Minulle tehtiin eilen sairaalassa lääkkeellinen keskeytys.. kamalat kivut vaikka kipulääkettä sai aina kun vain pyysi. Tuntuu vain niin pahalta kun aina olen ollut aborttia vastaan, minusta kun jokaisella on oikeus elämään. Olen riistänyt pikkuiselta hengen, en voi antaa tätä koskaan itselleni anteeksi. Pahinta tässä on se että minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Vanhemmat,poikaystävä,siskot. Kaikki pitivät itsestäänselvyytenä että teen abortin kun kerroin heille olevani raskaana.. Äiti suuttui kauheesti kun kerroin oman kantani asiaan. Olisin halunnut pitää,huolehtia ja kasvattaa tämän pikkuisen. Vaikka olen nuori, tiesin että olisin pystynyt siihen vaikka tiedän myös sen että lapsen kasvattaminen on raskasta ja vielä kun olen näin nuori, mutta minuakin nuorempia äitejä kyllä on..
Olisin ollut jo kuitenkin 18 kun tämä lapsi olisi syntynyt maailmaan.
Tunnen syyllisyyttä ja katkeruutta,vihaa läheisiäni kohtaan jotka painostivat minut tähän kamalaan ratkaisuun. En tiedä voinko antaa poikaystävällenikään anteeksi hänen painostustaan, vielä kun luulin että edes hän ymmärtäisi. Vaikka loppujenlopuksi päätös ja ratkaisu olisi ollut minun mutta vaikea elää elämää jossa minut olisi suljettu ulkopuolelle.
äh,ajatukseni ovat sekavat, halusin vain tulla tänne kertomaan oman kokemukseni...
Olisin ollut jo kuitenkin 18 kun tämä lapsi olisi syntynyt maailmaan.
Tunnen syyllisyyttä ja katkeruutta,vihaa läheisiäni kohtaan jotka painostivat minut tähän kamalaan ratkaisuun. En tiedä voinko antaa poikaystävällenikään anteeksi hänen painostustaan, vielä kun luulin että edes hän ymmärtäisi. Vaikka loppujenlopuksi päätös ja ratkaisu olisi ollut minun mutta vaikea elää elämää jossa minut olisi suljettu ulkopuolelle.
äh,ajatukseni ovat sekavat, halusin vain tulla tänne kertomaan oman kokemukseni...
Vastaukset 15
Vanhimmat
vetää ne lastit sisään.
maailmassa on vastuu, minulla, sinulla.
teoilla on seuraukset.
En mä todellakaan kirjoittanut tänne sen takia että heti alettaisiin syyttelemään.. kiitti vaan vitusti.
minulle myös tehtiin pari viikkoa sitten abortti. en oikeastaan kadu sitä. silti paha olla. kukaan ei painostanut. en edes kertonut kuin miehelleni. en halunnut enää neljättä lasta. ehkäisystäkin huolehdin, mutta unohdin syödä pillerin ja seuraus tässä.ekan lapseni sain 18 v. syyttelyt tässä ei auta ketään. toivon sulle voimia jaksaa. en oikein usko että miehet voi edes ymmärtää miltä naisesta tuntuu. että koitahan selittää sille poikaystävällesi.
Tuntui todella pahalta lukea tarinas. Painostaminen ei KOSKAAN ole oikein, varsinkaan tuossa tilanteessa :(
Toivon, että sulla on edes JOKU, jonka kanssa jutella tästä asiasta...eipä tuohon muuta lääkettä ole kuin aika. Ja päätökselläs oli varmasti joku syy, jos se nyt tippaakaan lohduttaa (eihän se juurikaan lohduta).
*halirutistus*
-Sanna-
Hei!
Itse olen jo "aikuinen" ja kahden lapsen äiti. Abortti myös takana, miehen painostuksen tuloksena suostuin hetkellisesti lopulta ajatukseen, mutta jo pillerin nielemisen jälkeen kaduin...kadun vieläkin, itken vieläkin, herään yöllä vieläkin, ikävöin lastastani, suren...ja taas itken. Ainoat asiat mistä minulle on ollut apua, on itkeminen ja ajatus siitä, että lapsi pääsi taivaaseen, sinne missä on se jumala mistä puhutaan ja sai iäisen elämän paratiisissa, koska hänhän oli viaton. En ole uskonnollinen, enkä ollut, mutta tiedän enemmän nyt uskonnosta ja tavallaan se tuo minullekin syntiselle ihmiselle lohtua.
