Muutimme vaimoni kanssa asumaan erilleen vuoden alussa, mietiskelemään hieman asioita. Olemme olleet yhdessä 13 vuotta, joista neljä vuotta naimisissa ja meillä on 2 lasta. Minä olen 29 vuotta ja vaimoni 27, joten aloitimme seurustelun varsin nuorina.
Kyllähän meillä jo aiemminkin oli ongelmia, mutta ei mitään ylipääsemätöntä, ja jokaiseen suhteessa kai ongelmiakin on. Viime syksynä kuitenkin ongelmat kärjistyivät, vaimoni alkoi olla yhä enemmän poissa kotoa, perjantai-illan pelireissut alkoivat venyä pitkälle yli puolenyön ja muutenkin alkoi tulla yllättäviä ”hautausmaallakävelyreissuja”. Aloin epäillä että vaimollani on ehkä jotain vispilänkauppaa työkaverinsa kanssa. Epäilyt vain vahvistuivat kun hän jäi kiinni valehteluista ja sain kuulla että hän oli käynyt tämän miehen luona vaikka oli muuta väittänyt. Pari kertaa vaimoni yöpyikin miehen luona vaikka sanoi menevänsä ystävänsä luoksi. Asumme pienellä paikkakunnalla joten sana leviää varsin nopeasti.
Vaimo vakuutti kerta toisensa jälkeen, että epäilen aivan turhaa, he ovat vain ystäviä. Viimein hän sanoi että hän ei jaksa enää epäilyjäni vaan haluaa miettiä asioita ja toivoisi että etsisin väliaikaisen asunnon itselleni. Vuoden alussa sitten muutimme erillemme. Sen jälkeen nuo tapaamiset tihenivät ja vaimoni jäi yhä useammin kiinni valheesta. Viimeinen pisara oli se kun he majoittuivat työpaikan seminaarimatkalla samaan huoneeseen, vaikka siellä oli varattu yksittäisiä huoneita naisille. Vaimo sanoi että heidän oli pakko mennä samaan huoneeseen kun esimies oli niin määrännyt. Kysyin suoraan häneltä että onko heillä suhde ja sain taas kuulla että he ovat vain ystäviä ja epäilen aivan turhaa, mietitään asiaa vielä hetki ja katsotaan jos vaikka palattaisiin yhteen. Seuraavalla viikolla postiluukusta kolahti yllättäen ilmoitus, että vaimo hakee eroa.
Isku oli minulle kova ja tietysti kysyin että mistä päätös johtuu. Vaimo sanoi että hän ei enää jaksa kun minä jatkuvasti epäilen hänellä olevan suhde tähän mieheen, he ovat vain ystäviä, ”hän ei enää halua tulla päähänpotkituksi, hänellä on nyt oma elämä”. No aikani asiaa pohdiskelin, itkeskelin ja kävin juttelemassa psykologin kanssa ja tajusin etten asialle voi mitään. Jos hänellä on suhde tähän mieheen, se ei minulle kuulu. Nyt olen siitä päässyt yli ja olen sanonut asiasta monta kertaa vaimolleni että ei hänen tarvitse salata enää niitä reissuja ja menoja, sillä kuulen niistä kuitenkin jossain vaiheessa pojilta. Haluaisin unohtaa menneet kaunat ja olla hänen ystävänsä. Vaimo ei kuitenkaan koskaan kuulemma voi antaa anteeksi sitä, että epäilin häntä. Toisaalta taas epäilykseni kyllä osoittautuvat oikeaksi… Nyt on ongelmana se, että vaimo ei halua olla missään tekemisissä kanssani ja rajoittaa kontakteja myös lapsiini, koska hänen ja poikien elämä ja tekemiset ei minulle kuulu. Meillä on lapsista yhteishuoltajuus ja pojat ovat joka toinen viikonloppu luonani. Kuinka siis saisin vaimoni uskomaan että minua ei enää kiinnosta hänen tekemisensä, vaan poikien asiat, jotka valitettavasti liippaavat läheltä häntä. Ei minusta välttämättä ole kovin kiva kuulla poikien suusta että äiti ei halua olla kanssani kun äiti tykkää toisesta, mutta hyväksyn sen ja hänenhän se valinta on. Alan olla jo epätoivoinen, en jaksa enää tapella vaan haluaisin olla ystävä. En jaksa sitä että minä olen se paha ja hän hyvä, ja minua voi kohdella kuin koiraa. Lopullinen ero astuu voimaan lokakuussa.
