan julistamaan että minä rakastan kaikkia ja kaikkea.
Mielestäni buddhalaiset moraaliset ohjeet(huom ei säännöt) eivät ole turhia vaan lisäävät onnellisuutta.
Ja tarkoitus ei ole noudattaa moraalisia ohjeita vain siinä pelossa että teot kostautuvat, vaan pyrkiä ymmärtämään ja sitä kautta tuntemaan myötätuntoa ja ymmärtää että toisten onnellisuus on osa omaa onnellisuutta ja oma onnellisuus lisää muiden onnellisuutta, en tietenkään tarkoita materiaalista "onnellisuutta".
Mielestäni ongelma maailmassa ei ole uskonnot vaan ahneus ja tietämättömyys joka taas johtuu siitä että kuvitellaan että on todella joku minä jonka haluja sitten tyydytetään ja mielipiteitä puolustetaan.
Buddha opetti että noista haluista ja mielipiteistä voi vapautua ja sitä kautta tuntea yhteenkuuluvuus ja rakkaus. se ei kuitenkaan tarkoita sitä että koko persoonallisuus häviäisi ja että olisi vaan niinkuin vihannes niinkuin usein käsitetään.
Buddhan opit ovat lisänneet onnellisuuttani ja myös saaneet minut ymmärtämään ja hyväksymään enemmän ja enemmän. Ja minulle on ok että joku ajattelee eritavalla.
Mutta haluan korjata väitteen että uskonto olisi välttämättä jotain ahdistavaa, tietenkin se riippuu omasta suhtautumisesta.Ja tietenkin jos kokee uskonnon ahdistavana niin sitä ei kannata seurata.
Esim. Buddhalaiset moraaliohjeet voi kokea ahdistavana mutta se johtuu siitä että haluaisi tehdä yhä niitä juttuja mitkä nuo ohjeet kieltävät. Mutta silloinhan se on se halu mikä on ahdistavaa eikä uskonto( tämä on buddhalainen näkemys)
Olen samaa mieltä että rakastaa ei voi alkaa noin vain julistamalla että nytpä rakastan koko maailmaa. Olen itse ollut aikoinani kurkkuani myöten täynnä väkinäistä positiivisuutta, jossa melkein itku kurkussa toistetaan mantraa että ai kun kaikki on kivaa...
Kaikki ei todellakaan ole kivaa. Mutta jos siitä huolimatta syntyy itsestään sellaisia suvanteita elämänkokemukseen joissa yhtäkkiä oivaltaa miten yhdentekevää on roikkua kaikessa persoonansa tuskassa ja elämänsä epäkohdissa, niin niistä kannattaa pitää kiinni ja niihin keskittää huomionsa enemmän kuin oikein kärsimällä kärsimiseen.
Ymmärrykseni mukaan 'synti' voidaan ymmärtää Buddhalaisuudesssa 'vääränä tekona'. Vääränlainen teko johtaa Karman lain mukaisesti kärsimykseen. Voimme välttää tämän kärsimyksen pyrkimällä oikean näkemyksen kautta oikeisiin tekoihin. Tämä onnistuu noudattamalla moraalisia sääntöjä, joita ovat: pidättäytyä tappamasta mitään elollista, olla varastamatta tai olla ottamatta vastaan mitä ei ole annettu, oikean puheen kautta esim. välttää valehtelua, kieltäytyä päihdyttävistä aineista, pidättäytyä vääränlaisista mielihyvää tuottavista nautinnoista.
I Oikea Näkemys
II Oikea Pyrkimys
III Oikea Puhe
IV Oikea Toiminta
Rakkaus on hyvä! Kun on todella 'rakastunut' johonkin asiaan, ihmiseen, eläimeen jne. tapahtuu paljon ihmeellistä, jopa yliluonnollista. Mutta pelkästään tämä rakkauden tunne ei voi vapauttaa meitä karmallisesta seuraamuksista, vaan myös niinä hetkinä meidän tulisi muistaa oikea näkemys. Rakkautta ymmärretään ja tuota termiä käsitellään niin monella eritapaa, jaloin niistä on Rakastava-Myötätunto (Metta)
... Whether visible or invisible ...
