NAAPURIN KAKSOISELÄMÄ - OSA IX
(jos tulit suoraan tähän artikkeliin, lue ensin NAAPURIN KAKSOISELÄMÄ-novellin kaikki edellisetkin osat päästäksesi juoneen mukaan :)
En tiedä kauanko olin nukkunut vaatehuoneen oviaukossa uskomattoman rajujen orgasmien uuvuttamana, mutta heräsin siihen kun kännykkäni pirahti soimaan. Kesti tovin ennenkuin sain itseni ylös. Ylös päästyäni vilkaisin ohimennen vaatehuoneen ovessa olevaan peiliin ja sävähdin kun näin peilikuvani siitä. – ”Vau!”, ajattelin ja kompuroin vastaamaan puhelimeen. Selvitin hieman kuivaa kurkkuani ennen vastaamista.
- ”Haloo, Satu.”, vastasin unisella äänellä.
- ”Hei, Satu. Täällä on Kirsi.”
- ”No hei!”, vastasin lyhyesti hieman pirteämmällä äänellä. Ajattelin samalla, että olisipa näköpuhelin, niin Kirsi saisi varmaan sätkyn. Ajatus hymyilytti minua hieman.
- ”Oletko kotosalla?”, kysyi Kirsi hieman matalan kuuloisella äänellä ikäänkuin empien kysymystään.
En voinut valehdella Kirsille, joten myönsin olevani. – ”Kuinka niin? Onko Samu ja Petteri vailla hoitajaa?”, kysyin leikilläni.
- ”Ei, kun näin eilen sinun tulevan kotiin, niin ajattelin pyytää sinut kahville höpöttämään. Soitin kyllä ovikelloasi, mutta kukaan ei avannut ja olin kuulevinani kuin olisit...tuota, huutanut. Ajattelin, että ei kai sinulla ole mitään hätää.”, Kirsi selitti puhelimessa.
- ”Ai, ei minulla mitään hätää ole, kiitos vain. Minä... minä vain löin varpaani aika kovaa sohvapöydän jalkaan ja taisin kai hieman kirota kun sattui niin kovasti.”, livautin valkoisen hätävaleen. Olin hieman liikuttunut Kirsin huolenpidosta. ”Olin kai nukkumassa kun en kerran kuullut ovikellon soivan.”, jatkoin luontevasti.
- ”No, sepä hyvä. Onko sinulla jotain erikoista suunniteltu nyt iltapäivällä?”, Kirsi kysyi.
- ”Eei.. ei ole”, vastasin. ”Miksi kysyt?”
- ”No kun olen tässä ovesi takana, niin voitaisiin juoda ne kahvit sitten vaikka sinun luonasi. Sopiiko?”, pamautti Kirsi yhtäkkiä.
Sydämeni heitti sata ylimääräistä kierrosta ja vatsaani kuristi, kun kuulin hänen olevan oveni takana! Hyvä luoja sentään!! Mikä nyt neuvoksi?
En voinut käännyttää häntä poiskaan, joten nyt piti keksiä äkkiä jotain.
- ”Tuota.. joo, se olisi ihan mukavaa...”, sain sanottua ja jatkoin: ”Voisitko ihan pienen hetken odottaa, niin siistin hieman itseäni?”
- ”No, kyllä se käy. Käyn ulkona tupakalla ja tulen parin minuutin päästä, ok? Nähdään kohta. Hei sitten.”, sanoi Kirsi ja sulki puhelun.
