Ihan pohdiskelu-kysymyksenä heitän seuraavaa:
Kumpi teidän mielestänne on "parempi" syy/peruste abortille: Lapselle on Downin syndrooma vai se että lapsi ei sovi elämäntilanteeseen?
Ja tässä lapsen vammana haluan pitää downin kaltaista "lievempää" vammaa, joka on helppo selvittää seulonnoissa. Vaikeavammaisuuden ja sen ettei lapsella ole mitään hengissä selviämismahdollisuuksia haluan sulkea pois.
Tuli vaan mieleen, koska itseni on helpompi ymmärtää abortti sellaisessa tapauksessa kun nainen ei halua lasta tai lapsi ei missään tapauksessa sovi elämäntilanteeseen (vahinkoraskaus). Sen sijaan on vaikeampi tajuta ihmistä joka haluaa lasta, on ehkä halunnut ja yrittänyt pitkään. Saatuaan kuulla lapsen vammasta hän kuitenkin haluaa keskeytyksen.
Mitä mieltä muut ovat?
Kumpi teidän mielestänne on "parempi" syy/peruste abortille: Lapselle on Downin syndrooma vai se että lapsi ei sovi elämäntilanteeseen?
Ja tässä lapsen vammana haluan pitää downin kaltaista "lievempää" vammaa, joka on helppo selvittää seulonnoissa. Vaikeavammaisuuden ja sen ettei lapsella ole mitään hengissä selviämismahdollisuuksia haluan sulkea pois.
Tuli vaan mieleen, koska itseni on helpompi ymmärtää abortti sellaisessa tapauksessa kun nainen ei halua lasta tai lapsi ei missään tapauksessa sovi elämäntilanteeseen (vahinkoraskaus). Sen sijaan on vaikeampi tajuta ihmistä joka haluaa lasta, on ehkä halunnut ja yrittänyt pitkään. Saatuaan kuulla lapsen vammasta hän kuitenkin haluaa keskeytyksen.
Mitä mieltä muut ovat?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Lapsi ei sopinut elämäntilanteeseeni ollenkaan. Olin yli 40-vuotias, ja poikaystäväni joutui shokkiin ajatellessaan, että joutuisi kasvattamaan ja elättämään lasta seitsemänkymppiseksi asti. Lisäksi olin aika huonotuloinen, vaikka tein töitä sen kun kerkesin.
Siksi päätin, että teen testin ja haen aborttia jos lapsi on vammainen. Ajattelin, että vammaisuus olisi viimeinen pisara, ja menisin ihan sekaisin. Terveen lapsen olisin kuitenkin pitänyt, ja hoitanut vaikka yksin, jos mies olisi jättänyt. Olin toisaalta haltioissani asiasta, toisaalta kauhuissani ja huolissani.
Sitten sain keskenmenon.
Vammaisuus olisi ollut ainakin minulle asia, jota en olisi halunnut kohdata. Elämäni on tarpeeksi vaikeaa muutenkin. Joku toinen vammaisuus ei olisi haitannut, sokeus, kuurous, CP yms, mutta älyltään vajavaista en olisi jaksanut. Voitte haukkua minua, mutta ainakin tiedän miten tunnen, ja olin valmis suunnittelemaan elämäni sen mukaan.
että on elämäntilanteita joihin lapsi ei vaan sovi. Jos silloin sattuu vahinko käymään, on ymmärrettävää että joku päätyy aborttiin.
Kuuntelin puolitoista vuotta kuinka ystäväni poti vauvakuumetta eikä lasta meinannut tulla yrityksistä huolimatta. Päivästä toiseen hän paasasi kuinka tärkeä asia lapsi hänen elämässään olisi ja kuinka hän tekisi kaiken pienokaisen eteen. Raskaustestin näyttäessä positiivista, hän oli onnensa kukkuloilla. Hän rakasti lastaan yli kaiken.
