Olen muuttanut kauas pois kotoa opiskelemaan pari vuotta sitten. Onnekseni tapasin niihin aikoihin myös nykyisen miesystäväni. Asumme kuitenkin eri kaupungeissa syksystä kevääseen, joten tästä suhteesta saan yksinäisyyteeni vain hitusen lohtua. Olenko tosiaan niin toope etten huomaa, miten paljon minulla on hyvää tässä elämässä? Paitsi kaverit, ne puuttuu.
Luulen, että tämä yksinäisyys on oma vikani. Olen vihainen itselleni, kun sorrun itkemään asiasta miehelleni. Hän on kova menemään, on kavereita jne. Toisaalta onhan aina asunut samalla paikkakunnalla, kaihan siinä ehtii sosiaaliset verkostot vakiintua. Hän ei ymmärrä, miten vaikea minun on lähteä tuonne ulos. En vaan tiedä minne ihmeeseen menisin!! Siksi en saa kiskottua takkia ylleni ja kenkiä jalkaani, vaan kiipeilen täällä pienessä kämpässä ja raivoan sitä, että olen muuttanut miehen perässä jne. Vaikka siinähän ei ole mikään syy siihen, että olen yksinäinen.
Syy on siinä, että en osaa ottaa kontaktia muihin ihmisiin sen vertaa, että siitä syntyisi jotain muutakin kuin vastentahtoinen moikattava. Opiskelukaupungissa olen yrittänyt mennä mukaan järjestötoimintaan, ei se ole oikein ottanut tulta alleen. En saa suutani auki, en tiedä mitä sanoa. Ihmiset luulevat, ettei minua kiinnosta niiden jutut. Osa on jopa tullut sanomaan siitä minulle päin naamaa. Silloin on ollut itku lähellä. Miten minä osaankin viestittää itsestäni muille juuri ne asiat joita ei ole tarkoitus?
Minussa on ristiriita. Haluan olla sosiaalinen, haluan ystäviä (sillä vanhat alkaa olla historiaa kun ovat nekin muuttaneet jonnekin toisaalle, ja yhteydenpito takkuaa. Mikä sekin masentaa!)
MUTTA
Kun olen onnistunut hakeutumaan ihmisten pariin, huomaankin yhtäkkiä vältteleväni puhumista. Olen omissa oloissani. Aluksi ihmiset tulevat iloisesti juttelemaan jos ovat tullakseen. Yritän kovasti olla yhtä luonteva ja ystävällinen. Kai minusta sitten loppupeleissä kuitenkin huokuu jonkinlainen tylymäisyys ja torjuntarefleksi. Loppujen lopuksi kun huomaan saavani ollakin ihan rauhassa. Minusta huomaa, että jännitän. Saatan änkyttää, puhunkin joskus kuin mikäkin hiiri jne. Vaikka tiedän, että esim. perheeni parissa olen hyvinkin itsevarma ja äänekäs (olenko se oikeasti minä?).
Niin, yksinäisyyteni on siis oma vikani. Olen noidankehässä. Minua puistattaa taas alkava lukuvuosi. Pistän opiskeluihin turbovaihteen päälle. Voin ainakin hyvillä mielin selittää itselleni, että lukeminen vie kaiken ajan sosiaaliselta kanssakäymiseltä neljän seinän ulkopuolella. Saatan valmistua ennätysajassa ja toivottavasti päästä jonnekin töihin, tulisi säännöllisyys päivärytmiin ja näkisi ihmisiä myös...
Tällä tavoin ajattelemalla siirrän vain kaikkea eteenpäin. Odotanko, että taivaasta tippuu niskaani sopiva lauma biletys- ja hengenheimolaiskavereita? Ilmeisesti. Tämä on kaikki minulle ihan oikein. En ole koskaan osannut olla niin kuin muut.
Luulen, että tämä yksinäisyys on oma vikani. Olen vihainen itselleni, kun sorrun itkemään asiasta miehelleni. Hän on kova menemään, on kavereita jne. Toisaalta onhan aina asunut samalla paikkakunnalla, kaihan siinä ehtii sosiaaliset verkostot vakiintua. Hän ei ymmärrä, miten vaikea minun on lähteä tuonne ulos. En vaan tiedä minne ihmeeseen menisin!! Siksi en saa kiskottua takkia ylleni ja kenkiä jalkaani, vaan kiipeilen täällä pienessä kämpässä ja raivoan sitä, että olen muuttanut miehen perässä jne. Vaikka siinähän ei ole mikään syy siihen, että olen yksinäinen.
