kesä tuli ja meni,saapuu kohta syksy. Kumpa minullekin saapuisi joku... Onko missään sanottu
että kuinka paljon saa toista rakastaa ja kaivata.
Kyllähän täällä on noita juttuja, mutta jos minun juttuni vielä mahtuisi mukaan...
Olen tälläinen 28-vuotias miehen alku, tosi yksinäinen ilman ystäviä ja kavereita. Elämä on siinä mallissa,että taitaa kohta vedellä viimeisiä
Olin tosi yksinäinen tuossa nuoruus iän kynnyksellä,aina 23- vuoteen asti. Tapasin silloin erään tytön, rupesimme seurustelemaan. Sitä tehtyämme noin kolmisen kuukautta menimme kihloihin, Siitä puoli vuotta eteenpäin ja otimme
askeleen kohti avioliittoa joka kesti neljä vuotta. Tota, tämä ei ole mitään kehumista, mutta en ole tähän päivään asti kuullut,että kellään olisi tuollaista ollut kun meillä. Oli tappeluita vähän väliä, milloin oli minulla silmät mustana, milloin pää kipeänä. Ei se siihen loppunut välillä tuli päälle veitsellä, vasaralle tai yleensä mitä ketäänsä sai. Työt eivät koskaan kiinnostaneet, oli välillä tosi tiukkaa. Mielipiteilläni ei ollut mitään väliä ja oikein kun hermostui tuhosi kaikki korttini ja kävi eläimiin käsiksi. Muutimme neljän vuodenaikana yksitoista kertaa eripaikkokunnille, kun ei kehdannut kohdata naapureita ja minäkin"käänsin"
aina vaan toisen puolen ja toivoin että tämä loppuisi. Enää en oikein jaksaisi ja enkä haluaisi muuttaa.Että tälläistä, noh se loppui tossa viime kesäkuussa, kun muutimme erillemme. Mutta ei se elämä siitä kumminkaan helpottanut.
Tapasin nimittäin ihan sattumalta viime heinäkuussa maailman ihanimman tytön, oli tälläinen yksityis yrittäjä. Siinä oli jotakin molemmin puolista samantien. Olimme molemmat töissä, mutta hän teki pitempää päivää. Syyskuussa muutimme samankaton alle. Tein hänelle illat ja päivät mahdollisimman helpoksi raskaan työ päivän jälkeen eli toisin sanoen hellin häntä paljon. Kaikki piti olla kirjoitettu kerrankin oikein, olimme onnellisia ja puhuimme perheestä ja lapsesta. Tämän vuoden tammikuussa kävin ostamassa hänelle melkein 6800E kihlasormuksen aikomuksena kosia häntä. Hän ei ottanut sitä vastaan ja samalla "tappoi sydämeni" ilmoittaen,että hänellä on mies turkissa. Silloin tuntui ensimmäisen kerran,että en halua enää elää. Kyllä hänellä ilmeisesti mies siellä saattaa ollakin, koska ei halua olla enää missään tekemisissä kanssani.Aikaa on kulunut jo paljon mutta en vain pysty unohtamaan häntä, mietin vain niitä hetkiä,yhdessä olo aikana ja niitä paikkoja missä kävimme. Olenko teidän mielestä tässä asiassa outo? Näin hänet tossa toissa päivänä äitinsä kanssa kaupaugilla. Oli vatsa viimeisillään, siunatussa tilassa. Samalla rupesin miettimään, tuntui tosi pahalta. SE on sen toisen vauva, kun se olisi pitänyt olla minun. Mitä minun pitäisi tehdä,että saisin nämä tälläiset ajatukset pois mielestä ja sydämmestä, olisiko jollakin antaa joitakin hyviä vihjeitä. Minulla on edelleenkin suuria tunteita sydämmessäni tätä ihmistä kohtaan, haluaisin ihan
koska tahansa jatkaa yhteistä elämää hänen kanssaan. Minulla on taas tullut se lähteminen tuonne seuraavaan elämään mieleen, tietäen että silloin loppuisi kaikki tuska ja kärsimys. Mutta kun se on niin lopullista. Pyydän tosi kauniisti,voisitteko auttaa, kertoa vaikkapa jos jollakin on oma kohtaisia kokemuksi ja miten niistä olette päässeet yli. Kävin vuoden verra mtt:ssä, mutta en koskaan saanut sieltä mitään apua, lääkkeitä vain joka tarkoitukseen.
että kuinka paljon saa toista rakastaa ja kaivata.
Kyllähän täällä on noita juttuja, mutta jos minun juttuni vielä mahtuisi mukaan...