Niskapoimu-ultrassa lapsella todettiin turvotusta hieman yli rajan ja ystäväni sai lähetteen lapsivesitutkimukseen. Tuloksia odottaessaan ystäväni kertoi kylmän rauhallisesti tekevänsä abortin mikäli lapsella todettaisiin Down. Siis sillä lapsella jota hän oli pitkään odottanut ja toivonut. Sillä jota hän rakasti yli kaiken. Ystäväni oli jopa laskeskellut itsekseen, että miten pian abortti saataisiin tehtyä ja missä vaiheessa voisi alkaa yrittää uutta lasta... Jotenkin meni maku koko ystävään!
No, vastaus tuli ja lapsi todettiin terveeksi, tällä hetkellä neidillä on ikää jo 4 vuotta. Kuin kohtalon ivaa, kaksi vuotta ystäväni lapsen syntymästä sain oman tyttäreni. Ja ylpeänä kerroin kaikille että saatiin ylimääräinen kromosomi kaupanpäälle :)
tapaukset ärsyttävät suunnattomasti. Kun halutaan lasta niin valtavasti, rakastetaan sitä ja ollaan valmiita TEKEMÄÄN KAIKKI LAPSEN eteen. Kuitenkin jos huomataan ettei lapsi ole täydellinen, ollaan heti tekemässä abortti. lyhyeen loppuu sekin rakkaus, vaikka hetkeä aiemmin oli voimavaroja vaikka mihin...
Ymmärrän sen sijaan, että mikäli nainen tulee raskaaksi vahingossa (tai suunnittelematta, tyylillä ei nyt väliä) ja joutuu harkitsemaan koko lapsen pitämistä. Jos hän sitten päättää pitää lapsen, laskee jotenkin pärjäävänsä sen kanssa. Kun tuolloin selviää että lapsi on Down, on ymmärrettävää että tuntuu voimavarat loppuvan ja kenties päädytään aborttiin.
Mutta todella se että mennään tällaisen lievän vamman takia tekemään abortti ja jo samalla suunnitellaan uudelleen raskaaksi tulemista... Ja vielä ollaan olevinaan niin hyviä ja rakastavia vanhempia! Niin, helppohan sitä on lastaan rakastaa niin kauan kuin lapsi on sellainen kuin vanhemmat haluaa.
Kannattaa ottaa kuitenkin huomioon ettei kaikki vammat suinkaan selviä seulonnoissa. ja lapsihan voi vammautua synnytyksessä tai kehitysviivästymä ilmetä vasta iän myötä. Mitäs silloin tehdään jos jo raskausaikana on päätetty ettei voimat riitä vammaiseen lapseen?
Ymmärrän jos saa tietää lapsen olevan vammainen esim downin syndroomaa sairastava ettei sitä halua.
Olen henkilökohtaisesti tuntenut useita vammaisia, Pahin oli 10v pikkupoika joka huusi ja raivosi siitä että äiti ei häntä halunnut ja äidin llääkkeiden jne käytön takia hän ei ole normaali.Ihan kultainen lapsi mutta ei raivokohtauksissaan, 10v jonka takapuoli piti pyyhkiä jne.
Olen myös ollut henkilökohtaisena avustajana tapauksilla jotka olivat aikuisenakin sitä mieltä että syrjinnän, kiusannan jne takia olisi ollut parempi jos äitee ois tehnyt abortin.
Saatikka ne downia sairastavat kaverini jotka haluaisivat olla terveitä ja syyttävät vanhempiaan etteivät olekkaan.
En mielestäni ole rasisti, moni vammainen on aivan ihana ihminen,mutta heidän kanssaan on henkisesti raskasta.
Itse olen päättänyt jo etukäteen jos tiedän ettei lapsella ole terveen elämän perusmerkit kunnossateen mieluummin abortin kun syytän itseäni ja kuulen syytöksiä vammaisuudesta.
Eri asia jos kaikki tutkimukset tehdään ja niissä ei huomata mitään, silloin vammaisuuden kanssa jaksaa elääkkin, mutta moni ajattelee myös omaa jaksamistaan.