.. And those living far or near ..
. The born and those seeking birth .
May all beings be happy!
Tietenkään rakkaus ei vapauta kärsimästä tekojensa seurauksesta konkreettisella tasolla, mutta väitän että se voi sen tehdä abstraktilla tasolla... Vai miten tämän nyt sanoisi?
No, oletetaan että ihmiselle tulee syöpä. Se on maksu jostakin hänen teostaan. Hän voi kuitenkin valita kärsiikö hän syövästään niin ettei hänen elämässään enää näy valonpilkahdusta, vai onko hän taudistaan huolimatta tyytyväinen elämäänsä ja onnellinen siitä mitä on saanut kokea ja mitä juuri kokee elämässä.
Jos mennään kuolemattoman hengen tasolle, eli siis ylemmäs persoonallisuutta ja ylemmäs jopa tunnesielua (elleivät nämä kaksi sitten ole sama asia), ei ole olemassa hyvää eikä pahaa. Tätä monet eivät oikein ymmärrä, ja he olettavat että se automaattisesti tarkoittaa sitä että saa tehdä mitä lystää...
Mielestäni on hyvä meditoida sitä mikä ei ole dualistista.
Moraaliset säännöt sisältävät tuomitsemisen, joka vie voiman muuttumiselta.
En voi muuttua päätöksellä (pakottamalla) tai noudattamalla sääntöjä itsetarkoituksellisesti.
Vaikein asia on olla tuomitsematta itseään, koska vältän mahdollisimman pitkälle olla näkemättä itseäni sellaisena, kuin olen - koska olen aina kuvitellut olevani "viisaampi" tai "moraalisempi" kuin monet tai useimmat muut.
Minun täytyy nähdä itseni (negatiivisuuteni tekojeni ja sanojeni takana) yrittämättä korjata tilannetta tai hyvittää, tai pyydellä anteeksi(turhaan) ja näyttää parempaa naamaa (tämä ei oikeuta tekemään tyhmyyksiä, mutta ei kyllä eliminoikaan niitä).
Meditaation eläminen on tätä - näen itseni ja pyrin sulattamaan sen aiheuttaman kivun sisälläni.
Kun näen itseni ilman arvostelua, voin vasta todella antaa itselleni anteeksi ja silloin se tapahtuu itsestään, ajattelematta. Siinä hetkessä on mahdollisuus päästää painolastista irti.
Elämä kuitenkin opettaa minua yhä uudestaan ja uudestaan, niin kauan kunnes saan ehkä tarpeekseni ja totean: En tarvitse tätä kipua enää.
Tämä kuulostaa negatiiviselta, koska me aina haluamme kääntyä sen "hyvän" puoleen ensin...
Myös munkit opettavat että nirvana ei ole hyvää eikä pahaa, mutta Buddhan mukaan hyvyys on osa tietä tuohon eidualistiseen.
mielestäni johtavat muutokseen.
Käsittääkseni Buddha ei halunnut sisällyttää tuomitsemista sääntöihin vaan ne ovat ohjeita niille jotka kysyvät.
Hm... Voisi tietysti ajatella että kun maailmassa on niin paljon itsekkyyttä (=pahuutta), niin epäitsekkyys olisi aina tarpeen, jotta saataisiin vaaka globaalisestikin tasapainoon...
Olen samaa mieltä että syopä on seurausta tehdyistä teoista (karma), ja että sairastunut voi valita miten siihen suhtautuu.
On tärkeää kuitenkin huomata että syöpä voi olla myös suuri palkinto! Se pistää ihmisen silmätysten oman kuolevaisuutensa kanssa, ja muistaisin kuulleni monia tapauksia missä ihminen on alkanut elämään ns. parempaa elämää syöpään sairastututtaan. Lisäksi buddhalaiselta kannalta tällainen tilanne voitaisiin luullakseni tulkita myös niin, että sairastuneella on ihanteellinen mahdollisuus puhdistaa karmaansa.
