Mistähän sitä oikein alkaisi...
Olen seurustellut jo yli 6 vuotta nykyisen tyttöystäväni kanssa. Kuitenkin rehellisesti sanoen en ole enää pitkään pitkään aikaan tuntenut, että tuo henkilö olisi se jonka kanssa haluaisin loppu elämäni viettää. Hän on kaikinpuolin todella ihana ihminen, mutta luulisin, että olisimme molemmat paljon onnellisempia jonkun muun kanssa kuin keskenämme.
Sitten varsinaiseen ongelmaan:
Olen aivan pohjatoman ihastunut erääseen tyttöön, eikä asiaa suinkaan helpota se että hän seurustelee ja on vieläpä samalla työpaikalla töissä kanssani.
En uskalla kertoa tälle ihastukselleni tunteistani, vaikka todella kovasti haluaisin niin tehdä. Pelkään, että vaikkakin mahdollisuus mihinkään välillämme on olemattoman pieni, niin se on silti mahdollisuus, ja vanhempana vain katuisin sitä että en aikanani toiminut niin kuin sydän sanoo (näin on joskus aikanaan oikeastaan käynytkin). Ja tämä ihastus ei ole mikään ihan tuore tapaus, vaan tunteet ovat olleet tällaiset jo yli vuoden.
Joku toisessa viestiketjussa sanoikin, tänne on niin mukavan helppo kirjoittaa anonyymisti ilman että kukaan jota oikeasti tunnet arvostelisi sinua.
Kiitos kaikille jotka näitte vaivan lukea tämän ja jakositte vastata! Toivoisin löytäväni rohkeutta lähestyä tätä ihmistä, ja vaikka se ei mihinkään johtaisikaan, niin myös rohkeutta päättää nykyinen toimimaton suhteeni.
Inohttava tilanne kun ei haluaisi todellakaan satuttaa ketään, mutta kai se on pakko ellei itse halua kärsiä.
Olen seurustellut jo yli 6 vuotta nykyisen tyttöystäväni kanssa. Kuitenkin rehellisesti sanoen en ole enää pitkään pitkään aikaan tuntenut, että tuo henkilö olisi se jonka kanssa haluaisin loppu elämäni viettää. Hän on kaikinpuolin todella ihana ihminen, mutta luulisin, että olisimme molemmat paljon onnellisempia jonkun muun kanssa kuin keskenämme.
Sitten varsinaiseen ongelmaan:
Olen aivan pohjatoman ihastunut erääseen tyttöön, eikä asiaa suinkaan helpota se että hän seurustelee ja on vieläpä samalla työpaikalla töissä kanssani.
En uskalla kertoa tälle ihastukselleni tunteistani, vaikka todella kovasti haluaisin niin tehdä. Pelkään, että vaikkakin mahdollisuus mihinkään välillämme on olemattoman pieni, niin se on silti mahdollisuus, ja vanhempana vain katuisin sitä että en aikanani toiminut niin kuin sydän sanoo (näin on joskus aikanaan oikeastaan käynytkin). Ja tämä ihastus ei ole mikään ihan tuore tapaus, vaan tunteet ovat olleet tällaiset jo yli vuoden.
Joku toisessa viestiketjussa sanoikin, tänne on niin mukavan helppo kirjoittaa anonyymisti ilman että kukaan jota oikeasti tunnet arvostelisi sinua.
Kiitos kaikille jotka näitte vaivan lukea tämän ja jakositte vastata! Toivoisin löytäväni rohkeutta lähestyä tätä ihmistä, ja vaikka se ei mihinkään johtaisikaan, niin myös rohkeutta päättää nykyinen toimimaton suhteeni.
Inohttava tilanne kun ei haluaisi todellakaan satuttaa ketään, mutta kai se on pakko ellei itse halua kärsiä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
... itse samassa tilanteessa.
Minun ja miesystäväni ajatusmaailmat eivät juurikaan kohtaa. Olen kyllästynyt hänen negatiiviseen ajatustapaansa. Hän on kunnianhimoinen ja säälimätön muita kohtaan, minä kaikkea muuta. Minua hän kohtelee hyvin. Lähdimme seurustelemaan enemmän kaveripohjalta, mitään suurta rakkautta ei ollut.
Olen ihastunut toisenlaiseen mieheen ja pahasti. Miten tästä eteenpäin, se on minusta kiinni. Satuttaa en haluaisi ketään, mutta jossain vaiheessa on pakko.