Alkuaikana se, että olen itse terveydenhuoltohenkilö ja tiedän tasan tarkkaan mitä kautta se sikiö siellä sairaalassa kulkee jne. ei ollut minulle muuta kuin haittaa, se koko abortti pyöri mielessä ja se loppu, mitä en nähnyt mutta tiesin, sen kohtaloksi ja itkin hysteerisesti alkuajat, en saanut sitä kuvasarjaa loppumaan päässäni.
Elämä ei mene aina niin kuin kaavailee, on vain suru , joka on surtava ja elämä joka elettävä.
Jos voisin näyttää sydämessäni olevat haavat abortista muille sitä ajatteleville, tietäisin, että moni estyisi...mutta nyt...
Sinun on surtava surusi, kaikki tunteet ovat sallittuja ! Hirveesti voimia!
kiva että ymmärrät..
30 vuotta sitten minulle tehtiin abortti.
Se painaa aina ja ajatuttaa, sitä ei saa tekemättömäksi.On vaikeaa hyväksyä huonoa omaatuntoa siitä.
Asia on osa sinua aina, kaikkiin kysymyksiimme ei aina ole vastausta.
Mutta olet ehkä jotain oivaltanut, jos ei nyt niin myöhemmin... voimia ja siunausta sinulle et ole ainoa saman kokenut.
Mulle tehtiin maaliskuussa abortti.
Olin rv 10 1 kun raskaus keskeytettiin.
Poikaystävän painostuksesta suostuin siihen...koko ajan sen jälkeen on kaduttanut.
Olen 19-vuotias ja poikaystäväni 22.
Kummatkin opiskellaan, mutta poikaystäväni halusi viettää huoletonta elämää.
Se ei silti oikeuta mielestäni murhaan.
Voisi ottaa teoistaan vastuun...osahan tietty oli mulla, mutta mä olisinkin halunnut kasvattaa lapsen.
Ei, en syytä poikaystävääni mistään muuta kuin painostuksesta. Päätös olisi kuitenkin ollut enemmän mun päätettävissäni.
Olisihan hän voinut lähteä lätkimään, eikä olisi tunnustanut lasta.
Olemme vieläkin yhdessä...asia on ollut kummallekin todella vaikea...mulle kyllä paljon vaikeampi.
Kun yritän hänelle puhua, hän ei kuuntele, vaan käskee olla hiljaa, "Taasko sä jauhat siitä".
Asia loukkaa mua todella syvästi, koska kun olin tekemässä aborttia, hän LUPASI olla tukenani.
Kun sain tietää olevani raskaana, puhuimme asiasta ja vaikka olin jo varannut ajan ja lääkärintodistuksen hankkinut, päätimme pitää lapsen. Menimme ultraan ja siellähän se pikkuinen oli!
Viikonloppu meni, ja sitten hän päättikin, että lasta ei pidetä.
Olin todella paniikissa, ja siksi kai suostuin.
Olen vieläkin todella rikki asian takia!
Hyvä kaverini on nyt raskaana, ja meillä olisi ollut samoihin aikohin laskettu aika.
Sä et todellakaan ole yksin!
Jos haluat kirjoitella enemmän, laita vaikka meiliosoitteesi tänne, niin laitellaan viestejä!
Tsemppiä sulle todella paljon!
Kun päätimme, että sittenkin pidämme lapsen, olin onnellisempi kuin ikinä!
Ajattelin, että nyt se toukka sitten tulee maailmaan.
Tottakai minuakin pelotti, mutta niin varmasti jokaista, jolle asia on täysin uusi.
Lapseni olisi saanut todella hyvän kodin.
Rahaa ei olisi ollut niin paljon ylimääräistä, mutta mielestäni lapsi tarvitsee enemmän rakkautta, kuin merkkivaatteita tms.
Muistan vieläkin sen tunteen, kun näin ultrasta pienen toukkani!! Olin onnellisempi kuin ikinä...mutta se onni loppui hyvin lyhyeen...
Mulla olisi ollut todella hyvät edellytykset lapsen huolehtimiselle.
Olenhan sentään 3 vuotiaasta lähtien ollut lasten parissa, tähän päivään asti.
