Laitan tän linkin aloitukseksi viestilleni ja jatkan(?) keskustelua tässä.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=599&posting=22000000009153968
Olen itsekin jo jonkin aikaa pohdiskellut, että mikä mahtaa olla vikana, kun "itkuputkia" saattaa olla jopa kolme peräkkäin. Kaikenlisäksi näiden syynä on jo todella usein ollut vain ja ainoastaan poikaystäväni. Itseasiassa hän ei useimmiten ole kuitenkaan mitään niiiin pahaa tehnyt, että minulla olisi oikeasti syytä olla surullinen. Itku vain tulee niin tosi helposti. Saatan aluksi loukkaantua vaikkapa siitä, että hän peruuttaa jonkin asian jonka on aiemmin luvannut. Esim. mennään syömään tms. Peruutuksen syynä ovat olleet koulu tai työ.
Olen jo pidemmän aikaa pohdiskellut tunteitani ja tullut siihen tulokseen, että ehkä tunnen jonkinlaista hylätyksi tulemisen tunnetta... Tilanne alkaa vain käymään kohta sietämättömäksi myös poikaystävälleni, joka on jo runsas puolivuotta jaksanut kärsivällisesti katsella temppuiluani. Viimeksikin kun kohtauksen sain, hän otti minut lujasti syliinsä ja pyysi rauhoittumaan. Kieltämättä se toi jotenkin turvallisuuden tunnetta. Alan jo pelkäämään sitä, että kuinka kauan hän jaksaa ja milloin alkaa pitää minua ihmisenä, jonka kanssa ei voi ajatella esim. perheen perustamista, vaan on pian parempi vaihtaa uuteen (hylätyksi tulemisen pelko taas). (Olemme molemmat 23.v)Rakastamme toisiamme paljon ja koko sydämestä ja se ilmenee monilla tavoin niin sanoin kuin kunnioituksenakin jne.
Olisiko jollakin neuvoja miten päästä tästä h*tistä eroon?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=599&posting=22000000009153968
Olen itsekin jo jonkin aikaa pohdiskellut, että mikä mahtaa olla vikana, kun "itkuputkia" saattaa olla jopa kolme peräkkäin. Kaikenlisäksi näiden syynä on jo todella usein ollut vain ja ainoastaan poikaystäväni. Itseasiassa hän ei useimmiten ole kuitenkaan mitään niiiin pahaa tehnyt, että minulla olisi oikeasti syytä olla surullinen. Itku vain tulee niin tosi helposti. Saatan aluksi loukkaantua vaikkapa siitä, että hän peruuttaa jonkin asian jonka on aiemmin luvannut. Esim. mennään syömään tms. Peruutuksen syynä ovat olleet koulu tai työ.
Olen jo pidemmän aikaa pohdiskellut tunteitani ja tullut siihen tulokseen, että ehkä tunnen jonkinlaista hylätyksi tulemisen tunnetta... Tilanne alkaa vain käymään kohta sietämättömäksi myös poikaystävälleni, joka on jo runsas puolivuotta jaksanut kärsivällisesti katsella temppuiluani. Viimeksikin kun kohtauksen sain, hän otti minut lujasti syliinsä ja pyysi rauhoittumaan. Kieltämättä se toi jotenkin turvallisuuden tunnetta. Alan jo pelkäämään sitä, että kuinka kauan hän jaksaa ja milloin alkaa pitää minua ihmisenä, jonka kanssa ei voi ajatella esim. perheen perustamista, vaan on pian parempi vaihtaa uuteen (hylätyksi tulemisen pelko taas). (Olemme molemmat 23.v)Rakastamme toisiamme paljon ja koko sydämestä ja se ilmenee monilla tavoin niin sanoin kuin kunnioituksenakin jne.
Olisiko jollakin neuvoja miten päästä tästä h*tistä eroon?
Vastaukset 3
Vanhimmat
En näe itkemisessä sinänsä mitään pahaa, jotkut on herkempiä pillahtamaan kuin toiset eikä syytä pillahteluun aina tarvitse muille pystyä selittämään.
Ehkä sullakin on nyt vaan sellainen elämänvaihe, että "kaikki itkettää". Ohi sekin menee aikanaan ja huomaat kohta kykeneväsi käsittelemään oman pahan olosi ja negatiiviset tunteesi järjellä yhtä hyvin kuin tunteellakin. Pettymyskään ei ole enää uhka vaan osa inhimillistä elämää.
Ääritunteet on hallitsemattomia ja primitiivisiä ja siksi ne kai häkellyttävät nykyihmistä, joka haluaisi kernaasti hallita kaikkea omassa elämässään, ja hiukan toistenkin... : )
Ainahan voi kokeilla "kouluttaa" itseään tietoisesti uusille "tavoille", rauhoitella ja yrittää hillitä itseään niin kauan, että pahin automaattireaktio menee ohi ja sitten valita tietoisesti toinen tie.