Ymmärrän hyvin sinua.
Aa - tää olikin hauska ja osuva viesti. tässä alla mun vastaukseni ;)
Olen seurustellut jo yli 7 vuotta nykyisen tyttöystäväni kanssa. Kuitenkin rehellisesti sanoen en ole enää pitkään pitkään aikaan tuntenut, että tuo henkilö olisi se jonka kanssa haluaisin loppu elämäni viettää. Hän on kaikinpuolin todella ihana ihminen, mutta luulisin, että olisimme molemmat paljon onnellisempia jonkun muun kanssa kuin keskenämme.
Sitten varsinaiseen ongelmaan:
Olen aivan pohjatoman ihastunut erääseen tyttöön, eikä asiaa suinkaan helpota se että hän seurustelee ja on vieläpä samalla työpaikalla töissä kanssani.
Olen uskaltanut kertoa hänelle tunteistani. Pelkäsin että mahdollisuus yhteiseen tunteeseen olisi minimaalisen pieni - ja näin myös kävi. Pyysin häntä puoli-viattomasti ulos mutta hän kieltäytyi, koska seurustelee jo. Täytyy myöntää että en ole heittänyt vielä kirvestä kaivoon, mutta on parempi antaa hänelle kuitenkin nyt paljon tilaa. Jos meidän välillä voi joskus olla jotain niin se on hamassa tulevaisuudessa - ei nyt.
Tein näin koska sydän sanoi niin. Pää on aivan ihastuksesta sekaisin vieläkin... Mutta nyt tiedän ainakin varmasti missä mennään. Totuuden nimissä en todellakaan tiedä mitä olisi tapahtunut jos hän olisikin ollut kiinnostunut minusta. Olis käynyt vähän niinkuin sille koiralle joka ajaa autoja takaa - mitähän se tekis jos se sais yhden kiinni....?
Itse en edes ole ajatellut pyytää tätä ihastustani ulos, lähinnä haluaisin kertoa hänelle mitä hän minulle merkitsee ja miksi, ja kuinka paljon hän on ollut mielessäni.
En vain ole ollenkaan vakuuttunut onko moinen viisasta... Menettääkö tässä työkaverin?
Miät itse tuumaisit jos työkaverisi tällaista kertoisi ja kuitenkaan sinulla ei olisi häntä kohtaan suurempia tunteita? Voisiko hän olla vielä "vain" työkaveri?
Ei voisi olla enää "vain" työkaveri.
Itse olen samassa tilanteessa mutta ihastunut mieheni kaveriin ja joskus aikojen alussa olimme ihastukseni kanssa vain kavereita.
Kun menin tunnustamaan, on hän alkanut suhtautua minuun eri tavoin. Emme pussaile enää viattomasti silloin tällöin, niinkuin joskus aikanaan pussailimme, kun "ei ollut tunteita" häntä kohtaan.
Tuntuu että olen nyt menettänyt sen mitä meidän välillä kavereina oli. Olisin vaan voinut jatkaa olemalla hänen kaverinsa ja saanut häneltä huomiota, hänen tietämättä omista tunteistani. Mutta menin ja tein toisin.
Ette varmasti olisi enää "vain" työkavereita jos menet ja tunnustat. Mutta mieti kannattaako se riski ottaa? Voi olla että kannattaakin.
Tsemppiä, päädyt sitten mihin tahansa ajatukseen.
Kiitos!
Yritän keräillä rohkeutta. Ajattelin kyllä kertoa, kunhan vaan saan aikaiseksi...
Ajattelen, että tämä asia ja se mitä se voisi onnistuessaan tuoda tullessaan, on minulle paljon tärkeämpää kuin työ ja työporukka. Työtä saa muualtakin, mutta katuisin varmaan lopun elämääni jos tämän mahdollisuuden jättäisin yrittämättä.
Suoraan tunteista kertominen ei varmaankaan ole ihan hyvä juttu. Se toinen voi pelästyä.
Itse tein vähän tämän virheen... Pyyntöni treffeille oli niin viattoman suora, että hänelle ei jäänyt varmaan epäselväksi mitä halusin.
Mutta voisihan asian ilmoittaa vähän pilke silmäkulmassa, huumorilla. Pahinta olis varmaan esittää asia liian ryppyotsaisesti, kyynel poskella vannoen ikuista rakkautta ja pyytää samalla ekoille treffeille.