Ajatteluni taustalla jälleen kerran mureneva hyvä/paha. Ehkä syöpä ei aina (?) olekaan maksu, vaan palkinto... :)
Väitätkö aivan tosissasi,että syöpä on aina seurausta ihmisen omista teoista?
Ja tietääkseni useimmat ihmiset parantavat elämäntapojaan syöpään sairastuttuaan.
On ehkä mahdollista jollekin "meditoida" tai palvella (harjoittaa nöyryyttä) tällaisten ohjeiden avulla.
Meidän ajassamme se on kuitenkin useimmiten tiedostamatonta pakenemista.
Kukaan, joka ei ole tiedostanut omaa epärehellisyyttään, ei voi olla rehellinen
- sen takia on mahdotonta noudattaa esim. ns. 10:ntä käskyä.
Mestarit eivät anna yleisiä käyttäytymisohjeita tai kerro mitä pitää tehdä, mutta saattavat kysyttäessä ehdottaa "toimintamallia" johonkin tiettyyn ongelmaan tai tilanteeseen.
Jumalasta en tee kuvaa, kun Jumala ei minulle ole persoona jolla olisi kuva. Vanhempia on välillä ollut vaikea kunnioittaa, varsinkin isää. Huorin en ole tehnyt (mutta mitä on huorinteko? käsitän sen itse maksun ottamiseksi seksistä). Varastanut olen "vain" töistä jotain irtoroinaa... Lepopäivänä en juurikaan ole riehaantunut, tosin riidellyt kyllä. Mitäs vielä... En kauheasti himoitse lähimmäiseni sitä tai tätä tai varsinkaan vaimoa. Oliko niitä vielä muitakin?
Ei se nyt niin kauhean vaikeaa voi olla! Mutta "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" on tuplasti vaikeampaa. Varsinkin jos ei aina osaa rakastaa itseäänkään.
Olen kyllä sitä mieltä että todella (henkisesti) kehittynyt ihminen ei enää tarvitse ulkoapäin annettuja listoja siitä mitä saa tehdä ja mitä ei. Siihen asti... opetellaan.
En ole nyt aivan varma mitä Ari tarkoitti tiedostamattomalla pakenemisella, itse koen pakenemisen juuri henkisenä laiskuutena - sen enempää pohtimatta elämän peruskysymyksiä. Oman epärehellisyyden tiedostamisen luulen ymmärtäväni paremmin. Sen vastaanvänkääjän, epäilijän kanssa on vain tultava toimeen - kyllä se siitä hiljenee! "Ei meistä kukaan ole seppä syntyessään"
Kysymys miten mahdollista on "tällaisten ohjeiden" avulla valaistua, niin tulin ajatelleeksi ettei vain tarkoitettu tuota nostamaani Buddhan neljää jaloa totuutta (mitkä todellakin oli vain otsikoita) Niin, vaikeehan sitä on toteuttaa "Oikeaa näkemystä" ellei kukaan ole ensin tarkentanut mitä sillä tarkoitetaan... Gautama Siddharttalta kesti seitsemän vuotta kunnes hän saavutti tuon tietoisuuden, Valaistumisen. Hän teki kyllä melkoisen urakan tuossa. Me pääsemme nyt huomattavasti vähemmällä vaivalla, tiedä vaikka kohta olisi markkinoilla laitteet millä pikavalaistua :)
Katekismuksen Kymmentä Käskyä ei ehkä olisi mahdoton noudattaa, mutta turhaan siitä sen enempää? Jokainen miettiköön itse mitä tehdä Herran pelossa.