Moni downin syndorrmaa sairastava voi olla vielä kotona niin kauan kun vanhemmat elävät ennen kuin laitetaan hoitokotiin.
Ja entäs ne jotka joutuvat heti johonkin perhekoti kierteeseen kun vanhemmat eivät jaksakkaan tai isä jättäää äidin?
Kyllä pystyn ymmärtämään senkin että elämäntilanteeseen ei sovi lapsi, koska kaikki varmasti haluavat lapselleen parasta, esim jos ehkäisypetää vaikka kuinka huolellinen olisi.
lievä vamma voi olla kaikkein pahinta mitä lapselle sattuu, sillä itse ymmärtää eron muihin ja kuitenkin on erilainen itse. siinä on monella pipo sekaisin sitten. oikeastaan selkeästi vammaisella on helpointa koska selvästi erilaisuus näkyy päälle ja vaikeavammainen ei edes asiaa ymmärrä juurikaan..
itseasiaas ymmärrän keskeytyksen vammaisuuden perusteella paremmin kuin vaikeassa elämäntilanteessa, joka kuitenkin on korjattavissa ellei kyse jostakin vakavasta asiasta.
ei edes down ole mikään homogeeninen ryhmä. lapsi voi olla todella sairas ja vaikeahoitoinen jopa ympäri vuorokauden lopun ikäänsä, harvemmin mutta silti. lisäksi jotta todella annat lapselle kunnon eväät elämään saat taistella jääräpäisyyttä vastaan todella. opettelet siinä alkuun vauvanhoidon lisäksi viittomia jotta lapsi oppii puhumaan paremmin ja helpommin sekä ymmärtämään. olet onnekas jos ei sydänvaivoja. motoriikan harjoittelu otettava huomioon yms asioita. vammainen on aina vammainen kuitenkin ja aiheuttaa vanhemmilleen lisärasitetta. monasti juuri down on vanhemmalla iällä hankittu iltatähti tai uran takia siirretty esikoinen ja vanhempien itsensä syyllistäminen sitä luokkaa että omilla on pärjättävä vaikka mikä olisi.
jokainen siis voi arvailla omaa jaksamistaan. itse vammasityössä ikäni töitä tehneenä en usko vammaista lasta haluavani, tositilanne olisikin todella kimurantti!! tieto lisää tuskaa??
On varsin surusllista todeta, miten ylimalkaisesti puhutaan abortista. Osasyynä lienee aktiivisesti viljelty ulkolainen nimi: abortti eli keskeytys. Moniko tulee ajatelleeksi, että aborttia harkitessaan asettuu aika kovaan asemaan: päättämään toisen ihmisen elämästä tai kuolemasta. Nykyaikana abortin saatauus on aivan liian helppoa ja menetelmästä on tullut jopa ehkäisykeino muiden joukkoon. Surullista. Ja tätä opetetaan kouluissa lapsillemme kuin maailman normaalimpana asiana!
On surullista seurata tälläistäkin keskustelua kuin tällä palstalla käydään. Elämä on kuitenkin loppupeleissä niin epätäydellistä, että terveenäkin kehittynyt lapsi voi vaurioitua synnytyksessä tai myöhemmin elämässä. Mikäs sitten neuvoksi? Nyky-yhteiskunta on kyllä niin vieraantunut elämän todellisuudesta, sillä kaiken on oltava täydellistä ja itse suunniteltua. Meidän lapsemme eivät näe sairautta läheltä, eivät kuolemaa..ja näiden asioiden joskus tullessa kohdalle on edessä vakava kriisi, koska ollaan niin vieraannuttu todellisesta elämästä. Kehitysvammaiset kuuluvat arvokkaana osana elämään siinä missä terveetkin.