Jaa mutta mitenkäs sille itkulle sanot, että ei saa tulla nyt! ; )
Sulla on lupa tukeutua rakkaaseesi kun omat voimat pettää. Te voitte jutella sun herkkyydestäsi ihan avoimesti keskenänne, käsitellä sen piirteen teissä herättämiä tunteita ja siten hyväksyä se osana sun tämänhetkistä persoonaasi. Ei siitä tarvitse tehdä peikkoa, joka hallitsee kaikkea ja rikkoo ihmissuhteen!
Itseluottamuksen kasvamisen myötä se itkemisen tarvekin vähenee. On helpompaa luottaa toiseenkin kun ensin luottaa itseensä ja hyväksyy itsensä sellaisena kun on - heikkouksineen ja vahvuuksineen.
Me muututaan koko ajan elämänkokemustenkin myötä, joten mikään "vaihe" ei jää päälle lopullisesti.
Minä olen luonteeltani paljolti samanlainen. Olen pienestä asti ollut tosi herkkä itkemään (olen nyt 26v.), mutta viime vuosina nuo puuskat ovat vahvistuneet. Sinä olet osannut jo löytää syitä itkukohtauksilleni, minulle niiden syyt jäävät usein täysin pimentoon. Nyt kesän aikana olen pohdiskellut paljon itkukohtauksiani ja olen tunnistanut niiden taustalla olevan tunteen ahdistukseksi. Se on hyvin tuskanomaista ja epätoivoista, aivan kuin pieni vauva, joka itkee kun on jätetty yksin, eikä voi koskaan tietää tuleeko se hoitaja takaisin.
En ole kovinkaan suuri psykoanalyysin kannattaja, mutta voi olla että itkukohtausten taustalla on joku pienenä koettu pettymys, joka laukeaa tietyistä ärsykkeistä. Mielestäni siihen viittaisi tuo tuskainen ahdistus ja se, etten löydä syytä enkä sanoja sille tunteelle. (itse asiassa aloin ajatella tuota asiaa vasta, kun kirjoitin tuohon siitä pienestä vauvasta)
Joskus tosiaan minullakin on tuon itkun taustalla jonkinlainen pettymys - se voi olla pienikin. Kun kerran alan itkeä, en pysty lopettamaan. Se voi kestää kauankin. Mieheni on suhtautunut siihen hyvin ymmärtävästi, ja täytyy myöntää että vaikka hänkään ei pysty viemään sitä pahaa oloa pois, jo se että hän pitää minua lähellään, auttaa jonkin verran. Toisaalta sekin tuntuu pahalta, ettei edes mieheni (jota rakastan todella paljon) kykene auttamaan.
Itkemisen jälkeen minulla ei myöskään ole parempi olo, vaan tuntuu jotenkin tyhjältä ja apaattiselta. Sen lisäksi tietenkin punaiset silmät ym. haittaavat arkielämää, jos vaikka pitää tavata perhettä, kavereita tms. tai mennä luennolle. Olen usein itkemisen takia jättänyt esim. menemättä luennoille tai kaverien kanssa ulos (mistä tulee tavallaan vielä pahempi olo).
Valitettavasti en osaa sanoa, mikä auttaisi. Minulla siihen ei auta oikein mikään, pitää antaa vaan itkun kuluttaa itsensä loppuun. Joskus tuntuu että voisin vaikka ottaa rauhoittavia, jos ne helpottaisivat oloa. No, eteeriset öljyt ovat auttaneet jonkin verran. Esimerkiksi laventeliöljy rauhoittaa - sitä voi laittaa vaikka nenäliinaan. Ehkä minun pitäisi mennä psykologin puheille... en tiedä...
Melkeinpä kateellisena luin noita teidän itkujuttuja. Minä kun aikanaan jäädytin tunne-elämäni, enkä osaa enää itkeä, en anna siihen itselleni lupaa. Häpeän jo sitäkin kun liikutun esim. häissä, hautajaisissa tai vaikkapa jostain elokuvasta tai herkästä laulusta niin että silmät kostuvat. Mutta kyynel ei vierähdä, vaan se tuntuu puristavana tunteena kurkussa, rintakehässä, niskassa ja hartian seudulla.
Pelkään näyttää heikkouttani; pelkään että sitä ei hyväksytä. On oltava vahva.
Että ei tunnu hyvältä tämäkään. Haluaisin niin osata itkeä taas ilman että tuntisin siitä häpeää... en vaan tiedä mistä hakisin apua tähän tunteettomuuteeni ja tunnottomuuteeni.
Zombienakaan ei ole hyvä olla, ei.