Buddhan Neljästä Jalosta Totuudesta voisi avaa uudenkin keskustelun - mielellään joku joka olisi paremmin sisäistänyt ne... mutta OIKEALLA NÄKEMYKSELLÄ tarkoitetaan että jokainen meistä omistaa sen Karman mitä on tehnyt. Että olisi oikea näkemys suhteessa asioihin mitkä liittyy karmaan, sen hedelmiin eli seuraamuksiin tässä maailmassa, muissa maailmoissa sekä niihin liittyvästä korkeammasta tietoisuudesta. Ja Kolmanneksi että meillä olisi oikea näkemys liittyen Neljään Jaloon Totuuteen (tietämys todellisesta kärsimyksestä, sen syystä, loppumisesta ja oikea näkemys siitä mikä johtaa tuon kärsimyksen lakkaamiseen)
Noh, varmaan selkeemminkin pystyisi sanomaan. Ei valitettavasti ole yhtään suomenkielistä lähdeteosta mistä voisi tarkistaa, niin tosiaan korjatkaa tai tarkentakaa aina jos menee pieleen - yritän kovasti parhaani :)
"Karma" meinaa suomeksi siis tekoja (fyysinen, puhe, ajatus) mitä on suoritettu tarkoituksella tai tahallisesti. Tervehenkiset teot siis tuottaa hyvää hedelmää kun hölmöilyistä joutuu kärsimään.
Väitän, että ajattelen, että syöpä on seurausta ihmisen omista teoista. Joko tässä tai edellisissä elämissä tehdyistä teoista. Minulle tämä on itsestäänselvää, mutta en väitä että olen oikeassa. Minä ajattelen niin. Kaikki on seurausta jostain edeltäneestä, joten tottakai syöpä on lähtöisin itsestä.
En ymmärrä toista kommenttiasi.
Siispä ei mitään uutta auringon alla.
That's all I've got to say,my sweet little fish,the religionblender.
=x
Tarkoitin sitä, että me helposti pakenemme johonkin uskontoon, oppiin jne. välttääksemme kipua.
Uskonnot ovat siitä todisteena. Yksikään uskonto ei ole totuus. Tämä pätee myös itämaisiin oppeihin.
Ei ole Jeesusta eikä Buddhaa - on vain suora kokemus - nyt
on taas noita itsestään selvyyksiä mitä Buddhalaiset munkitkin opettavat että loppujenlopuksi ei ole mitään uskontoa vaan on vaan totuus, mutta uskonnot ovat ikäänkuin karttoja tuon totuuden löytämiseen, minä olen mielestäni löytänyt hyvän kartan ja jos joku ei tarjoa parempaa aion jatkaa sen seuraamista.
Se että ihmiset keskustelevat täällä uskonnoista ja kuuluvat uskontoon ei tarkoita että he eivät ymmärtäisi että loppujenlopuksi ei ole mitään ja että on vain tämä hetki.Nuo ovat kuitenkin sellaisia totuuksia joista ei auta keskustella ennenkuin on sisäistänyt ne.
Mutta se että ne ymmärtää täysin ilman epäilyksiä omassa sydämessään vaatii harjoittelua ja mielestäni Buddha on antanut parhaat ohjeet tuohon harjoitteluun.
Itse en ainakaan pidä Buddhalaisuuttani pakenemisena, vaan nimenomaan kaiken hyväksymisen ja vastaanottamisen harjoittelemisena.
Todellisimman kartan minulle on tarjonnut elämä Barry Long nimisen opettajan muodossa. Suosittelen tutustumaan hänen opetukseensa (hänen organisaatiollaan on myös nettisivut: www.barrylong.org)
Löytyihän se sinunkin oppisi(uskonto).
Opetuksesta voidaan puhua, mutta ei opista - puhumattakaan uskonnosta.
Kaikki, mikä herättää, on opetusta.
Oppi, on jotain, mitä noudatetaan (ei eletä),
Uskonto, on jotakin, mihin uskotaan.
Mestarin (kuka tahansa)pitää tehdä selväksi se, että sinun ei pidä uskoa, mitä hän sanoo, vaan kyseenalaistaa...ja kuka olisi parempi vastaamaan kysymyksiisi kuin elävä henkilö?
Minä puhun omasta puolestani - en tukeudu kenenkään opetukseen, enkä siteerata ketään
(tämän olen oppinut, kiitos "hyvien opettajien").
Vaikka en tietäisikään, ei ole muuta vaihtoehtoa.
Totuudet ovat yksinkertaisia, mutta ne tulevat "sisältä", ei muistista.