Nyt tuli kiire!! Tempaisin edelleen jaloissani olleet avokkaat pois ja vein ne vaatehuoneeseen. Otin käsineet pois kädestäni ja taittelin ne myös vaatehuoneeseen. ”Pesen ne sitten myöhemmin”, ajattelin lähes automaattisesi. Hain hieromasauvan sohvalta sekä kassin, jossa ostamani stay-upit edelleen olivat kuitin kera. Vein kaikki ne vaatehuoneeseen. Aloin irroittaa sukkaa sukkanauhaliivistä, mutta mieleeni tulvahtikin yllättäen rivo ajatus: ”Mitäpä jos pitäisinkin sukat jalassa Kirsin vierailun aikana?”. Ajatuksenakin jo se melkein pyörrytti ja päätin sen toteuttaa. ”Saapahan alkanut ilta vähän lisää jännitystä..”, hymyilin itsekseni. Toisaalta olin hieman huolissani omista ajatuksistani, sillä koskaan aiemmin en ole uskaltanut ajatella saati sitten tehdä mitään edes lähellekään samanlaista. Päätin vetäistä mustat verryttelyhousut jalkaan ja tummansiniset tennissukat, jotta edelleen päälläni olevat sukat eivät paljastuisi. Pistin ylleni vielä löysän college-paidan. Näytin ihan siltä, kuin olisin viettänyt tavallisen koti-illan tv-elokuvaa katsellen ja sitten nukahtanut sohvalle. Illuusio oli mielestäni täydellinen! Kävin vielä varmuuden vuoksi wc:ssä vilkaisemassa itseäni peilistä. Hiukset hieman sekaisin, mutta saivat kelvata, ja toisaalta ne mielestäni lisäsivät uskottavuutta. Sipaisin vielä hieman hajuvettäni rintojeni väliin. Olin valmis ja Kirsin sopisi nyt tulla. Kävelin keittiöön laittamaan kahvia tulemaan. Kävellessäni tunsin kuinka ihanasti verryttelyhousut hankasivat lateksin peittämiäni reisiä vasten. Tunsin hieman kiihottuvani tuosta, mutta päätin, että nyt ei ole oikea aika antaa kiihkolle valtaa. Vasta sitten, kun Kirsi olisi lähtenyt...
Ovikello soi hiljaa ja menin avaamaan sen. Kirsi seisoi edessäni ja pyysin jänet sisälle. Kirsi on aina ollut hyvin ystävällinen ja lämmin minua kohtaan ja sen hän osoitti nytkin halatessaan minua siinä eteisessä. – ”Hei, Satu. Ihanaa, että mitään ei ollut sattunut. Olin jo niin huolissani sinusta!”, hän sanoi halatessamme. Hän piti minua syleilyssään tiukasti ja silitti ystävällisyyden eleenä muutaman kerran selkääni. Hänen kosketuksensa selässäni collegepaidan läpi aiheutti vatsanpohjaani tutun kihelmöinnin. Seisoimme toisiimme kietoutuneina muutaman sekunnin aivan hiljaa, kunnes sanoin lämpimästi: - ”Kiitos, Kirsi huolenpidostasi. Minusta tuntuu niin hyvältä, kun olet noin ihana ystävä.”
Kirsi irroittautui hieman taakse päin, mutta ei irroittanut vielä otettaan minusta. Hän katsoi minua suoraan silmiini ja kysyi: - ”Tarkoitatko sitä oikeasti?”. Hän piti pienen tauon, katsoi edelleen minua tiiviisti ja jatkoi: ”Tiedätkö, minulla ei juuri oikeita ystäviä ole, joten jos pidät minua hyvänä ystävänäsi, niin se merkitsee minulle hyvin paljon.”. Kirsi näytti hyvin vakavalta. Hän ei lausunut sanoja kepeästi, vaan ilmeisesti mitä suurimmassa määrin tarkoitti sitä mitä sanoi. En saattanut sanoa mitään hetkeen, vaan katselin lähietäisyydeltä hänen ihania silmiään, pientä siroa nenäänsä, aistikkaita, täyteläisiä huuliaan, jotka olivat hiukan raollaan. Huulet oli maalattu kauniin punaisiksi ja ne kiilsivät kutsuvasti – olisin voinut vaikka suudella häntä! Villi mielikuvitukseni teki taas temput, minkä vuoksi huomasin ajattelevani, että Kirsin huulet näyttivät ihan...hmm.. hävyltä! Kiireesti kokosin ajatukseni, ettei hiljaisuudesta olisi tullut kiusallisen pitkää, ja sanoin: - ”Kirsi, minullakaan ei todella hyviä ystäviä ole, mutta jos sinä hyväksyt minut, niin olisin kovin otettu ystävyydestämme. Sopiiko?”. Kirsi hymyili ja hymy ulottui myös hänen silmiinsä – nyt ne näyttivät sädehtivän. – ”Tottakai, Satu!”, hän sanoi hellästi ja moiskautti suukon poskelleni rutistaen minua vielä kerran, ennenkuin päästimme irti toisistamme. Sanoin hänelle, että kahvi olisi tuotapikaa valmis ja pyysin hänet peremmälle.
