Tahto se vie..!

Kyllä suomalaiset pystyvät terveinäkin voittamaan. Katsele vaikkapa ruotsalaisia maailmanhuippuja, jotka elävät hyvin samanlaisessa yhteiskunnassa.

Kaikki kunnia suomalaisille vammaisurheilijoille, ovathan he erinomaisia.

Menestyksemme syynä on edistyksellisyytemme vammaisten hoidossa ja urheilussakin.

Ei yhtään kehitysmaan huippua ole edes kilpailemassa. Näiden maiden vammaisilla on tuskin proteesia liikkuakseen. Kalliit kelauspyörät ovat asia vielä erikseen, hinnat kymmeneiä tuhansia!

Itsekin vammaisena voin sanoa, ettei tällaista rupusakkia haluta katsella, ei ole kiinnostusta.

Sponsorit tukevat urheiluja, joissa esiintyy komeitä, salskeita nuorukaisia ja kauniita tyttöjä. Näiden kautta yritykset saavat näkyvyyttä maailmalla ja sponsorirahaakin irtoaa.

vie pitkälle...
Katselin joku aika sitten TV:stä dokumenttia yhdestä ruotsalaismiehestä, joka syntyi ilman jalkoja ja käsiä. Toisessa olkapäässä pieni tynkä, missä oli sormet, toisessa olkapäässä vähän pitempi tynkä sormineen.
Hän oli ns. neurosedyn-uhri.

Hän on elävä esimerkki kuinka lujalla tahdonvoimalla voitetaan esteet elämässä, ympäristön ennakko- ja harhaluulot.
Hän on hyvä uimari siitä huolimatta ettei hänellä ole jalkoja eikä käsivarsia.
Hänellä on vaimo ja lapset ja aivan tavallinen perhe-elämä. Kiertää ammatikseen ympäri Ruotsia luennoimassa positiivisen ajattelun voimasta.

Eräs Ruotsissa asuva amerikkalainen rumpali oli kuullut tästä kaverista ja muisti olleensa Kanarian saarilla 70-luvulla ja oli rannalla
itsemurha-ajatuksissa, kun hänen ohitseen laahautui hymyilevä olio ja sanoi hänelle "hello" ohi mennessään.
"Olio" meni uimaan. Ilman jalkoja, ilman käsiä.

Tämä rumpali katseli omia käsiään, jotka olivat hänelle tärkeät työkalut ja hän ajatteli että oli varmaankin joku tarkoitus että hänen itsemurha-ajatuksensa tuli keskeyttämään tämä Mikael, näyttämään kuinka harmoonista elämä voi kaikesta huolimatta olla.
Siinä paikassa hän päätti tehdä jotakin sairaitten hyväksi ja perusti Tukholmassa stroke-potilaitten kuntouttamiseksi rytmiterapiaryhmiä.

Eräänä kauniina päivänä sai tämä kertomuksen Mikael puhelun, jossa joku amerikkalaisittain puhuva henkilö esitteli itsensä ja kysyi, oliko hän ollut lomalla Kanarian saarilla joskus 30 vuotta sitten.
Myöntävän vastauksen saatuaan hän huusi: - Olet pelastanut elämäni!

Mikaelilta kysyttiin ohjelmassa onko jotakin mitä hän ei voi tehdä, niin hän vastasi ettei voi pyöritellä peukaloitaan!

mutta totta,ei suomalaiset lämpene vammaisurheilulle.
Jos missä siinä tarvitaan suomalaista sisua ja yritystä.

Entäs sitten nämä suulla ja jaloilla maalavat taiteilijat,en voi edes kuvitella miten he onnistuvat ja mikä yrittäminen,periksiantamattomuus on tarvittu,lopputuloksen saavuttamiseen.

Häveten on tunnustettava oma kyvyttömyys ja ainainen marina,hattua nostettava näille vähemmän huomioiduille taitureille,sekä urheilun että kulttuurin aloilla liikkuville vammaisille.