Heippa kaikille! Rakastan kirjoittamista, mutta en tiedä, että olenko kovinkaan hyvä, joten ajattelin kirjoittaa tänne tällaisen novellin tapaisen... Kaikki mielipiteet ovat tervetulleita, eli siis pyydän teitä arvostelemaan tekstini, että tietäisin, kannattaako minun jatkaa alaa. pyydän anteeksi, jos tämä vaikuttaa tekaistulta, mutta se tulee suoraan sydämestäni ja käsittelee minun maailmaani.
"Susanna, prinsessani... Vaikka mitä tapahtuisi, mä olen aina sun... Aina..." Jake seisoi siinä edessäni ja mä katsoin suoraan se vihreisiin silmiin. Ne olivat kuin tiheä metsä... yht`äkkiä mä olin syvällä metsässä... Yksin... Huusin Jakea avuksi, kukaan ei kuullut.
Mä heräsin säpsähtäen. Olin nukahtanut suuren tammen oksalle, jossa mä ja Jake oltiin silloin istuttu. Nyt Jake ei istunut mun vieressä. Ei ollut istunut enää vuoteen. Mun ei ollut hellppo jättää sitä kaikkea taakseni, varsinkin kun tuo tuttu uni seurasi mua kaikkialle. Ikään kuin mä joskus unohtaisin muutenkaan. Mä purskahdin itkuun. Jo vuoden mä olin toivonut, yrittänyt ja odottanut, mutta tuloksetta. Jake ei enää puhunut mulle, ei kietonut enää syliinsä, eikä jaellut lakupatukoita mulle. Mä olin aina vain mokannut kaiken.
"Mitä sä siellä puussa poraat?" tuttu ääni huusi mulle... Se oli maailman ihanin ääni, enkelin ääni. "Jake! Mitä sä siellä teet?" mä niiskutin onnellisena. "No kuhan pyöräilen. Mikä sulla on?" Jake kysyi. "Kuule, mun olis pitänyt puhua sulle tästä jo aikaisemmin. Tule istumaan tänne." mä yritin epätoivoisena. Jake näytti vähän vaivaantuneelta ja takerteli: "Mun pitää mennä kouluun. En kerkeä." Sitten se jatkoi matkaansa. " Mä tuun samaa matkaa!" huusin, muutei se enää kuullut. Mä kaiversin puuhun pienen puumerkin meistä ja jatkoin matkaani. Murtuneena, mutta toiveikkaana ja ikuisesti Jaken tyttönä. Tahtoi hän sitä tai ei.
"Susanna, prinsessani... Vaikka mitä tapahtuisi, mä olen aina sun... Aina..." Jake seisoi siinä edessäni ja mä katsoin suoraan se vihreisiin silmiin. Ne olivat kuin tiheä metsä... yht`äkkiä mä olin syvällä metsässä... Yksin... Huusin Jakea avuksi, kukaan ei kuullut.
Mä heräsin säpsähtäen. Olin nukahtanut suuren tammen oksalle, jossa mä ja Jake oltiin silloin istuttu. Nyt Jake ei istunut mun vieressä. Ei ollut istunut enää vuoteen. Mun ei ollut hellppo jättää sitä kaikkea taakseni, varsinkin kun tuo tuttu uni seurasi mua kaikkialle. Ikään kuin mä joskus unohtaisin muutenkaan. Mä purskahdin itkuun. Jo vuoden mä olin toivonut, yrittänyt ja odottanut, mutta tuloksetta. Jake ei enää puhunut mulle, ei kietonut enää syliinsä, eikä jaellut lakupatukoita mulle. Mä olin aina vain mokannut kaiken.
"Mitä sä siellä puussa poraat?" tuttu ääni huusi mulle... Se oli maailman ihanin ääni, enkelin ääni. "Jake! Mitä sä siellä teet?" mä niiskutin onnellisena. "No kuhan pyöräilen. Mikä sulla on?" Jake kysyi. "Kuule, mun olis pitänyt puhua sulle tästä jo aikaisemmin. Tule istumaan tänne." mä yritin epätoivoisena. Jake näytti vähän vaivaantuneelta ja takerteli: "Mun pitää mennä kouluun. En kerkeä." Sitten se jatkoi matkaansa. " Mä tuun samaa matkaa!" huusin, muutei se enää kuullut. Mä kaiversin puuhun pienen puumerkin meistä ja jatkoin matkaani. Murtuneena, mutta toiveikkaana ja ikuisesti Jaken tyttönä. Tahtoi hän sitä tai ei.
Vastaukset 3
Vanhimmat
no vähän lyhythän se oli ja siksi siitä on aika vaikea mitään sanoa...
Loppu oli mahtavasti ja "romattisesti" Kirjoitettu!! Aivan lumoava tarina
Mä en oikeestaan tykänny tost yhtään... Sanon suoraan... tyhmä, TYLSÄ ja erittäin lässyn lässy!!! ja kuten jo pelkäsitkin niin tekaistu... älä kirjota ainakaan tommosta???