Kumpikaan "pohdiskelijan" esittämistä vaihtoehdoista ei ole suositeltava.
nykyään elämä on todella niin helppoa ja vaihtoehtoja löytyy. Yksi asia, vastuu, tuntuu kuitenkin usein unohtuneen. Vastuu tarkoittaa sitä, että tilanteissa joihin lapsi ei sovi, pitäisi vastuuntuntevan ihmisen huolehtia parhaansa mukaan ehkäisystä. Tietysti on tilanteita, joissa jopa pillerit pettää, mutta nämä nyt ovat melko harvinaisia. Suurin syy sosiaalisin perustein haetuille aborteille lienee huolimattomuus ja välinpitämättömyys.
Kun taas ollaan haluamassa lasta, kannattaa ottaa huomioon ettei mikään testi takaa varmasti tervettä lasta. Jos tietäisin ettei voimavarat riittäisi downin kaltaisen lapsen hoitoon, en varmasti uskaltaisi lasta harkitakaan. Sillä koskaanhan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
Eräs tuttuni selitti aina kuinka ei missään tapauksessa haluaisi vammaista lasta ja down-lapsi olisi kamalinta mitä hänelle voisi tapahtua. Sitten käytiin kaikki seulonnat läpi ja terveen papereilla lähdettiin synnytykseen. Tuloksena oli vaikeavammainen lapsi, jonka vammaa ei mikään seula pysty näyttämään. Tälle lapselle annettiin elinikää maksimissaan 6 vuotta. Ei opi ikinä puhumaan, kävelemään tai syömään itse. Epäselvää kuinka paljon lapsi ymmärtää ympäristöään. Samaan aikaan serkkuni sai pienen down-tytön joka nykyään puhuu, juoksee laulaa ja leikkii...
että monet vanhemmat kertovat vammaisen lapsensa olevan aivan erityinen lahja. Tilaisuus oppia niin suurta ja rajatonta rakkautta, mitä terveen lapsen kanssa ei ikinä pysty käsittämään. =)
mutta ei kaikille. Itse työskentelin kehitysvammaisten kanssa usean vuoden ajan, ja se oli henkisesti kovin raskasta. Jotenkin osaan kuvitella, että sellaista valoisaa pientä Down-lasta voi tosiaan rakastaa ihan pohjattomasti. Mutta silti en haluaisi vammaista lasta. Kyllä kaikista vaikeista asioista oppii, jos ei täysin muserru, mutta elämä tarjoaa niin paljon vaikeuksia ilman itsesynnytettyjä ongelmiakin. Eri asia sitten, jos vammaa ei ole todettu raskauden aikana. Silloinhan siihen on totuttava parhaansa mukaan, halusi tai ei. Lasta kun ei voi lähettää takaisin valmistusvian vuoksi. Tai sanoisinko sitten mieluummin, että 'ominaisuuksiensa' vuoksi - en halua loukata vammaisten ja heidän omaistensa tunteita.
kerralla! Ja tulin raskaaksi. Ei ollut suunniteltu, ei ollut haluttu, ei ollut varaa eikä voimavaroja, varsinkaan isällä. Minä olin osittain todella iloinenkin asiasta, mutta en ole koskaan ollut ollut äidillinen, ja nyt olin jo mielestäni liian vanha. Maailmassa on jo nyt liikaa ihmisiä. Olisin joutunut turvautumaan sosiaalihuoltoon, ainakin osittain. Miksi hankkiutuisin yhteiskunnan rasitteeksi, jos voin asian estää?
Minulle abortti oli toisaalta vaikea asia. Ei moraalikysymys, vaan kysymys siitä, että se oli rakkaudeton teko. Tunsin pettäväni lapseni, jolle olin jo siinä hötäkässä nimenkin miettinyt ja alkanut tehdä vaatteita. Loppujen lopuksi, päätin, että todettu vammaisuus olisi ratkaiseva tekijä. En tekisi aborttia, jos lapsi olisi terve.