Syy on siinä, että en osaa ottaa kontaktia muihin ihmisiin sen vertaa, että siitä syntyisi jotain muutakin kuin vastentahtoinen moikattava. Opiskelukaupungissa olen yrittänyt mennä mukaan järjestötoimintaan, ei se ole oikein ottanut tulta alleen. En saa suutani auki, en tiedä mitä sanoa. Ihmiset luulevat, ettei minua kiinnosta niiden jutut. Osa on jopa tullut sanomaan siitä minulle päin naamaa. Silloin on ollut itku lähellä. Miten minä osaankin viestittää itsestäni muille juuri ne asiat joita ei ole tarkoitus?
Minussa on ristiriita. Haluan olla sosiaalinen, haluan ystäviä (sillä vanhat alkaa olla historiaa kun ovat nekin muuttaneet jonnekin toisaalle, ja yhteydenpito takkuaa. Mikä sekin masentaa!)
MUTTA
Kun olen onnistunut hakeutumaan ihmisten pariin, huomaankin yhtäkkiä vältteleväni puhumista. Olen omissa oloissani. Aluksi ihmiset tulevat iloisesti juttelemaan jos ovat tullakseen. Yritän kovasti olla yhtä luonteva ja ystävällinen. Kai minusta sitten loppupeleissä kuitenkin huokuu jonkinlainen tylymäisyys ja torjuntarefleksi. Loppujen lopuksi kun huomaan saavani ollakin ihan rauhassa. Minusta huomaa, että jännitän. Saatan änkyttää, puhunkin joskus kuin mikäkin hiiri jne. Vaikka tiedän, että esim. perheeni parissa olen hyvinkin itsevarma ja äänekäs (olenko se oikeasti minä?).
Niin, yksinäisyyteni on siis oma vikani. Olen noidankehässä. Minua puistattaa taas alkava lukuvuosi. Pistän opiskeluihin turbovaihteen päälle. Voin ainakin hyvillä mielin selittää itselleni, että lukeminen vie kaiken ajan sosiaaliselta kanssakäymiseltä neljän seinän ulkopuolella. Saatan valmistua ennätysajassa ja toivottavasti päästä jonnekin töihin, tulisi säännöllisyys päivärytmiin ja näkisi ihmisiä myös...
Tällä tavoin ajattelemalla siirrän vain kaikkea eteenpäin. Odotanko, että taivaasta tippuu niskaani sopiva lauma biletys- ja hengenheimolaiskavereita? Ilmeisesti. Tämä on kaikki minulle ihan oikein. En ole koskaan osannut olla niin kuin muut.
Vastaukset 12
Vanhimmat
jotenkin ihan samoin olen kokenut. Jossain vaiheessa on oltu kavereita ja muuta ja sitten ihankuin tulisi jotkut jarrut päälle. Aluksi voi mennä hyvinkin, mutta myöhemmin tuntee itsensä niin kömpelöksi sosiaalisesti, että olo on kuin siirapissa uisi. Minäkin haluan olla sosiaalinen, pystyn sitä johonkin asti, mutta sitten alkaa joku selittämätön asia vaivaamaan. Ei ole ollenkaan luonteva olo. Kaikista kamalinta on, kun jotenkin huomaa sitten muidenkin kiusaantuvan, vaikka itse ei olisikaan kiusaantunut. Alkavat vilkuilla kelloa tai tulee muuta menoa. Siitä on itsellä monesti tullut liuettua sitten jonkun tekosyyn varjolla itku kurkussa, vaikka itsellä olisikin ollut ihan luonteva olo. Ei sitä monta kertaa kestä, että tuntee sittenkin olevansa jotenkin outo tai sellainen, että muille tulee kiusallinen tai hankala olo ja muut suhtautuvat niin, että pyrkivät olemaan ystävällisiä.
Ja hankalaa on tuokin mitä sanoit, että viestittää jotenkin ihan erilaisia asioita ulospäin, mitä sisällä on. Siitä seuraa sitten väärinkäsityksiä ja ymmärtämättömyyttä ja jos niitä alkaa oikoa, niin vielä enemmän menee asiat sekaisin. En minäkään jotenkin osaa olla kuin muut.