Olen tälläinen 28-vuotias miehen alku, tosi yksinäinen ilman ystäviä ja kavereita. Elämä on siinä mallissa,että taitaa kohta vedellä viimeisiä
Olin tosi yksinäinen tuossa nuoruus iän kynnyksellä,aina 23- vuoteen asti. Tapasin silloin erään tytön, rupesimme seurustelemaan. Sitä tehtyämme noin kolmisen kuukautta menimme kihloihin, Siitä puoli vuotta eteenpäin ja otimme
askeleen kohti avioliittoa joka kesti neljä vuotta. Tota, tämä ei ole mitään kehumista, mutta en ole tähän päivään asti kuullut,että kellään olisi tuollaista ollut kun meillä. Oli tappeluita vähän väliä, milloin oli minulla silmät mustana, milloin pää kipeänä. Ei se siihen loppunut välillä tuli päälle veitsellä, vasaralle tai yleensä mitä ketäänsä sai. Työt eivät koskaan kiinnostaneet, oli välillä tosi tiukkaa. Mielipiteilläni ei ollut mitään väliä ja oikein kun hermostui tuhosi kaikki korttini ja kävi eläimiin käsiksi. Muutimme neljän vuodenaikana yksitoista kertaa eripaikkokunnille, kun ei kehdannut kohdata naapureita ja minäkin"käänsin"
aina vaan toisen puolen ja toivoin että tämä loppuisi. Enää en oikein jaksaisi ja enkä haluaisi muuttaa.Että tälläistä, noh se loppui tossa viime kesäkuussa, kun muutimme erillemme. Mutta ei se elämä siitä kumminkaan helpottanut.
Tapasin nimittäin ihan sattumalta viime heinäkuussa maailman ihanimman tytön, oli tälläinen yksityis yrittäjä. Siinä oli jotakin molemmin puolista samantien. Olimme molemmat töissä, mutta hän teki pitempää päivää. Syyskuussa muutimme samankaton alle. Tein hänelle illat ja päivät mahdollisimman helpoksi raskaan työ päivän jälkeen eli toisin sanoen hellin häntä paljon. Kaikki piti olla kirjoitettu kerrankin oikein, olimme onnellisia ja puhuimme perheestä ja lapsesta. Tämän vuoden tammikuussa kävin ostamassa hänelle melkein 6800E kihlasormuksen aikomuksena kosia häntä. Hän ei ottanut sitä vastaan ja samalla "tappoi sydämeni" ilmoittaen,että hänellä on mies turkissa. Silloin tuntui ensimmäisen kerran,että en halua enää elää. Kyllä hänellä ilmeisesti mies siellä saattaa ollakin, koska ei halua olla enää missään tekemisissä kanssani.Aikaa on kulunut jo paljon mutta en vain pysty unohtamaan häntä, mietin vain niitä hetkiä,yhdessä olo aikana ja niitä paikkoja missä kävimme. Olenko teidän mielestä tässä asiassa outo? Näin hänet tossa toissa päivänä äitinsä kanssa kaupaugilla. Oli vatsa viimeisillään, siunatussa tilassa. Samalla rupesin miettimään, tuntui tosi pahalta. SE on sen toisen vauva, kun se olisi pitänyt olla minun. Mitä minun pitäisi tehdä,että saisin nämä tälläiset ajatukset pois mielestä ja sydämmestä, olisiko jollakin antaa joitakin hyviä vihjeitä. Minulla on edelleenkin suuria tunteita sydämmessäni tätä ihmistä kohtaan, haluaisin ihan
koska tahansa jatkaa yhteistä elämää hänen kanssaan. Minulla on taas tullut se lähteminen tuonne seuraavaan elämään mieleen, tietäen että silloin loppuisi kaikki tuska ja kärsimys. Mutta kun se on niin lopullista. Pyydän tosi kauniisti,voisitteko auttaa, kertoa vaikkapa jos jollakin on oma kohtaisia kokemuksi ja miten niistä olette päässeet yli. Kävin vuoden verra mtt:ssä, mutta en koskaan saanut sieltä mitään apua, lääkkeitä vain joka tarkoitukseen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinulla on sisälläsi paljon vilpitöntä rakkautta ja luottamusta jonka ansaitsee hyvä nainen. Sinunlaisiasi ihania miehiä on harvassa! Minä naisena en ainakaan tahtoisi menettää maailmastamme sinun kaltaistasi miestä.
On ihanaa, että luotat ja rakastat noinkin aidoti, mutta valitettavasti maailma on julma. Ihmiset ovat epäluotettavia ja liian usein sanat ovat vain sanoja ilman todellisia merkityksiä. Liian usein lupauksetkin ovat vain lupauksia ilman, että niitä tarkoitetaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö keneenkään voisi luottaa sillä luotettavia ja terveitä naisia on olemassa katoavana luonnonvarana. Etene hitaasti, maistele suhdetta, tunnustele ajan kanssa ilman että heittäydyt mukaan kaikella voimallasi. Olet ansainnut hyvän naisen!
