Kerronpa vähän itsestäni. Olen pian 4-vuotta asunut täällä pienessä varsinais suomalaisessa kylässä, josta mieheni on kotoisin. Olen siis naimisissa. Täällä kaikki ikäiseni tuntuvat olevan todella sisäänpäin kääntyneitä ja jokaisella oma elämänsä, mihin tälläinen ulkopaikkakunnalta tullut ihminen ei kertakaikkiaan sovi.=( Olen toki yrittänyt tutustua mieheni ystäviin, jotka harvoin meillä kylässä vaimoinensa käyvät... He ovat kuitenkin niin erilaisia, hehän ovat kaikki työkykyisia ja mukana "täydessä elämässä". Minä olen, kuten on miehenikin; työkyvyttömyyseläkkeellä. Mieheni työkyvyttömyys johtuu kolarista, minun depressiosta ja paniikkihäiriöstä. Miestäni tämä hiljaisuus ei tunnu häiritsevän. Hän porskuttaa joka päivä tehden häntä kiinnostavia asioita, toki välillä touhuaa minunkin kanssani, meidän yhteisiä harrastuksia ja kotihommia, tietysti kummankin jaksamisen mukaan. Minunhan pitäisi olla todella onnellinen. Olenkin, aika-ajoin.
Vaikka rakastankin miestäni ja viihdyn hänen seurassaan todella hyvin, olisi ihanaa kun olisi joku naispuolinenkin, jonka kanssa mennä shoppailemaan, turista naisten juttuja, käydä vaikka teatterissa ja muuta mukavaa. Vaan, eipä ole. Kukaan ei ole kiinnostunut ihmisestä, joka on laillani vajaa. En aina pysty lähtemään kaikkialle, koska sankat ihmisjoukot tekevät oloni heikoksi ja alan voida pahoin. Olisin todella iloinen, jos minulla olisi ystävä, joka vaivautuisi tulemaan kylään ja juttelemaan, vaikka kahvikupposen ääressä ihan mistä vaan. Ei kuitenkaan ole. Ennen nautin pitkistä kävelylenkeistä hyvän ystävättäreni kanssa, kävimme taidenäyttelyissä, maalasimme yhdessä... Enää ei ole yhtään ystävää, se on raskasta. Meillä on kaunis, siisti koti, olemme ystävällisiä ja huumorintajuisia ihmisiä, silti toinen meistä kokee olevansa vailla ystävää, jonka kanssa tehdä naisten juttuja. Ja selostan tämänkin varmasti todella typerästi...=(
En todellakaan oleta, että täältä löydän itselleni ystävän, vaikka muitakin yksinäisiä täällä käy. On varmasti raskasta olla ystävänä masentuneelle ihmiselle ja kaikkihan nykyisin etsii helppoa elämää, enkä minä ihmisiä siitä syytä. On vain niin pirun raskasta pelkästään kirjoittaa ja maalata omia tuntoja, kun puhuakin osaisin, kuunnella myös. Siskoni on ihana, aina tukee ja ymmärtää, hän vain asuu niin kaukana, ettei pääse kylään kovinkaan usein.
Olen keksinyt paljonkin tekemistä itselleni. Mieheni talon tontti oli muunmuassa ennen kuin muutin tänne, pelkkää nurmikkoa muutamalla puulla. Nyt olen 4-vuodessa taikonut tästä vehreän paikan täynnä kukkia ja pensaita. Rakkaan puutarhani hoitamiseen menee kesäisin tosi kivasti aikaa.=) Talvisin taas on aivan toinen juttu... Toivottavasti tulevana talvena keksin tekemistä, etten taas vain lue koko ajan, siihenkin kyllästyy, vaikka olisi kuinka hyvä kirja.
Kiitos kun sain purkaa tuntemuksiani tänne. Teille samassa tilanteessa mahdollisesti oleville toivotan jaksamista. Kaikille kaunista syksyä, nyt meillä on kohta edes värikästä seuraa metsissä kulkiessamme.=)
Vaikka rakastankin miestäni ja viihdyn hänen seurassaan todella hyvin, olisi ihanaa kun olisi joku naispuolinenkin, jonka kanssa mennä shoppailemaan, turista naisten juttuja, käydä vaikka teatterissa ja muuta mukavaa. Vaan, eipä ole. Kukaan ei ole kiinnostunut ihmisestä, joka on laillani vajaa. En aina pysty lähtemään kaikkialle, koska sankat ihmisjoukot tekevät oloni heikoksi ja alan voida pahoin. Olisin todella iloinen, jos minulla olisi ystävä, joka vaivautuisi tulemaan kylään ja juttelemaan, vaikka kahvikupposen ääressä ihan mistä vaan. Ei kuitenkaan ole. Ennen nautin pitkistä kävelylenkeistä hyvän ystävättäreni kanssa, kävimme taidenäyttelyissä, maalasimme yhdessä... Enää ei ole yhtään ystävää, se on raskasta. Meillä on kaunis, siisti koti, olemme ystävällisiä ja huumorintajuisia ihmisiä, silti toinen meistä kokee olevansa vailla ystävää, jonka kanssa tehdä naisten juttuja. Ja selostan tämänkin varmasti todella typerästi...=(
En todellakaan oleta, että täältä löydän itselleni ystävän, vaikka muitakin yksinäisiä täällä käy. On varmasti raskasta olla ystävänä masentuneelle ihmiselle ja kaikkihan nykyisin etsii helppoa elämää, enkä minä ihmisiä siitä syytä. On vain niin pirun raskasta pelkästään kirjoittaa ja maalata omia tuntoja, kun puhuakin osaisin, kuunnella myös. Siskoni on ihana, aina tukee ja ymmärtää, hän vain asuu niin kaukana, ettei pääse kylään kovinkaan usein.