Jonkun verran se kyllä on auttanut, kun on kaveripiiri uusiutunut aika totaalisesti. Siinä on kyllä huomannut että löytyy se puheliaampi ja vilkkaampi puolikin, kun on oikeanlaisessa ympäristössä. Silläkin on vaikutusta ehkä vähän, että kenen kanssa on, koska kaikki suhteet on ainakin kahden vaikutuksessa, eli turha on itseään syyttää yksinäisyydestä kokonaan. Sitäkin kaikkien on vaikea kestää, että tutustuminen voi viedä aikaa ja jos ei halua heti paljastaa koko elämäänsä, ei ehkä sitten sovi kaikille. Olen oppinut myös ottamaan lähes joka tilanteesta kiinni, missä on mahdollista ystävystyä. Nykyään on paljon erilaisia kavereita. Melkein vältän samantyyppisiä kaveripiirejä, koska niissä yleensä saatta olla kuitenkin joku muotti, mihin kaikkien pitäisi sopia. Yksi hyvä vinkki on se, että kun tutustut ihmisiin, niin tutustu kunnolla niihin, joilla on paljon erilaisia kavereita ja jotka ovat avoimia ja suvaitsevia monenlaisille ihmisille. Aika nopeasti sen huomaa, minkälaista ystäväporukkaa kenelläkin on ja mikä ystävyyttä pitää kasassa.
Tuntui niin tutulta lukea tuota sun tekstiä. Itselläkin tuntuisi että haluaisi bilettää ja olla kavereiden kanssa, mutta kun ei ole ketään jonka kanssa olisi. Ja yleensä sitä syyttää itseään kaikesta, oma moka kun ei osaa ottaa kontaktia muihin ja on niin viileä muita kohtaan. Suhteet viilenivät minulla hiljalleen kaikkiin vanhoihin kavereihin kun lukio alkoi, ja nyt olen todella yksinäinen. 3kk päästä täytän 18v ja nyt jo vituttaa se ilta jos joudun olemaan yksin kotona. On minulla sentään sisaruksia ja äiti, mutta ei se helpota yhtään oloa. Kai se riittäisi jos löytäisi jonkun mukavan tytön, jolle voisi puhua kaikesta, mutta näillä näkymin siihen menee vielä kauan. Niinä harvoina kertoina kun olen jossakin bileissä ollut niin sitä tuntee itsensä todella ulkopuoliseksi. Ei ole mukava mennä juomaan jos ei ole edes sitä yhtä hyvää kaveria mukana...
Koetan nyt vain panostaa urheiluun/kouluun ja ajattelen tulevaa armeijaa, sekä jatko-opintoja. Jospa sitten voisin löytää itselleli elämän.
Tilanteesi on täsmälleen sama kuin minulla! Minä muutin kaksi vuotta sitten kauas kaupunkiin opintojen ja miehen perässä, joka tuolloin asui reilun 100 km päässä. Tänä aikana en ole onnistunut löytämään yhtään kaveria, oikein hävettää myöntää, sillä pitäisihän jokaisen ihmisen kyetä tutustumaan ihmisiin. Etenkin, kun yliopistomaailma tarjoaa siihen niinkin hyvät mahdollisuudet. Mutta ei, olen saanut vain hyvänpäiväntuttuja joita voi tervehtiä kaupungilla, mutta muuta yhteydenpitoa heidän kanssaan ei ole ollut.
Minä kyllä pidän vielä yhteyksiä vanhoihinkin ystäviin, mutta ei se satojen kilometrien päähän kirjoittelu ole sama kuin soittaa naapuriin että lähdetkö lenkille ja sitten vain lähteä. Tämän kesän alussa yksinäisyys tosin helpottui melkoisesti, kun tuo aiemmin mainitsemani mies muutti luokseni. Mutta silti kaipaisin naispuolisiakin ystäviä.
Ystävien löytäminen tuntuu kuitenkin käsittämättömän vaikealta. Ihmiset vain ryhmäytyvät ympärilläni, mutta minä en kuulu tai sovi mihinkään porukkaan. En tiedä, johtuisiko se elämäntavoistani. En käytä alkoholia enkä viihdy baareissa. Muutenkin samanhenkisiä ihmisiä tuntuu olevan kovin harvassa. Eli en tunne muita sellaisia kuin itseni ja mieheni ja kaverit kotiseudulla.
Itsekin olen tutussa seurassa todella puhelias, mutta koulussa tuskin nimeäni tiedetään. Tuntuu, etten osaa puhua ihmisille mitään, mikä heitä kiinnostaisi. Tuskinpa kukaan jaksaa kuunnella, miten kiva oli käydä telttailemassa viikonloppuja ja miten mahdottomat määrät ollaan kerätty mustikkaa... Musiikista, baareista tms. en osaa puhua ollenkaan. Silti haluaisin tutustua ihmisiin, mutten tiedä miten. Missä ihmisiin voi tutustua, jos ei käytä alkoholia eikä ole uskovainen? Silloin ei ole mukana opiskelijaelämässä eikä seurakunnankaan toiminnassa. Mitä jää jäljelle? Tyytyminen yksinäisyyteen kai.
