Muutimme vaimoni kanssa asumaan erilleen vuoden alussa, mietiskelemään hieman asioita. Olemme olleet yhdessä 13 vuotta, joista neljä vuotta naimisissa ja meillä on 2 lasta. Minä olen 29 vuotta ja vaimoni 27, joten aloitimme seurustelun varsin nuorina.
Kyllähän meillä jo aiemminkin oli ongelmia, mutta ei mitään ylipääsemätöntä, ja jokaiseen suhteessa kai ongelmiakin on. Viime syksynä kuitenkin ongelmat kärjistyivät, vaimoni alkoi olla yhä enemmän poissa kotoa, perjantai-illan pelireissut alkoivat venyä pitkälle yli puolenyön ja muutenkin alkoi tulla yllättäviä ”hautausmaallakävelyreissuja”. Aloin epäillä että vaimollani on ehkä jotain vispilänkauppaa työkaverinsa kanssa. Epäilyt vain vahvistuivat kun hän jäi kiinni valehteluista ja sain kuulla että hän oli käynyt tämän miehen luona vaikka oli muuta väittänyt. Pari kertaa vaimoni yöpyikin miehen luona vaikka sanoi menevänsä ystävänsä luoksi. Asumme pienellä paikkakunnalla joten sana leviää varsin nopeasti.
Vaimo vakuutti kerta toisensa jälkeen, että epäilen aivan turhaa, he ovat vain ystäviä. Viimein hän sanoi että hän ei jaksa enää epäilyjäni vaan haluaa miettiä asioita ja toivoisi että etsisin väliaikaisen asunnon itselleni. Vuoden alussa sitten muutimme erillemme. Sen jälkeen nuo tapaamiset tihenivät ja vaimoni jäi yhä useammin kiinni valheesta. Viimeinen pisara oli se kun he majoittuivat työpaikan seminaarimatkalla samaan huoneeseen, vaikka siellä oli varattu yksittäisiä huoneita naisille. Vaimo sanoi että heidän oli pakko mennä samaan huoneeseen kun esimies oli niin määrännyt. Kysyin suoraan häneltä että onko heillä suhde ja sain taas kuulla että he ovat vain ystäviä ja epäilen aivan turhaa, mietitään asiaa vielä hetki ja katsotaan jos vaikka palattaisiin yhteen. Seuraavalla viikolla postiluukusta kolahti yllättäen ilmoitus, että vaimo hakee eroa.
Isku oli minulle kova ja tietysti kysyin että mistä päätös johtuu. Vaimo sanoi että hän ei enää jaksa kun minä jatkuvasti epäilen hänellä olevan suhde tähän mieheen, he ovat vain ystäviä, ”hän ei enää halua tulla päähänpotkituksi, hänellä on nyt oma elämä”. No aikani asiaa pohdiskelin, itkeskelin ja kävin juttelemassa psykologin kanssa ja tajusin etten asialle voi mitään. Jos hänellä on suhde tähän mieheen, se ei minulle kuulu. Nyt olen siitä päässyt yli ja olen sanonut asiasta monta kertaa vaimolleni että ei hänen tarvitse salata enää niitä reissuja ja menoja, sillä kuulen niistä kuitenkin jossain vaiheessa pojilta. Haluaisin unohtaa menneet kaunat ja olla hänen ystävänsä. Vaimo ei kuitenkaan koskaan kuulemma voi antaa anteeksi sitä, että epäilin häntä. Toisaalta taas epäilykseni kyllä osoittautuvat oikeaksi… Nyt on ongelmana se, että vaimo ei halua olla missään tekemisissä kanssani ja rajoittaa kontakteja myös lapsiini, koska hänen ja poikien elämä ja tekemiset ei minulle kuulu. Meillä on lapsista yhteishuoltajuus ja pojat ovat joka toinen viikonloppu luonani. Kuinka siis saisin vaimoni uskomaan että minua ei enää kiinnosta hänen tekemisensä, vaan poikien asiat, jotka valitettavasti liippaavat läheltä häntä. Ei minusta välttämättä ole kovin kiva kuulla poikien suusta että äiti ei halua olla kanssani kun äiti tykkää toisesta, mutta hyväksyn sen ja hänenhän se valinta on. Alan olla jo epätoivoinen, en jaksa enää tapella vaan haluaisin olla ystävä. En jaksa sitä että minä olen se paha ja hän hyvä, ja minua voi kohdella kuin koiraa. Lopullinen ero astuu voimaan lokakuussa.
Kyllähän meillä jo aiemminkin oli ongelmia, mutta ei mitään ylipääsemätöntä, ja jokaiseen suhteessa kai ongelmiakin on. Viime syksynä kuitenkin ongelmat kärjistyivät, vaimoni alkoi olla yhä enemmän poissa kotoa, perjantai-illan pelireissut alkoivat venyä pitkälle yli puolenyön ja muutenkin alkoi tulla yllättäviä ”hautausmaallakävelyreissuja”. Aloin epäillä että vaimollani on ehkä jotain vispilänkauppaa työkaverinsa kanssa. Epäilyt vain vahvistuivat kun hän jäi kiinni valehteluista ja sain kuulla että hän oli käynyt tämän miehen luona vaikka oli muuta väittänyt. Pari kertaa vaimoni yöpyikin miehen luona vaikka sanoi menevänsä ystävänsä luoksi. Asumme pienellä paikkakunnalla joten sana leviää varsin nopeasti.