Seulanta sitten osoitti, että sikiö oli lopettanut kasvamisensa jo jonkin aikaa sitten. Olin niin helpottunut! (Kirjoitin jo tästä edellä, ensimmäisessä vastauksessa aloittajalle.)
Eihän kai kukaan tietoisesti halua vammaista lasta, mutta osa meistä on valmis ottamaan haasteen vastaan jos näin käy.
Ihmettelen vaan joskus kommentteja joissa sanotaan ettei missään tapauksessa halua vammaista lasta. Perusteena on se, että tietää ettei ole millään voimia vammaisen lapsen hoitoon. Kuitenkin perään sanotaan että jos vammainen lapsi syntyy, niin sen kanssa sitten eletään. Mutta mistä ne voimat voi löytyä kun niitä kerran ei ole?
Ymmärrän kun sanotaan että vammaisn lapsen kanssa on raskaampaa, enkä halua käyttää voimiani siihen.
Pakkohan sitä on elää vaikeassa tilanteessakin, jos se tapahtuu varovaisuudesta huolimatta. Ehdotatko, että lapsi annetaan adoptoitavaksi? Tai tapetaan synnyttyään, vammaiseksi havaittua? Tai itsemurhaako ehdotat?
Vai tarkoitatko, että jos tuntee, ettei jaksaisi vammaista lasta hoitaa, niin pitää tehdä abortti, näkyy sitten vammoja tai ei? (Oletan, että raskaus oli vahinko, ei suunniteltu.)
Kyllä asiat sujuvat mukavastikin niin kauan kun lapsi onlapsi. Mutta ajatelkaapa tilannetta, että lapsi kasvaa, hyvinkin suureksi aikuiseksi, joka ei koskaan kykene huolehtimaan itsestään. Kuka hoitaa tilnateen - äiti yleensä. Se on fyysisestikin voimille käypää, riippuen tietysti vamman laadusta. Vapaapäiviä ei saa, ulkopuolista apua vaikeasti ja rahat ovat tiukoilla. Kun vanhemmille tulee ikää, liittyy kuvioihin stressi siitä, miten lapselle käy kun heiltä voimat loppuvat ja kuolema tulee.
yritän itsekin kysyä. Kun siis vakuutetaan ETTEI MEILLÄ MISSÄÄN TAPAUKSESSA OLE voimia vammaisen lapsen hoitoon. Niin mistä ihmeestä ne voimat löytyvät jos varovaisuudesta huolimatta käry käy...?
Ja siis itse tarkoitin tällä noita suunniteltuja/toivottuja raskauksia, joissa kuitenkin ollaan valmiita tekemään abortti jos lapsessa löytyy jotain vikaa.
tarkkaan miltä terveen lapsesi tulevaisuus näyttää? Vaikkei lapselle yöhemmin ilmenisikään mitään vammaa, hän voi esim sairastua psyykkisesti (elämä skitsofrenia-nuoren/aikuisen kanssa ei myöskään ole helpoa) tai elämä voi luisua väärille teille. Lapsesta voi tulla alkoholisti, narkomaani, väkivaltarikollinen jne. Tunnen useitya vanhuksia, joiden aikamiespojat asuvat vanhempien kotona ryyppäämässä, uhkailevat ja kiristävät eläkerahoja. Onko se paljon ruusuisempi kohtalo?
Ok, eihän niin käy kaikkien terveiden lasten kanssa. Mutta eivät kaikki downitkaan asu ikäänsä vanhempien huolehdittavana kotona niin etteivät nämä saa koskaan vapaapäivää. Kaikki tuntemani down-nuoret asuvat omillaan, enemmän tai vähemmän tuetuissa asunnoissa (yksi jopa ihan omassa tavallisessa kerrostaloasunnossaan). He harrastavat, opiskelevat tai käyvät töissä (siis erityisoppilaitoksissa ja suurin osa tukityöllistettyjä). En tiedä missä maassa asut, mutta Suomessa yhteiskunta tulee vastaan vammaistenhuollossa, eikä täällä kenenkään tarvitse vasten tahtoaan hoitaa kotona aikuista vammaista lastaan.