Menin edellä keittiöön ja Kirsi seurasi perässä ripustettuaan päälystakkinsa naulakkoon. Hänen kävellessään keittiöön, kuulin että hänellä oli korkokengät jalassa, koska tuttu kopina kantautui korviini. Kirsi ilmeistyi keittiöön ja istahti pöydän ääreen. Katsoin häntä ja panin merkille aistikkaan vaalean persikan värisen paitapuseron ja kahvinruskean hieman polven alapuolelle ulottuvan hameen. Jalassaan hänellä oli vaalean beigen väriset kauniit avokkaat. Hän näytti hyvin elegantilta. – ”Näytät tosi hyvältä, niinkuin aina.”, sanoin hänelle kääntyessäni ottamaan kahvikuppeja kaapista. – ”Anteeksi, kun minulla on vain tällaiset kotivaatteet..”, jatkoin hieman nolona.
- ”Oi, kiitos kohteliaisuudesta, armon neiti!”, Kirsi vastasi ystävällisesti nauraen ja jatkoi heti perään: ”Voi, älä suotta pyytele anteeksi - kotonaan jokainen on miten haluaa!”. Katoin meille kupit ja kaadoin kahvia. Juttelimme paljon eri asiota ja aiheet vaihtuivat tuhkatiheään. Kirsin kanssa oli silti todella helppo keskustella, koska aiheiden vaihto ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Nautin suuresti hänen ilmeikkäästä puheestaan ja hänen tavastaan elävöittää sitä käsien ja ilmeiden avulla. Nauroimme paljon ja aika tuntui liitävän siivillä.
- ”Ottaisitko viiniä? Minun ainakin tekee mieli.”, kysyin Kirsiltä.
- ”Kiitos, mielelläni.”, hän vastasi.
Kaadoin laseihin viiniä ja pyysin Kirsiä olohuoneeseen. Istuuduimme alas – Kirsi nojatuoliin ja minä sohvalle. Kilistimme laseja ja joimme hieman todeten viinin varsin hyväksi. Kirsi laittoi lasin sohvapöydälle ja sanoi samalla: - ”Tässäkö se ystävääni pahoinpidellyt pöytä nyt sitten on?”
Tunsin punan lehahtavan poskelleni, sillä keskustelu alkoi liikkua hieman arveluttavalla alueella ja minun piti olla tarkkana.
– ”Joo, siihen kulmaan minä varpaan tälläsin oikein kunnolla. Kyllä teki kipeää..”, vastasin hieman levottomuutta tuntien.
- ”Tiedätkö, että varpaaseen voi tulla helposti hiusmurtumia kun oikein pahasti lyö sen johonkin. Minullakin on ollut ja se oli kipeä pitkään.”, Kirsi sanoi ottaen taas kulauksen viinistään.
Minun oli pakko ottaa myös, sillä suutani kuivasi keskustelun yllättäen saama käänne. – ”Niin, mutta ei siinä ainakaan tunnu mitään.. vähän jomottaa kyllä, mutta kyllä se varmaan siitä asettuu.”, yritin kääntää keskustelua pois aiheesta.
- ”Annapas kun katson sitä varvasta, vaikken mikään lääkäri olekaan.”, Kirsi pamautti yhtäkkiä.
Vatsaani puristi ja aivoni työskentelivät kuumeisesti keksiäkseen jonkun pakoreitin siltä polulta, jolle keskustelu nyt oli siirtynyt.
- ”Kiitos, Kirsi, mutta ei sinun tarvitse.. kyllä se paranee”, estelin ääni hieman väristen.
- ”Kyllä tarvitsee, koska olet hyvä ystäväni ja minä haluan auttaa sinua, koska sinäkin olet auttanut minua poikien kanssa. Ei kai sinua ujostuta näyttää jalkaasi minulle?”, Kirsi väitti vastaan ja hymyili kysymykselleen.
En keksinyt enää mitään järkevää vastalausetta, joten tunsin olevani selkä seinää vasten. Minun olisi pakko näyttää Kirsille varvastani. Ongelma vain oli se, että minulla oli lateksisukat edelleen jalassani! Otin pitkällä siemauksella viinilasin tyhjäksi Kirsin katsoessa minua kysyvästi. En voinut enää muuta, joten nostin vasemman jalkani Kirsin syliin. Käänsin pääni sivulle, koska minua hävetti niin paljon, etten voinut kohdata Kirsin katsetta. Kasvoni olivat aivan tulipunaiset.