Vaimo vakuutti kerta toisensa jälkeen, että epäilen aivan turhaa, he ovat vain ystäviä. Viimein hän sanoi että hän ei jaksa enää epäilyjäni vaan haluaa miettiä asioita ja toivoisi että etsisin väliaikaisen asunnon itselleni. Vuoden alussa sitten muutimme erillemme. Sen jälkeen nuo tapaamiset tihenivät ja vaimoni jäi yhä useammin kiinni valheesta. Viimeinen pisara oli se kun he majoittuivat työpaikan seminaarimatkalla samaan huoneeseen, vaikka siellä oli varattu yksittäisiä huoneita naisille. Vaimo sanoi että heidän oli pakko mennä samaan huoneeseen kun esimies oli niin määrännyt. Kysyin suoraan häneltä että onko heillä suhde ja sain taas kuulla että he ovat vain ystäviä ja epäilen aivan turhaa, mietitään asiaa vielä hetki ja katsotaan jos vaikka palattaisiin yhteen. Seuraavalla viikolla postiluukusta kolahti yllättäen ilmoitus, että vaimo hakee eroa.
Isku oli minulle kova ja tietysti kysyin että mistä päätös johtuu. Vaimo sanoi että hän ei enää jaksa kun minä jatkuvasti epäilen hänellä olevan suhde tähän mieheen, he ovat vain ystäviä, ”hän ei enää halua tulla päähänpotkituksi, hänellä on nyt oma elämä”. No aikani asiaa pohdiskelin, itkeskelin ja kävin juttelemassa psykologin kanssa ja tajusin etten asialle voi mitään. Jos hänellä on suhde tähän mieheen, se ei minulle kuulu. Nyt olen siitä päässyt yli ja olen sanonut asiasta monta kertaa vaimolleni että ei hänen tarvitse salata enää niitä reissuja ja menoja, sillä kuulen niistä kuitenkin jossain vaiheessa pojilta. Haluaisin unohtaa menneet kaunat ja olla hänen ystävänsä. Vaimo ei kuitenkaan koskaan kuulemma voi antaa anteeksi sitä, että epäilin häntä. Toisaalta taas epäilykseni kyllä osoittautuvat oikeaksi… Nyt on ongelmana se, että vaimo ei halua olla missään tekemisissä kanssani ja rajoittaa kontakteja myös lapsiini, koska hänen ja poikien elämä ja tekemiset ei minulle kuulu. Meillä on lapsista yhteishuoltajuus ja pojat ovat joka toinen viikonloppu luonani. Kuinka siis saisin vaimoni uskomaan että minua ei enää kiinnosta hänen tekemisensä, vaan poikien asiat, jotka valitettavasti liippaavat läheltä häntä. Ei minusta välttämättä ole kovin kiva kuulla poikien suusta että äiti ei halua olla kanssani kun äiti tykkää toisesta, mutta hyväksyn sen ja hänenhän se valinta on. Alan olla jo epätoivoinen, en jaksa enää tapella vaan haluaisin olla ystävä. En jaksa sitä että minä olen se paha ja hän hyvä, ja minua voi kohdella kuin koiraa. Lopullinen ero astuu voimaan lokakuussa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
..lasten kanssa, olet heidän isänsä ja heillä on oikeus isään ja sinulla omiin lapsiisi
vaimosi elämä ei kuulu sinulle, koittakaa saada asia keskusteltua. kerro hänelle selvästi että olet kiinnostunut vain pojistasi, etkä luovu tapaamisoikeuksistasi vaikka vaimosi kuinka tätä toivoo
puhukaa vain lapsiin liittyvistä asioista, tiedän että se ei ole helppoa, koska lasten kautta saat tietää vaimosi elämästä
hanki itsellesi jotain uutta harrastusta ja keskitä huomiosi siihen..ala elää omaa elämääsi..näin vaimosikin huomaa ettet ole todella hänessä enää kiinni.
mielestäni vaimosi on vedättänyt sinua turhaan, epäilyksestä syyttäminen...mikä ei ollut turhaa todellakaan..oli hänen surkea vetonsa tyynnytelläkseen huonoa käytöstään ja omaatuntoaan
älä ota siitä syytä itsellesi, keskity olemaan hyvä isä lapsillesi ja ala elämään omaa elämää.
tsemppiä tulevaan, älä anna pompottaa vaan pidä puolesi
hyvää kesää :o))
pärjää päivä kerrallaan. elämä on aina välillä tuuliajolla seilaamista. toivottavasti vaimosi ei estä tapaamisiasi lastesi kanssa ,koska he ovat myös sinun eikä mitään esineitä, jotka voi erossa vaatia itselleen. lapset varmasti rakastavat sinua yhtäpaljon kuin ennen eroakin ja se sinun pitää pitäää mielessä. ilosempaa huomista sinulle