viha

Minä, lähemmäs 40v, sanoisin näin aamutuimaan, että vaikea uskoa, että ajattelet/teet noin rankasti klo 2 yöllä vaikka olet VASTA 21. Mutta seuraava ajatus onkin heti, että oikeastaan se on onni, että olet vasta noin nuori, olet yhä muovautumisaltis ja -kykyinen.

Jo noista muutamasta rivistäsi voi lukea, että sä olet ihan älykäs nuori aikuinen. Sun ajatukset vaan on ikään kuin väärin "ohjelmoitu" ja ne pitäisi ohjelmoida uudelleen...

Ei ole koskaan liian myöhäistä oppia tykkäämään ja arvostamaan itseään. Menneisyyden teot ja ajatukset on täysin mahdollista antaa anteeksi itselleen ja vanhoista painajaisista on mahdollista päästä jopa pysyvästi eroon.

Mikään tila ei ole ikuisesti pysyvä, sillä elämä on jatkuvaa liikettä. Jos jää jostakin syystä pyörimään kehää kuin kettu häkkiinsä, tarvitsee vain jonkun joka avaa veräjän...

Miksi et sinäkin antaisi itsellesi mahdollisuutta muuttua parempaan suuntaan? Suomi on siitä etuoikeutettu maa, että täällä ei itseinhostakaan tarvitse kärsiä loppuelämäänsä, apua on tarjolla monenlaista, sen kun etsii sen itselleen sopivan.

omat syynsä: toiset purkavat sisäisen vihansa ulkomaailmaan/-puolisiin: ilkivalta/väkivalta. Toiset taas sisään päin itseensä: itsetuhoisuus. Jos mahdollista, niin etsi omat VIHAN kipupisteesi (ammattiavulla) ja KOHTAA ne. PARANE ja nauti sen jälkeen elämästä: elämänLAHJASTA, jonka jokainen meistä on saanut iloineen"ruusuineen"/ vaikeuksineen"risuineen" päivineen.

Tseppiä matkalle!

Terveisin toinen nelikymppinen :)

Olen traumatisoitunut. Sanovat, että käännän vihan itseäni kohtaan ja olen siksi itsetuhoinen. Kyllä joskus tunnen inhoa itseäni kohtaan, mutta harvoin. Viiltelen itseäni taas. Tiedän, että viha pitäisi kohdistaa niihin tai ainakin mihin muuhun tahansa (tarpeeksi asiallisella tavalla tietenkin) kuin itseeni. Mikä viha? Missä se on kun en sitä oikein tunnista? Näinä päivinä on pintaan noussut jotain agressiota (hienoa!) vaikka sen vihan olisi kuulunut tulla esiin toistakymmentä vuotta sitten sen oikeaan kohteeseen.
Olen myös 21-vuotias ja ahdistukseni tappaa minut. iksi en sitä kohtaa. Siksi viillän ja kärsin syömishäiriöstä. Itsensä satuttaminen todellakin auttaa : ) (harmi vaan...) Joskus olen kohdannut tuskaista ahdistustani, mutta en päästänyt sitä huippuunsa vaan aloin oireilla ennen kuin siitä tuli sietämätöntä. Aluksi pyörin maassa, olin sikiöasennossa, olin omissa maailmoissa, sain aistiharhoja, teki mieli vaan huutaa hysteerisenä yhtä soittoa, mutta en saanut ulos ääntäkään. Istuin maassa kädet jalkojeni ympärillä ja havahduin siihen, että heijaan itseäni edestakaisin ja muisti on mennyt, ajantaju heittelee, olen epävarma kaikesta olemassaolevasta... syömishäiriö ja itsensä vahingoittaminen saa aikaan kehän ja tuovat pahaa oloa, mutta se paha olo päästää minut paljon helpommalla kuin tuo ahdistuksen tuska joka olisi kohdattava.
Tiedän, että se pitäisi kohdata.En voi elää loppuelämääni näin. Tuskan kohtaaminen parantaa ja joskus kai tahdon taas olla terve ja silloin saa nauttia, olla iloinen ja tuntea ihania asioita.

Kyllä olen nyt hoidossa ja toivon, että he jotka eivät hoitoa saa niin hakeutuvat hoitoon!