Siitä lähettämästäsi linkistä haluansanoa että
suurin osa niistä opetuksista on opetettu jo
n. 2500 vuotta sitten Buddhan toimesta.
Tuossa "ei-uskonto" viestissä sanomiasi
kriteerejä käyttäen ei buddhalaisuuttakaan voi kutsua uskonnoksi.
Enkä todellakaan koe viisaiden siteeraamista huonona asiana, en tietenkään tarkoita sokeaa siteeraamista.
Tottakai oivaltaminen tapahtuu loppujen lopuksi sisällä ja on siksi ainutlaatuinen oma oivallus.
Taas kerran mainitakseni Buddha opetti ettei tulisi uskoa häntä, ei kirjoituksia, ei huhuja ym. vaan tulee kokea itse, mutta ei se tarkoita etteikö ohjeitaan tuohon kokemiseen voisi noudattaa.
Minun mielestä sekin on takertumista(attachment) ideoihin ettei periaatteesta voi seurata mitään ohjeita eikä siteerata ketään vaan on kaiken sellaisen "Yläpuolella"
Tuntuu kuin ajattelisit että esim. että buddhalaisuus tarkoittaa sokeaa uskomista Buddhan oppeihin.
Buddhalata kysyttiin aikoinaan että mistä erottaa sen että opettaako joku totuutta vai jotain muuta, Buddha vastasi että jos opetus sinun sitä kuunnellessasi lisää mielen tyynettä,tasokkuutta(eng. levelness, evenness) niin silloin opetus on totuutta mutta jos opetus saa sinut miettimään ja pyörittelemään monimutkaisia teorioita ja ideoita niin silloin se ei johda mihinkään.
ELI OPETUKSEN BUDDHAN MUKAAN TULEE JOHTAA OMAN MIELEN YMMÄRTÄMISEEN / OMAAN MIELEEN SULAUTUMISEEN EIKÄ SIIHEN ETTÄ ETSII ULKOISIA EPÄKOHTIA OMAN MIELEN ULKOPUOLELTA
Buddhan opettamassa Non-attachment opissakin voi mennä liiallisuuksiin, ja kuvitella ettei mihinkään tule takertua.
Jatkaakseni keskusteluamme aion oman pienuuteni tiedostaen jälleen siteerata erästä opettajaa ja suomentaa yhden Buddhalaisen munkin pitämän spontaanin puheen aiheesta "non-attachment" ei-takertuminen. Tietenkin tämä on siteeraamista päinvastoin kuin se että sinä laitat tänne linkin jonkun opettajan sivuille?
suomennan sen sitä varten että joku joka ei ymmärrä englantia sattuu olemaan kiinnostunut, lähetän sen myöhemmin...
Haluan käyttää Buddhalaisuudesta sanaa uskonto vaikka Buddhan opetuksia ei saa uskoa vaan ne tulee elää ja sisäistää.
Buddha sanoi opettavansa totuutta joka on kaikkien oivallettavissa. Jos seuraan Buddhan opetuksia ja oivallan jotakin mitä hän oivalsi aiemmin niin en halua esittää noita oivalluksia ominani alkaen opettaa että "kuulkaahan mitä olen oivaltanut" vaan puhun siitä mitä Buddha opetti ja oivalsi, sillä tavoin ei egokaan pääse paisumaan.
Kirjoitan tälle palstalle siksi että olen omassa elämässäni kokenut Buddhan opetukset hyväksi tavaksi ymmärtää elämää paremmin, etenkin hyväksyä myös vastoinkäymiset osana elämää ja olla enemmän elämän tarkkailijan roolissa kuin pääosassa, tämä on lisännyt onnellisuuttani.
Yleensä en juurikaan puhu harjoittelustani ja Buddhalaisuudesta, mutta koska tämä on idänuskonnot palsta niin ajattelin että on hyvää jakaa kokemukset. Eli en siis missään nimessä toista täällä vain opetusta vaan myös omia kokemuksia.
Vielä kerran:
Se että on Buddhalainen ei tarkoita takertumista johonkin vaan se mihin Buddhalaisuudessa pyritään on "irtipäästäminen" kaikesta sitten lopulta päästetään minän mukana irti myös uskonnosta ja vapaudutaan kärsimyksestä jokaa johtuu halusta ja takertumisesta.