Olen vieläkin katkera poikaystävälleni siitä ettei tukenut minua...mutta rakastamme toisiamme kaikesta huolimatta. Jos hän vaan tukisi minua enemmän, minuakin ehkä hieman helpottaisi...Mutta toivottavasti se päivä paistaa joskus risukasaankin, vai miten se sanonta menee...: )
Olisi kyllä kiva vaihtaa ajatuksia.. jos kirjoittaisit, tässä on mun sähköpostiosoite: [email protected]
Voi että tuntuu pahalta.Oikein sydäntä raastaa sinun ja keskustelun aloittajan puolesta...
miten jotkut miehet voi olla tuollaisia!
Jaksamista teille kummallekin!
Laitan nopsan viestin sulle:oma kokemus samansuuntainen,2 vuotta sitten.
ÄLÄ syyllistä enää itseäsi,olet varmasti jo taakkasi kantanut,anna ajan hoitaa osa asiasta,mikä varmaan kivistää vielä pitkään...
Jatka elämääsi,olet ratkaisusi tehnyt,kenelläkään ei ole oikeutta arvostella sinua.
Anna valon tulla elämääsi-kliseinen viesti,ei varmaan vielä lohduta,mutta sinun elämäsi jatkuu.
Jaksamista,toivottelee Niina.
Moi!
Kuulostaa ehkä kamalalta mutta abortti kannattaa tehdä hyvissä ajoin. Itselläni kokemus siitä kun olin 16 vuotiaana raskaana ja kun se alkoi näkyä ja kerroin vanhemmilleni niin he uhkasivat heittää minut pois kotoa ja huorittelivat. Se oli suuri järkytys heille, kun he kuvittelivat minut pikku tytökseen..
Äiti järjesteli sitten asiat niin että jouduin
keskeytykseen raskausviikolla 20!!!
Ja aloin itsekkin uskoa että niin olisi muka parempi kun silloinen poikaystävä teki selväksi sanoen että: "en halua sitä penikkaa".
Niin siis minut vietiin Ouluun ja jäin sinne
yksin, ei ketään mukana (poikakaveri vain viihteellä) lääkkeen saatuani tunsin kamalaa henkistä tuskaa ja siitä se alkoi se tuskien
taival. "synnytys" kesti 14 tuntia. Minähän jouduin niin pitkälle edenneen raskauden keskeyttämään "synnyttämällä" sen pikkasen..
Muistelin siinä kipujen keskellä sitä ultraa jossa minun pieni heilutteli sormiaan. Olihan hän
jo aika iso, puolet kuitenkin raskausajasto jo menneenä. En halua puhua tästä enempää, mutta suosittelen että jos on mahd. abortti edessä niin tehkää se varhaisessa vaiheessa.. Koska minua itseäni ainakin jäi suuresti vaivaamaan se kun itelläni se tapahtui niin myöhään. Kun lapseni oli jo iso ja kehittynyt.. En suosittele aborttia missään vaiheessa mutta aikaisessa vaiheessa ei sikiölle ole vielä kehittynyt tunto aistia jne.. Nimittäin vuosi sitten koin kaavinnankin.. Mutta suurempaa tuskaa tunnen siitä "synnytyksestä"...Se oli kamalaa..
Voimia kaikille! Enkä jaksaisi lukea mitään haukkuja, tiedän tehneeni väärin.. Ja se muisto ja tuska kulkee aina mukanani muistuttamattakin..
Tuli oikeasti todella paha mieli puolestasi.
Sinulla on varmasti ollut kestämistä tuossa..vanhemmistasi totean heitä tuntematta että aikas raukkamaista toimintaa.En ikipäivänä pystyisi tekemään noin omalle lapselleni niinkuin vanhempasi sinulle!
Katkera on ollut taipaleesi mutta toivon että se vielä iloisemmaksi muuttuu!
Ihan tuli vedet silmiin kun luin juttusi.. ihan kamalaa.. :I kuitenkaan en tässäkään tapauksessa ymmärrä vanhempien suhtautumista asiaan. ymmärrän jos heille asia on jonkinlainen järkytys mutta ei se mielestäni oikeuta tollaiseen haukkumiseen ja just kun kerroit että äitisi uhkasi "heittää sinut pihalle" jos teet lapsen.. sama täälläkin, miten siinä sitten uskaltaa päättää toisin.
Itsellä raskausviikkoja oli kahdeksan.. ikävä on kuitenkin jollakin tapaa suuri.tänäänkin kaupassa pysähdyin katsomaan jotakin äitiä ja pikkuista lastaan joka taapersi pienillä askelilla äidin perässä. jotakin niin kaunista ja väkisinkin tunteet taas nousivat pintaan. mut noh.. jatkettava on, eteenpäin.