Kyllähän meillä jo aiemminkin oli ongelmia, mutta ei mitään ylipääsemätöntä, ja jokaiseen suhteessa kai ongelmiakin on. Viime syksynä kuitenkin ongelmat kärjistyivät, vaimoni alkoi olla yhä enemmän poissa kotoa, perjantai-illan pelireissut alkoivat venyä pitkälle yli puolenyön ja muutenkin alkoi tulla yllättäviä ”hautausmaallakävelyreissuja”. Aloin epäillä että vaimollani on ehkä jotain vispilänkauppaa työkaverinsa kanssa. Epäilyt vain vahvistuivat kun hän jäi kiinni valehteluista ja sain kuulla että hän oli käynyt tämän miehen luona vaikka oli muuta väittänyt. Pari kertaa vaimoni yöpyikin miehen luona vaikka sanoi menevänsä ystävänsä luoksi. Asumme pienellä paikkakunnalla joten sana leviää varsin nopeasti.
Vaimo vakuutti kerta toisensa jälkeen, että epäilen aivan turhaa, he ovat vain ystäviä. Viimein hän sanoi että hän ei jaksa enää epäilyjäni vaan haluaa miettiä asioita ja toivoisi että etsisin väliaikaisen asunnon itselleni. Vuoden alussa sitten muutimme erillemme. Sen jälkeen nuo tapaamiset tihenivät ja vaimoni jäi yhä useammin kiinni valheesta. Viimeinen pisara oli se kun he majoittuivat työpaikan seminaarimatkalla samaan huoneeseen, vaikka siellä oli varattu yksittäisiä huoneita naisille. Vaimo sanoi että heidän oli pakko mennä samaan huoneeseen kun esimies oli niin määrännyt. Kysyin suoraan häneltä että onko heillä suhde ja sain taas kuulla että he ovat vain ystäviä ja epäilen aivan turhaa, mietitään asiaa vielä hetki ja katsotaan jos vaikka palattaisiin yhteen. Seuraavalla viikolla postiluukusta kolahti yllättäen ilmoitus, että vaimo hakee eroa.
Isku oli minulle kova ja tietysti kysyin että mistä päätös johtuu. Vaimo sanoi että hän ei enää jaksa kun minä jatkuvasti epäilen hänellä olevan suhde tähän mieheen, he ovat vain ystäviä, ”hän ei enää halua tulla päähänpotkituksi, hänellä on nyt oma elämä”. No aikani asiaa pohdiskelin, itkeskelin ja kävin juttelemassa psykologin kanssa ja tajusin etten asialle voi mitään. Jos hänellä on suhde tähän mieheen, se ei minulle kuulu. Nyt olen siitä päässyt yli ja olen sanonut asiasta monta kertaa vaimolleni että ei hänen tarvitse salata enää niitä reissuja ja menoja, sillä kuulen niistä kuitenkin jossain vaiheessa pojilta. Haluaisin unohtaa menneet kaunat ja olla hänen ystävänsä. Vaimo ei kuitenkaan koskaan kuulemma voi antaa anteeksi sitä, että epäilin häntä. Toisaalta taas epäilykseni kyllä osoittautuvat oikeaksi… Nyt on ongelmana se, että vaimo ei halua olla missään tekemisissä kanssani ja rajoittaa kontakteja myös lapsiini, koska hänen ja poikien elämä ja tekemiset ei minulle kuulu. Meillä on lapsista yhteishuoltajuus ja pojat ovat joka toinen viikonloppu luonani. Kuinka siis saisin vaimoni uskomaan että minua ei enää kiinnosta hänen tekemisensä, vaan poikien asiat, jotka valitettavasti liippaavat läheltä häntä. Ei minusta välttämättä ole kovin kiva kuulla poikien suusta että äiti ei halua olla kanssani kun äiti tykkää toisesta, mutta hyväksyn sen ja hänenhän se valinta on. Alan olla jo epätoivoinen, en jaksa enää tapella vaan haluaisin olla ystävä. En jaksa sitä että minä olen se paha ja hän hyvä, ja minua voi kohdella kuin koiraa. Lopullinen ero astuu voimaan lokakuussa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
...nainenkin voi olla 'kierä' ja pettää, ja salata sen viimeiseen asti hymyssä suin.