Eihän minästäkään voi päästää irti vain päättämällä niin, vaan minää käytetään apukeinona irtipäästämisen oivaltamiseen.
Aivan samalla tavalla Buddhalaisuutta käytetään apuna jotta voidaan lopulta päästää irti.
Eli vaikka munkit opettavat takertumattomuutta niin silti he opettavat että tiettyihin Buddhalaisuuteen liittyviin asioihin esim. moraalisiin sääntöihin voi vapaasti takertua noudattamalla niitä ja ettei noihin sääntöihin "takertuminen" estä lopullista irtipäästämistä vaan pikemminkin auttaa siinä. Siksi minusta on väärinkäsityksen tulosta että Buddhan irtipäästämiseen(nonattachment) johtavaa oppia pidetään takertumisena(attachment)
Joku sanoi että totuus on kuin ilmaa,
Ei sitä voi omistaa joku tietty uskonto tai ei-uskonto, vaan se on kaikkien hengitettävissä.
Eli uskonnot ovat teitä tuota totuutta kohti eivätkä itse totuus.
Näin siis myös Buddhalaiset ajattelevat, ehkä tämä hälventää uskomusta siitä että Buddhalaiset jotenkin sokeasti seuraavat uskontoaan, Buddhalaisuus on yksi tie, ja Buddhakin opetti että jos joku löytää paremman totuuden kuin mitä hän opettaa niin on parempi seurata sitä.
tämä ei ollut nyt se suomennos josta aiemmin puhuin vaan omaa höpinääni...
Syy miksi minä kirjoitan "idän uskonnot" palstalle on se, että koen sen "uskonnoista" lähimmäksi sitä totuutta, jonka olen oivaltanut.
Totuuden pitäisi olla kaikille tarkoitettu (kuten Buddha sanoi?).
Niin että jokainen "minä" olisi oman elämänsä auktoriteetti (tai tietoisuus jokaisen ihmisen auktoriteetti)
Silloin ei tarvitsisi nimetä eikä henkilöidä totuutta tai Jumalaa, kuten meillä on tapana.
On totta, että egomme pyrkii esittämään totuudetkin ominaan ja välillä tämä paasaaminen saattaa mennä hiukan överiksi, joten kiitos muistuttamisesta.
Meillä ilmeisestikin on "erimielisyytemme" asioiden suhteen. Lisäksi sanoilla on meille erilaisia merkityksiä, joten tässä ollaan.
En pysty muistamaan Buddhan opetuksista juuri mitään, mutta en pidä Buddhalaisuutta erityisesti sokeana uskomisena (kristinuskoa kylläkin useimmiten, jos pikku kevennys sallitaan).
Mitä tulee siihen laittamaani linkkiin, niin olin ihan hyvässä uskossa, että siitä voisi olla apua jollekin.
Täytyy vielä oikaista aikaisempia sanomisiani sen verran, että en minäkään (enää) pyri olemaan riippumaton mistään, mutta siteeraan mieluummin vain poikkeustapauksissa, kuten juhlapyhinä :=
Niin ensin täytyy kertoa että tuon viestini otsikon ei ollut tarkoitus olla "noita" mutta kun alkuperäinen viesti alkoi: "noita internetsivustoja selaillessani..." niin se noita jäi otsikoksi( menipä vaikeaksi! )
Niin ilmeisesti meillä on jotain erimielisyyksiä mutta mielestäni meidän erimielisyydet ovat pieniä jos ajatellaan että meidän ei tarvitse kuitenkaan olla esim. tuomitsemassa toisiamme helvettiin ym.
Meidän pitää myös muistaa että tällaisella keskustelupalstalla on erittäin vaikeaa tuoda esille laajemmin omaa ajatusmaailmaansa joten myös väärinkäsityksiä syntyy puolin ja toisin.
Toisen ihmisen tapaaminen on parempi keino ymmärtää hänen ajatuksiaan.