Sinun ei tarvitse aina kääntää toista poskeasi sillä olet arvokas omana itsenäsi sen eteen ei tarvitse olla mitään eikä tehdä mitään. Olet arvokas itsenäsi, sinulla on oikeus koskemattomuuteen ja kaikkiin maailman tunteisiin.
Pyydän Sinua ottamaan yhteyttä paikkakuntasi mielenterveystoimistoon (kerrothan aijemman kokemuksesi siellä) tai vaihtoehtoisesti terapiakeskukseen tai Terveyskeskukseen jota kautta sinut ohjataan terapia palveluiden pariin.
Itse olen tämän maailman epäluottamuksen tuntenut myös nahoissani, mutta selvinnyt sillä, että etenen kaikissa ihmissuhteissa hitaasti ja varovaisuudella. Sitä mukaan, kun tunnen toista enempi avaudun myös itse ja vähitellen laitan peliin yhä enemmän tunnetta.
eihän ihminen itselleen mitään voi, ainakaan tunteilleen. Sekin on jännä on homma ketä kaipaa.En todellakaan kaipaa yhtään ex-vaimoa,parempi kun pysyy siellä missä on. Ei tullut edes paha olo silloin kun muutimme erilleen. Ehkä siirsin sen kaipuun ja läheisyyden tunteen tähän toiseen ihmiseen.... en tiedä. Tiedän sen, että naispuolisia ihmisijä maailmassa riittää paljon, mutta se ei ole aina niin helppoa. Tämä tuntui hyväksyvänsä minut sellaisenaan kun olen. Joillekin se ulkokuoti on pää asia ja muut tulee sitten. Tästä päästääkin seuraavaan aiheeseen. Sisältäni on täyttä kultaa, ehdotonta A-luokkaa. Ulkokuori on valitettavasti huonommassa kunnossa, elikä olen ruma. Siitä syystä minun on vaikea lähestyä uusia ystäviä.
Tämän asian olen huomannut mónta kertaa tuon avio-eron jälkeen.
Hei!
Kuullostaa siltä että olet saanut kokea hyvin vaikeita asioita elämässäsi. Nyt sinusta tuntuu varmasti siltä että millään ei ole enää mitään merkitystä. Mutta uskon elämällä olevan vielä paljon annettavaa sinulle. joskus ihmiset tarvitsevat hyvinkin vaikeita asioita elämäänsä, jotta he voisivat kasvaa henkisesti ja olla valmiita uudenlaisiin haasteisiin. Minun on kyllä huono puhua vaikeuksien kautta kasvamisesta, koska elämässäni ei ole liiemmin ollut mitään vaikeita asioita. Minä olen hyvin huono luottamaan ihmisiin, minkä vuoksi olenkin mieluummin yksin kun että tulisin loukatuksi tai joutuisin kärsimään. Mutta onko sekään sitten hyvä ettei ole koskaan uskaltanut kunnolla rakastaa?! Sinä tunnut luottavan ihmisiin helposti ja vaikka se on aiheuttanut paljon surua elämääsi olet varmasti saanut myös kokea paljon rakkautta. Kehottaisinkin sinua antamaan anteeksi ja vapauttamaan menneisyyden ikävien tapahtumien tuomat tunteet. Niin hyvät kuin huonotkin muistot tulevat aina olemaan osa sinua, mutta ei niitä tarvitsee kantaa kuin raskasta taakkaa. Tuska jota täällä hetkellä tunnet tulee menneisyydestä. Mitä jos sitä vastoin keskittyisit tähän hetkeen, ja varmasti elämästäsi löytyy myös asioita joista voit olla kiitollinen.
Kyllä se aurinko lopulta paistaa risukasaankin:)
Kaikkea hyvää sinulle ja varmasti vielä löydät jonkun joka rakastaa sinua yhtä syvästi kuin sinä häntä. Minä en ainakaan aio luopua toivosta!!
Hmm, surullista luettavaa. Vaikutat tosi kivalta kaverilta jota elämä on kohdellut kaltoin. Muista, ettet ole ainoa (ollaan tässä itse kukin mielenterveys-palstalla:)).
Aika auttaa, usko. Kymmenen vuoden kuluttua mietit koko episodia hymähtäen oman kullan kainalossa. Hyville ihmisille käy hyvin. Voithan myös pyytää apua korkeammilta voimilta, jospa löytäisit rauhaa ja oikeaa suuntaa ja jaksamista? Olen itsekin kokeillut. Ei siinä mitään menetä.