Meillä on vanhimmalla pojallani (7v) diagnosoitu asperger ja dysfasia keväällä. Vihdoinkin saatiin nimet asiolle, vaikka aina tiesin, ettei kaikki ole ihan kunnossa.
Jotenkin tästä kaikesta syyttää itseään, mitä olisin voinut tehdä enemmän? Teinkö jotain väärin? Ehkä tämä tästä ajan mittaan helpottaa, siis äidin huono-olo, pojalla on kaikki hyvin =)
Jotenkin tästä kaikesta syyttää itseään, mitä olisin voinut tehdä enemmän? Teinkö jotain väärin? Ehkä tämä tästä ajan mittaan helpottaa, siis äidin huono-olo, pojalla on kaikki hyvin =)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miksi sä nyt itsees syytät? Ei mitään syytä.
Aspergereilla on syytä syyttää huonoa onneaan, mutta mitäs siinä muuta sitten on?
Jokainen haluaa lapselleen parasta. Ja minä en tällaista lapselleni olisi halunnut, onneksi hänen aspergerinsa on siitä lievemmästä päästä. Ja lapsi on minulle se maailman rakkain ja ihanin. Tosin osa "ystävistäni" ei ole asiaan näin osannut suhtautua, kun diagnooseista olen kertonut.
Voisivathan asiat olla huonomminkin, lapsi kuitenkin selviytyy hyvin jokapäiväisistä askareista. Mitä nyt välillä haistellaan pyykkejä, onko ne pesty mummolassa vai kotona =)Ja muutaman vuoden takaiset "juuttumatkin rupeavat olemaan historiaa. Nyt kun vielä saadaan koulu polkaistua kunnolla käyntiin.
Jotenkin vain nuo diagnoosit olivat kuitenkin järkytys, vaikka niitä osasinkin odottaa.
Niin kyllä se meilläkin helpotti, on vain niin ikävä sana tuo diagnoosi. Mutta kun antaa aikaa itselleen sopeutua ja huomata että eihän se mitään muuta, muutakun että saa asioita selväksi ja kuntoutukset yms. käyntiin. Tuosta suhtautumisesta ihmisiä on moneksi ja siinä sen nyt sitten loppujen lopuksi näet kuka on todellinen fiksu ja ystävä.
Geenit ovat vain nyt sattuneet osumaan sillä tavalla että poikasi on perinyt taipumuksen aspergeriin. Varsinaisesti syy ei liene ihan tarkkaan selvillä, mutta voit olla huoleton, millään toimenpiteillä ja tekemisillä et tällä tietämällä olisi voinut poikasi aspergeria estää.
Itse olen elänyt aspergerini kanssa (tietämättäni) viisikymmentä vuotta, ja kyllä tässä on jotenkin keploteltu.
Annat vaan pojalle rakkautta, välittämistä ja huolenpitoa (ei yli-), niin kyllä hän pärjää. Ja hänestä voi tulla ihan onnellinenkin ihminen, kun löytää oman elämäntiensä.
Moniko NT eli "normaali" ihminen voi sanoa olevansa onnellinen?
Kiitos!
Poikaani seuratessani, olen huomannut yhteneväisyyksiä omaan käyttäytymiseeni lapsena. Ja ihan hyvin tähänastinen elämäni (27v) on sujunut..
Tarkoituksenani ei ole lähivuosina lisääntyä, mutta kuinka todennäköistä on, että seuraavalla lapsella olisi myös asperger? Poikani pikkuveli on normaali. Olipa tökerösti ilmaistu asia, mutta muutakaan synonyymia en keksinyt.
Parhaiten siihen voisi vastata asiantuntija eli esim. Taina Nieminen-von Wendt tai joku muu. Mutta kun syy on vielä epäselvä, voi vastauksen antaminenkin olla mahdotonta.
Selvästihän se jollakin tavalla kulkee suvussa ja ilmenee eri asteisena, mutta todennäköisyyksien antaminen voi olla lähinnä arvailua.
Autismi- ja Aspergerhan periytyvät hyvin erikoisen epäsäännöllisesti. Ainoa yhteys on, että as vanhemman on suuri todennäköisyys saada asperger- ja autisti lapsia. Luonnollisesti.
Kaikkee hyvää vaan sullekkin! On se normaali ihan hyvä termi.