Itse olen ainakin ajatellut että minusta tulee varmaankin tällä palstalla sellainen kuva että luen paksuja Buddhalaisia opuksia silmät kipeinä ja toistelen täällä niitä lauseita(toivottavasti tämä on vain minun kauhuvisio).
Lopetinkin tänne kirjoittelun joksikin aikaa koska tuntuu että täällä antaa niin helposti hyvistäkin asioista väärän kuvan ja se on turhauttavaa.
Tuo on yksi syy miksi kirjoitan jonkun muun kirjoista/puheista otteita, sillä olen kokenut ne kirjat itselle hyödyllisiksi enkä itse pysty pukemaan ajatuksia sanoiksi yhtä selkeästi.
Mutta tietenkin on parempi jos kykenee antamaan omia esimerkkejä ja jättämään siteeraamisen vähemmälle(esim juhlapyhiin).
Laiskana tunnustan että taidan jättää sen non-attachment puheen lähettämättä sillä jotenkin tuntuu että sitä aihetta on jo käsitelty.
Paasaaminen tai kyseenalaistaminen on kai vain hyväksi.
Lähinnä minua vaivaa se etten Buddhalaisena pysty antamaan yhtä hyviä vastauksia kuin mitä itse olen saanut.
Halusin vaan puuttua tiettyihin käsityksiin Buddhalaisuudesta jotka eivät omien kokemuksieni perusteella pidä paikkaansa.
Tähän voi nyt perustellusti sanoa että kiitos kehittävästä juttu seurasta.
Miksi keksiä kaikenlaisia uskontoja ja oppeja kun meillä on Jumalan ilmoitus asiasta,raamatusta löytyy kaikki mitä tarvitaan.
Jos pyydät Jeesuksen sydämeesi ,pelastajaksesi niin muuta et tarvitse.
Kaikki kirjoituksetkin selviää,kun Jumalan Henki asuu sinussa . Se on monelle kai liian yksinkertaista, mutta et tiedäkään kuinka jännittävää on löytää itse Jumalan Poika joka kaikki raamatun kirjoitukset on vaikuttanut.
Niinkuin kaikissa muissakin elävissä olennoissa. Joka tämän kieltää, on joko materialisti tai henkisessä kehityksessään vielä harhojen vallassa.
Sitäpaitsi Raamattu kirjoitetaan isolla R:llä, koska kyseessä on kirjan nimi, eikä mikä tahansa esine kuten tuoli, tyyny jne.
Sinun kristinuskosi on keksitty vajaa kaksi tuhatta vuotta sitten ja muistaakseni buddhalaisten oppi-isä Sidhartha Gautama eli noin viisi sataa vuotta ennen sitä Jeesus-tyyppiä. Nämä idän uususkonnot, joiksi te länsimaiset uskovaiset ne mielellään kategorioitte ja sanotte niitä mustaksi magiaksi, ovat vanhempia kuin omat satukirjanne ja saatananpalvontanne...ei kun siis jumalan...vai mikä se nyt taas olikaan...näissä menee aina niin sekaisin kun ovat niin samanlaisia....ne perkeleet ja enkelit...molemmilla siivet ja kova hinku verenvuodatukseen....Anteeksi. Menee taas lietsomiseksi. Tämä palsta ei ansaitse moista.
elää hetkessä asiat vain tapahtuvat,kun ei anna asioille subjektiivista merkitystä eivät ne ole hyviä eivätkä pahoja , asioita vain. Synti täytyy ensin määritellä synniksi siis onko sitä silloin olemassa?(mielestäni ei , mutta lähtökohta onkin että pyrkii elämään oikein omien kykyjensä mukaisesti niin että koko elämästä muodostuu harjoitus)
Jos hyvä ja paha olisivat kaikille samanlaiset, eläisimme moraalisessa unessa.
Nyt elämme maailmassa, jossa yhden hyvä on toisen paha (moraaleja on niin paljon kuin sieniä sateella).
Meidän maailmassamme ei ole hyvää ilman pahaa.
Kolikolla on toinen puoli, mutta hyvällä ei oikeasti ole vastakohtaa.