Kun yleensä meitä miehiä mollataan moraalittomiksi sioiksi joille ei millään riitä oma vaimo jne. jne.
En osaa juurikaan kommentoida asiaan.
Toivottavasti joku muu osaa antaa arvokkaita neuvoja :)
olla poikiesi kanssa tekemisissä, ala ajaa heidän asuinpaikakseen omaa kotiasi. Sinulla on siihen onnistumiseen kaikki mahdollisuudet, kun vaimosi jätti sinut ja petti sinua toisen kanssa. Älä suostu vaimosi oikkuihin, ole mies.
Vai etkö halua lapsia jokapäiväiseksi "riesaksi"?
Vai ettei vaimosi voi antaa anteeksi kun epäilit häntä,ja olit vielä oikeassa.Älä suostu kuuntelemaan tuollaista paskaa.Hänellä on niin huono omatunto,että haluaa vierittää edes osan kakasta sinun niskaasi.Eikä sinun mielestäni tarvitse edes yrittää olla ystävä hänen kanssaan,vihaankaan ei kannata tuhlata energiaa,kunhan pystyisi hoitamaan välttämättömät asiat.Niin ,lapsia on hyvä käyttää aseena,ja näinhän on tehty iät ja ajat eroissa.Yritä kuitenkin pitää tunteesi kurissa,varsinkin alkuaikoina,pääset itse vähemmällä.Joudut käymään melkoista jaagobinpainia näitä asioita läpikäydessäsi,lapsien,exsäsi ja ennenkaikkea itsesi kanssa.Ota kaikki tuki ja apu mitä saat ystäviltä,vanhemmilta,keltä tahansa.Alkoholia älä käytä lainkaan,ainakaan vitutukseen,vaan säntää lenkille sen sijaan.Lopulta olet voittaja ja elät uudessa suhteessa tyytyväisenä,ja sehän entistä emäntää ihmetyttää.Hänen suhteensa ei voi olla kovin seesteinen,on monia asioita jotka häntä vaivaavat.SINÄ olet lapsien isä,ja siitä ei mihinkään päästä,ei hän voi jättää sinua tästä leikistä täysin ulkopuoliseksi,vaikka tahtoisikin!Äläkä ainakaan ruikuta tommosen perään!Tottakai rakastat häntä vielä, koska olet ihminen, mutta tunteesi kyllä rauhoittuvat.Tsemppiä!
Kokemuksesta sanon että lapsesi ovat kaikkein tärkeintä. Älä koskaan käytä heitä aseena vaimoasi vastaan, älä, vaikka hän syyllistyisi siihen. Älä puhu lapsille äidistä pahaa, vaikka se olisi täysin totta ja tuntisit sen olevan oikeutettua, älä siltikään. Ole iloinen tavatessasi pojat, anna heille aikasi, äläkä näytä katkeruuttasi, älä anna heidän tuntea syyllisyyttä siitä että viikonlopun jälkeen menevät takaisin äidin luo. Tee se helpoksi.Kun pojat puhuvat äidistä, kuule vain hyvät asiat. Älä kysele toisesta miehestä, älä kysele äidin henkilökohtaisista asioista, ole kiinnostunut vain pojista.
Et ehkä voi mitenkään vaikuttaa vaimoosi ja siihen että haluat hänet ystäväksesi, keskity vain poikiisi ja heidän turvalliseen isä suhteeseensa. Vaimollasi on paha olla. Paras puolustus on hyökkäys, "paras" ase on lapset, ikävää että hän on ottanut niin jämerät aseet käyttöönsä.
Sydämestäni toivon että jonain päivänä huomaat että olet onnellinen mies!
Ihmettelen sitä, miksi et ottanut lapsia luoksesi asumaan. He voisivat olla äidillään joka toisen viikonlopun. Pakenetko kuitenkin vastuuta? Miehille tyypillistä on se, että he olettavat automaattisesti lasten jäävän äitinsä luo asumaan ja tyytyvät harvoihin tapaamisiin. En ymmärrä miehiä.
