Mustasukkainen lapsen äidille

Äiti on erittäin pop 2-vuotiaalle. Yhtä tiivistä suhdetta et voi tuon ikäiseen saada, kuin äitinsä saa. Isompana sitten isäkin kelpaa paremmin. Tosin sotaelokuvissakin kuolevat miehet aina parkuvat äitiä;)

Tämä ei silti tarkoita, etteikö yrittää pitäisi. Jos nyt vaan teet niitä töitä hullunlailla ja ajattelet, että muuta vaiahtoehtoa ei ole, niin suhde poikaan jää ehkä pysyvästi vajaaksi? Mutta: jos kerran kelpaat leikkiseuraksi, niin onko oikeesti mitään hätää? Leikki on nimittäin myöskin erittäin pop 2-vuotiaalle!

Töitä tulee painettua, mutta jää sitä vähän aikaa lapsellekin. Alussa lapsi ei edes tunnistanut minua kun viikonloppuisin oli sitten se yhteinen hetki. Nykyään, 3 vuotta, ja tullaan hyvin juttuun. En ole superläheinen isä, mutta kuitenkin se rehti ja reilu isä joka sopii esimerkiksi kun kokeillaan elämän rajoja ja jolta saa ne käyttökelpoiset elämänneuvot.

Joskus Äitiä harmittaa kun lapsen mielestä isä tietää kaiken. Ja niihin vaikeimpiin kysymyksiin kannattaakin hakea vastaukset aina isältä, jolla on rajattomasti aikaa käydä asioita läpi kun kerran kotiin pääsee.

Omat vanhempani olivat itsekkäitä ja elivät aika paljon keskenään. Normaalit työpäivät oli, mutta viikonloppuna "sain" mennä mummolle tai jollekkin sukulaiselle pyörimästä pois jaloista. Lähellä murrosikää en enää kotia olisi halunnutkaan ja näin vanhempana en tunne minkäänlaisata rakkautta vanhempiani kohtaan. Heille oli tärkeää että kaikki näytti hienolta ja oli uudet autot jne...Paitsi että minä kuljin iänikuisissa resuissa. Kotona ei kyllä olisi viihtynytkään kun jos ei ollut tappelu niin ainakin mykkäkoulu ja kun vanhemmilla meni huonosti niin sen sain tuntea nahoissani, toisia eivät toki hakanneet. Ihmettelen miksi kunpikin heistä on niin sitä vastaan että akkoja ei hakata, mutta pientä vastustuskyvytöntä lasta saa hakata???!!!

Itse en kyllä kovan elämän koulun käyneenä voisi edes laittaa lasta ja työtä vastakkain. Kumpi se nyt on tärkeämpi??? Eikö vähemmällä rahalla pärjää? Pitääkö kaikki aina olla viimesenpäälle? Ottaa vähemmän velkaa, ettei tartte yötämyöten notkua töissä. Joillekkin tuo sopii kai ja ei siinä mitään. Kaverini on viidenlapsen "yksinhuoltaja" kun mies/isi aina töissä pitkin ulkomaita, 4-6 päivää kuukaudessa kotona. Tuleepahan siten heidänkin tontti ja talo sitten maksettua kun tuli otettua muutama satatuhatta velkaa. Kiva koti ja HYVÄLLÄ PAIKALLA (tontti n. 100 000 €)mutta haluan "normaali" työajat ja kotona olot. Kaverini on niin uupunut kun taas on pieni vauva (ainakin ehtivät lapsiä tekemään) eikä mitään kotiapua saa mistään. Sääli on väärä sana koska iteppähän on halunnut, eikä asiasta monestikkaan "marise", mutta se yksin koko porukan raijaaminen, ruuanlaitto ja kaikki täytyy tehdä aina yksin ja se on niin loppu. Pelottavaa ajatella mitäs jos murtuu työkasan alle, kun lääkärikin jo sanoi että hellitä burn outin oireita. Mutta minkäs teet? Tuommoisesta paraneminen vie aikaa ja se on miehen jäätävä kotiin. Kukas ne talot, autot, ruokalaskut sun muut maksaa sitten...

Tästä tuli nyt pitkä, mutta toivon vain että ihmiset pysähtyisivät ajattelemaan mikä heille on OIKEASTI tärkeää elämässä!? Loppumaton tavaravirta vai rakkaat läheiset? Omaisuutta ei kuitenkaan saa hautaan ja itse en ainakaan arvosta "omaisuutta" tai meriittejä paskanvertaa. Samalalailla se toimitusjohtaja käy paskalla ja joskus kuolee ja kuka sitä sen jälkeen kauaa ihailee???

se on ihan sama kumpi on lapsen kanssa vaan enemmän on se ensisijainen.. isompana tulee sitten se sinun vuorosi eikä äiti kelpaa..

meillä yksi tenavista oli 8kk kun lähdin töihin ja iskä jäi kotimieheksi. ei juuri äitiä ekan viikon jälkeen kaivattu!