Minullakin on takana kaksi vuotta yliopisto-opintoja ja asun yhdessä poikaystäväni kanssa. Sukulaiset asuu muutaman sadan kilometrin päässä ja uusia kavereita, ystävistä puhumattakaan, en ole onnistunut löytämään. Oli siis kuin olisin lukenut omaa tarinaani sinun kirjoitustasi lukiessa. Mullekin ryyppyreissut on vieraita eikä mikään uskontokaan ole noussut päähän. Kyllä mä sen jo myönnän, että omaa saamattomuuttahan se on, kun nyhjään vain kotona yrittämättä edes aloittaa esimerkiksi jotain uutta harrastusta. Enpä mä tästä paljon puhu muille kuin poikaystävälleni mutta sehän onkin vain minun ongelmani. Pään sisäisiä juttuja kai nää on. Niin ja jos ja haluat kertoa miten paljon olet mustikoita poiminut, niin mua kyllä kiinnostaa! Olen itsekin taas rymynnyt marjametsissä joka syksyiseen tapaani!
Saa kirjottaa jos kiinnostaa: [email protected]
Mistä päin muuten olet?
Hmm ... Minusta on kovin väärin syyttää itseään yksinäisyydestä, eihän sitä kukaan itselleen valitse. On paljon vaikutusta miten nämä ns 'kaverit' suhtautuvat, eihan sitä yksin voi mitään suhdetta pitää kasassa saati toimivana, silloin olisi ihan sama kuin aina vaan juttelisi itsensä kanssa. Ja sillä että syyttää vain itseään ei tee kuin karhun palveluksen masennukselle joka kyllä ottaa omansa ihan mielellään, kysymättäkin. Pitäisikö meidän siis ajatella yksinäisyyden hyviä puoli, onko niitä ... ?! Ehkä joskus se tuntuu hyvälle, saa olla itsensä kanssa mutta joskus tekee hyvää saada vastaansa ihan oikean ihmisen joka myös kuuntelee, ikään kuinon ihminen ihmiselle eikä vaan toitota omia asioitaan. Sitä kun aikansa jutskailee vaan itsensä kanssa huomaa että on ikään kuin jämähtänyt, ei tule mitään uutta säväyttävää mieleen, ei sitä ratkaisevaa joka ajaisi pois siitä noidankehästä. Kuinka moni uskaltaa nostaa kätensä ylös tässä 'urayhteiskunnassa' ja kertoa että on paha olla YKSIN? Minä ainakin! o/
Voi hyvänen aika... tuo kirjoittamasi on melkein kuin suoraan omasta elämästäni.
Tosin minä muutin noin 6 vuotta sitten toiseen kaupunkiin opiskelemaan ja tapasin siellä nykyisen mieheni. En tajua, miten onnistuin häneen tutustumaan, mutta jotenkin niin vain kävi. :) No, mieheni on myös tosi sosiaalinen ja hänellä on laaja kaveripiiri (joka laajenee melkein koko ajan). Hänellä on melkein aina seuraa. Minulla ei ole. Minulla on tasan kaksi ystävää, joista toinen on siskoni, ja joista molemmista olen loputtoman kiitollinen. Heillä on kuitenkin omat menonsa, joten usein tunnen itseni tosi yksinäiseksi.
Minäkään en osaa ottaa kontaktia "vieraisiin" ihmisiin. Jos yritän, siitä seuraa vain se, että tunnen itseni tosi vaivaantuneeksi ja alan ajatella, ettei se toinen halua olla minun seurassani. Minua ahdistaa ajatuskin ihmisiin tutustumisesta. Alan esimerkiksi hikoilla, kun juttelen jonkun ihmisen kanssa, jota en tunne. Lisäksi mukana on koko ajan ajatus, ettei sitä toista kiinnosta minun jutut, sen mielestä olen ihan tyhmä ja tylsä ja nolo jne jne... Joskus käy niin, että loppujen lopuksi alan vältellä kyseistä ihmistä. Esimerkiksi jos näen jonkun opiskelukaverini kaupungilla, vaihdan kadun puolta ettei tarvitsisi edes moikata.. Kuitenkin haluaisin tuntea enemmän ihmisiä. Ristiriita, josta ei tule muuta kuin ahdistusta ja yksinäisyyttä.