Olen keksinyt paljonkin tekemistä itselleni. Mieheni talon tontti oli muunmuassa ennen kuin muutin tänne, pelkkää nurmikkoa muutamalla puulla. Nyt olen 4-vuodessa taikonut tästä vehreän paikan täynnä kukkia ja pensaita. Rakkaan puutarhani hoitamiseen menee kesäisin tosi kivasti aikaa.=) Talvisin taas on aivan toinen juttu... Toivottavasti tulevana talvena keksin tekemistä, etten taas vain lue koko ajan, siihenkin kyllästyy, vaikka olisi kuinka hyvä kirja.
Kiitos kun sain purkaa tuntemuksiani tänne. Teille samassa tilanteessa mahdollisesti oleville toivotan jaksamista. Kaikille kaunista syksyä, nyt meillä on kohta edes värikästä seuraa metsissä kulkiessamme.=)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostaapa samalta nuo sinun fiiliksesi! Olen myös 25-v. nainen ja muutin noin puoli vuotta sitten mieheni työn perässä toiseen, täysin vieraaseen kaupunkiin. Mieheni oli jo muuttanut tänne aiemmin, minä muutin heti, kun opiskelujeni puolesta pystyin. Miehellä on paljon töitä ja hän on saanut paljon hyviä kavereita työpaikaltaan. Itse olen vielä ainakin hetken aikaa opiskelija, teen loput opintoni itsenäisesti. En siis ole töissä, enkä opiskele tässä uudessa kaupungissa, joten ystävien saaminen on vaikeaa, kun ei ole juurikaan tilanteita, joissa luontevasti tutustuisi ihmisiin.
Entisessä asuinpaikassamme, opiskelukaupungissani, asuimme kuusi vuotta, jona aikana sain sieltä muutamia todella hyviä ystäviä. Pidän heidän kanssaan aktiivisesti yhteyttä ja käynkin siellä silloin tällöin opiskeluasioiden takia, mutta "etäystävät" ovat niin eri asia kuin sellaiset, jotka ovat samalla paikkakunnalla. Vaikka pidämme paljon yhteyttä ja tiedän, ettei ystävyytemme tähän katkea, sitä kaipaa ystävien oikeaa läsnäoloa. Että olisi joku, jonka kanssa lähteä juuri vaikka shoppailemaan, kuntosalille yms.
Olen siis hyvin paljon yksin. Mieheni työ on sen luonteista, että hän saattaa joutua tekemään ajoittain hirveän pitkiä päiviä ja olemaan viikonloppujakin töissä. Kaikkea vapaa-aikaansa hän ei jaksa viettää kanssani, koska kaipaa omaakin aikaa. Minulla taas omaa aikaa on aivan liikaa. Aluksi osasin viihdyttää itseäni melko hyvin yksinkin, mutta nyt on alkanut huomaamaan, ettei enää huvitakaan tehdä niitä asioita, joista kovasti tykkää - koska joutuu tekemään ne yksin. Olen hyvin liikunnallinen ihminen, mutta esimerkiksi lenkillä käyminen on vähentynyt viime aikoina sen takia, koska ei vaan huvita lähteä aina yksin.
Onneksi miehen kanssa menee hyvin ja rakastamme kovasti toisiamme. Silti minulla on välillä hyvin vaikeaa.
Harmi, että asut aivan toisella puolella Suomea. Toivottavasti molemmat löydämme tulevaisuudessa ystäviä asuinpaikkakunniltamme. Kaunista syksyä sinullekin.
Kiitos asiallisesta ja ymmärtäväisestä viestistä, sellaista en jostain syystä osannut edes odottaa.
Tämä on todella hankalaa kun tuntuu, että juuri ne ihmiset, joilla on samat "ongelmat" asuvat satojen, ellei tuhansien kilometrien päässä... Kumminkin jaksan toivoa, että kaikille yksinäisille ihmisrievuille löytyy se ystävä, jonka kanssa viettää aikaansa. Pitää vain yrittää pitää lippua edes hieman puolen tangon yläpuolella ja elää päivät kerrallaan.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle.
minä olen varsinais-Suomesta päin, noin samaa ikäluokkaa oleva nainen ja mielelläni rupattelen kanssasi..jos kiinnostaa?
Kiitos vastauksestasi ja tokihan minua jutteleminen kiinnostaa.=) Yhteyttä voit ottaa, vaikka sähköpostiosoitteeseeni [email protected]