Ja viime vuosina on vammaisten kuntoutus mennyt todella huimasti eteenpäin ja nykyiset nuoret pärjäävät elämässään huomattavasti itsenäisemmin kuin edelliset sukupolvet. Ei ole montaa kymmentä vuotta siitä kun uskottiin etteivät down-lapset opi ikinä puhumaan! Ollaan tutkimuksissa osoitettu että jo muutaman viikon kuntoutusjakso nostaa down-nuoren älykkyysosamäärää usealla prosentilla.
En tiedä elämän laadusta, mutta näiden nuorten kanssa keskustellessa olen huomannut heillä olevan huomattavasti vähemmän valitettavaa kuin terveillä ikätovereillaan.
Mutta, jos vanhemmilla ei todellakaan riitä rakkautta kuin terveelle lapselle, on varmasti parempi tehdä abortti.
vammaisen lapsen abortointia, kuin näitä sosiaalisiin perusteisiin liittyviä.
Luontokin jo karsii epäkelvot yksilöt pois jotta laji jatkuisi vahvana. Ihminen vaan tekee toisin päin: Vammaisia pidetään hengissä kaikin mahdollisin keinoin ja terveitä lapsia abortoidaan. Miltähän maailma näyttää muutaman sukupolven päästä?
Näyttää, että tämä aborttikeskustelu näillä palstoilla on parantunut viime aikoina. Ei ole enää niin paljon asiattomia syyttelyjä ja pelotteluja. Abortti on ikävä asia, ja vaikea, ja auttaa, kun voi vaihtaa ajatuksiaan asiallisten ihmisten kanssa.
Harvemmin abortti mikään riemupäätös on, mutta elämäntilanteet kun ovat niin moninaisia. Hyvä kun itse oman elämäni tunnen niin että pystyn omia päätöksiäni arvioimaan, ei minusta ole muiden ratkaisuja arvostelemaan.
Varmaan joku tekee abortin sosiaalisista syistä liian hätäisesti ja katuu jälkeenpäin. Pelästys raskaudesta kuultuaan voi kuitenkin olla niin suuri, että haluaa mahdollisimman pian tilanteesta pois. Samalla lailla lapsen vammasta kuuleminen voi tuntua niin kamalata, että tulee tunne ettei niitä voimia löydy mistään.
Aborttipäätös vaan täytyy tehdä niin pikaisesti ettei siinä jää aikaa miettiä rauhassa ja totutella tilanteeseen. Tärkeintä lienee kuitenkin hyväksyä päätöksensä ja opetella elämään sen kanssa. Syyllisyyden tuskissa kieriskely ei auta ketään. Aborttiaan katuva voi osata seuraavalla kerralla toimia toisin, ja silloinvoidaan todeta että elämä on opettanut.
Uskon että Jumala joka näkee kaikki tekomme, lukee myös ajatuksemme ja tietää syyt miksi tekoihin päädyimme. Ehkä häneltä löytyy myös ymmärrystä...?
Tuollaista suhtautumista täällä kaivataan enemmänkin! Kaikki ajattelevat vain omasta näkökulmastaan, Koska minä en tekisi aborttia, ei siihen ole oikeutta muillakaan! Tai sitten päin vastoin, koska abortti oli minulle paras ratkaisu, on se sitä sinullekin.
toisen elämää kun ei koskaan voi täysin ymmärtää, jokainen tekee päätökset oman historiansa ja voimavarojensa mukaan. Molemmissa tilanteissa pitää vaihtoehtoja harkita omasta elämästä käsin; on ko minulla voimia rakentaa rakstava perhe vammaiselle/väärää aikaan syntyvälle lapselle. Ja muistakaa että mies pitää ottaa mukaan pohtimaan, kysehän on hänenkin lapsestaan!
Voimia kaikille ja toivottavasti päädytte itsellenne sopivimpiin ratkaisuihin.