Gilgames, tiedän kyllä tuon itsesyytöksen. Olen syyttänyt itseäni lukemattomia kertoja. Ei se yksinäisyys kuitenkaan loppujen lopuksi ole sinun eikä minun vika. Itse olen alkanut etsiskellä ystäviä internetin välityksellä. Olen huomannut, että tutustuminen on helpompaa, kun ensin saa "turvallisesti" vaihtaa ajatuksia esim. sähköpostitse. Sitten ehkä jossain vaiheessa voi tavatakin. Yhden pitkäaikaisen ystävän olenkin saanut internetin kautta.
Jaksamista kaikille yksinäisille!
Annat aika tylyn ja varautuneen kuvan itsestäsi ja luultavasti muut ajattelevat että tyyppi viihtyy paremmin itsekseen kuin muiden seurassa. Sun pitäis kyllä muutta tota suhtautumistasi muihin ihmisiin ja alkaa avoimemmaksi.
Osittain samoja fiiliksiä on minullakin.
Olin lapsena yksinäinen, mikä johtui kylläkin paljolti siitä, että asuin tuppukylässä, jossa oli uskomattoman ahdasmielistä porukkaa. Oli minulla silti muutama erittäin hyvä ystävä, ihan muuten vaan kavereita ei niinkään.
Lähdettyäni opiskelemaan yliopistoon kaikki muuttui paljon parempaan suuntaan. Opiskelijapiireissä tutustuin suht helposti ihmisiin samaten kuin armeijassa. Kavereita piisasi aivan riittävästi eikä biletysseurasta ollut juuri koskaan pulaa.
Opiskelujen jälkeen muutin jälleen enkä etukäteen oikein osannut arvatakaan, että siitä voisi olla zseuruksena tällainen yksinäisyys. Minun alallani ei juurikaan töissä tutustu ikäisiini ihmisiin. Nekin muutamat kaverit, jotka täällä tunnen ovat eläneet täällä ikänsä ja heillä on ihan omat kaveripiirinsä tai tyttöystävänsä. Voihan heidän kanssaankin käydä vaikka ryypiskelemässä, mutta olo on kovin ulkopuolinen kun on yksin jonkun suurimmaksi osaksi tuntemattoman kaveriporukan matkassa.
Eipä tässä sinällään mitään elämää suurempaa ongelmaa ole. Viihdyn usein itsekseni, mutta toisinaan olisi mielettömän hienoa lähteä kaveriporukalla baarikierrokselle tai muuta vastaavaa, ihan kuin joskus opiskeluaikoinakin.
Ehkä pahinta tässä on se, että tunnen usein itseni jotenkin täysin tumpeloksi, koska minulla ei ole olemassa minkäänlaista kaveripiiriä täällä päin Suomea. Tiedän toki hyvin, että kyllä minulla on hyvinkin toistakymmentä hyvää kaveria eli en ole täysin kykenemätön tutustumaan ihmisiin. Vituttaa vaan kun kertakaikkiaan kaikki kaverit asuvat aivan muualla tai sitten heillä on tyttöystävät tai muuten vaan ihan omat kuvionsa.
Kyllä se siitä. Mutta välillä ahdistaa.
Kuulostaa aika pitkälti omalta elämältä. En ole uusia kavereita saanut varmaan 10 vuoteen, ja vanhatkin, ne muutamat ovat 200km:n päässä kun muutin työn perässä pari vuotta sitten. Kyllähän noita hyvänpäivän tuttuja on tullut naapureista mutta sekin on vaan se pakollinen "terve" pihassa vastaan tullessa.
En tiedä mistä johtuu, ujoudesta vai mistä mutta en osaa tutustua vieraisiin ihmisiin. Baareissa, sen kerran kun tulee käytyä istun omissa oloissa ja vaikka mieli tekisi käydä sanomassa jollekin tytölle että moi, niin tuntuu että paniikki iskee, enkä saa edes sanaa suustani, saati sitten että pitäisi keksiä jotain puhuttavaa.... Ja muutenkin yksin baarissa istuessa tulee "mitä minä täällä teen" fiilis, ja eikun kotia.
Netistä olen löytänyt muutaman kaverin, jonka kanssa voi jakaa päivän tapahtumat ja kysellä kuulumiset, mutta nekin ovat sen verran kaukana että tapaaminen taitaa jäädä haaveeksi...no parempi tämäkin kun ei mitään...
Aivan kuin minun kirjoitukseni. Tuollainen on minunkin elämäni.
Mä olen kovasti yrittänyt saada uusia ystäviä. Mutta tuntuu että ei kellään ole aikaa.