Minä ehdotin että olisin ottanut lapset itselleni ja näin hän saisi rauhassa miettiä elämäänsä ja mennä ilman rajoituksia, mutta hän ei kuulemma voi elää ilman lapsia... Ja toisaalta sen piti alunperin olla vain parin kuukauden miettimisaika, ja sen jälkeen piti jatkaa yhdessä, joten arvelin että siinä vaiheessa on turha alkaa asiasta tapella, nyt se valitettavasti on enää myöhäistä lapsia vaatia minulle, ei isä saa lapsia jos äiti ei sitä halua ja pystyy heistä edes jollakin tavalla huolehtimaan...
Vitun tyhmä narttu,etkö tajua,että täällä suomessa ja muuallakin harrastetaan rasismia.Lapsi määrätään lähes poikkeuksetta äidilleen,mikäli hän on kutakuinkin yhteiskuntakelpoinen,ei siinä paljon syyllistelet auta"en ymmärrä miehiä"Miehet ovat vaan sen verran fiksumpia,että antavat periksi,eivätkä tuhlaa koko elämäänsä tappeluun!
Tunnen monta isää, jotka ovat saaneet lapsensa asumaan luokseen eikä äideissä ole ollut mitään yhteiskuntakelvottomuutta näissä tapauksissa.
Miehet vain usein luovuttavat heti alkuunsa, kun luulevat, että lapset jäävät automaattisesti äidille. Osittain se on myös vastuunpakoilua; voihan se tuntua jännältä olla taas poikamies ilman jokapäiväistä huolta perheestä.
Joo, vastuupakoilua hyvinkin. Monesti samat miehet ovat juuri niitä, jotka naimisissa ollessaan ruikuttavat, ettei vaimo ymmärrä.
Eron jälkeen tarvitsevat uuden syntipukin ja sitten ruikuttavat ympäriinsä, kuinka yhteiskunta ei ymmärrä; on naisten puolella. Olisi mainiota nähdä, miten suu sitten pantaisiin, mikäli nainen tosissaan jättäisi lapset kokonaan isälle, valittelisi ympäri kyliä ja ottaisi ensimmäisen vastaantulevan äijän ja alkaisi tehdä uusia lapsia.
Ja sen jälkeen valittelisi toreilla ja turuilla sitä, kuinka entiset lapset eivät ymmärrä, että äidin on elätettävä ja hoidettava uusia lapsia, vaan ovat jatkuvasti vaatimassa huomiota.
Kyllä tosimiehiäkin on ja he sitten hoitavatkin lapsensa tilanteen mukaan: olipa se käytännössä sitten osapäiväistä, viikonloppuista tai kokopäiväisyyttä. Tärkeintä ei ole se, kummanko luona lapset asuvat vaan sitoutuminen vanhemmuuteen.
On aivan tyypillistä syyllisen osapuolen käytöstä, että syy yritetään sälyttää toiselle osapuolelle. Monasti on kysymys siitä, että eron syy saadaan näyttämään muulta kuin se oikeasti on lasten ja sukulaisten silmissä. Sinun ei tarvitse antaa syyttelyn vaikuttaa itseesi mitenkään.
Kun kerta vaimon kanssa suhde selvästikin on mennyttä, on syytä keskittyä pelastamaan se mitä pelastettavissa on eli suhde lapsiin.
Vaimon kanssa pitäisi päästä sen verran sopuun, että tapaamisoikeuden totettaminen onnistuu niin että lapset eivät koe isää kadonneeksi heidän elämästään. Kaikkia positiivisia keinoja kannattaa käyttää, esimerkiksi eron syyllisyyden myöntelyä ym. matelua. Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallitua ja päämäärä pyhittää keinot.
pasi
Älä jää hautomaan, vaan katse peiliin ja keskity vain itseesi ja lapsiisi. Uusi suunta kaikkeen touhuun ja keskity tekemisiisi 100%:sti, entisellä elämälle ei ole enään mitään merkitystä, vain sillä mitä on edessä ja mitä siltä haluat. Vain itse voit siihen vaikuttaa.
Ei muuta kuin tsemppiä...siitä se lähtee. Voimaa saat lapsiltas ja anna sitä myös lapsilles...nekin tarvivat nyt tukea ja positiivista elämänasennetta.
Lippu rohkeasti korkealle, ei maailma tähän kaadu!