Kirsi notsi jalkateräni käsiensä väliin ja alkoi ottaa tennissukkaa pois jalastani samalla sanoen: - ”No niin.. katsotaanp...”. Hänen lauseensa jäi kesken ja hän kääntyi tuijottamaan minua. Hän oli riisunut tennissukan kokonaan ja nyt hänen käsiensä välissä oli kiiltävän lateksin peittämä jalkateräni. – ”Satu...Mitä ihmettä??!”, Kirsi kysyi hengähtäen terävästi.
Olisin voinut vajota vaikka sata kilometriä maan uumeniin, niin paljon minua hävetti vaikka tiesin, että Kirsi itse piti lateksiasuja ainakin lehtikuvissa. Purskahdin itkuun silkasta häpeästä. Itkin vuolaasti ja nieleskelin häpeääni ja puristavaa tunnetta kurkussani. En pystynyt puhumaan mitään, vain nyyhkyttämään kun itku pikkuhiljaa hellitti. Kirsi oli siirtynyt viereeni ja piteli minua sylissään rauhoitellen samalla. Hän ei sanonut mitään, katseli vain minua huolestuneen näköisenä. Yritin saada itseni koottua ja olin päättänyt kertoa Kirsille tässä vaiheessa edes osan asioista.
Vielä nyyhkyttäen aloitin kertomukseni siitä, että olin nähnyt lehdet Kirsin ja Markun sängyllä ja koska olin tunnistanut Kirsin lehden kansikuvasta, olin sen vuoksi vilkaissut niitä. Kerroin nähneeni hänet kuvasarjoissa, joissa en olisi odottanut häntä näkeväni. Kerroin, että en ollut koskaan nähnyt sellaisia asuja, kuin mitä Kirsillä ja toisella naisella oli kuvissa ollut päällä ja että halusin selvittää mistä materiaalista ne oli tehty. Puheeni alkoi luistaa pikkuhiljaa ja Kirsi kuunteli keskittyneesti välillä viiniä maistaen, mutta koko ajan minua katsoen kun jatkoin kertomustani. Kerroin saaneeni selville, että kyseessä oli lateksi ja että siitä valmistettuja asuja oli saatavana myös tässä kaupungissa. Kirsiä hymyilytti hieman tässä vaiheessa, mutta hän ei sanonut mitään. En maininnut mitään siitä, että olin asioinut hänen miehensä liikkeessä, vaan kerroin vain, että olin eräässä seksiliikkeessä sitten nähnyt lateksiasuja ja ostanut sieltä nämä sukat. Päätin jättää käsineet mainitsematta. Kirsi nyökkäili kuunnellessaan puhettani kuin rohkaistakseen minua jatkamaan. Kerroin hänelle, että olin halunnut kokeilla lateksisukkia päälleni ja että olin pitkän päivän päätteeksi nukahtanut ne edelleen päälläni. Tunnustin heränneeni vasta Kirsin soittoon, kuten asian laita olikin. Hieman hymyä tapaillen sanoin myös, että olin saada halvauksen kun Kirsi oli ilmoittanut seisovansa oveni takana ja että sen vuoksi en ollut ehtinyt riisua sukkia jalastani, vaan peittänyt ne vain verryttelyhousuilla ja tennissukilla. Kerroin myös, että en ollut osannut edes kuvitella jääväni ”kiinni” sukat jalassa. Suutani kuivasi pitkän puhumisen jälkeen, joten kaadoin kummallekin lisää viiniä ja maistoin lasistani. Kirsi katseli minua edelleen silmiini, mutta tuijotus oli jo vaihtunut lämpimäksi katseeksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän puhui.
- ”Eli et sitten lyönytkään varvasta pöydän kulmaan. Ja se kuulemani huuto oli sitten kai..tuota, omista leikeistäsi johtuvaa, vai kuinka?”, hän kysyi hieman ilkikurisesti hymyillen.
Painoin katseeni alas ja vastasin hiljaa nyökäten: - ”Niin...” Jatkoin samalla: - ”Voitko mitenkään antaa anteeksi, että valehtelin sinulle? Ei ollut tarkoitus...”. Nostin katseeni takaisin hänen lämpimiin silmiinsä. Hän oli hiljaa hetken aikaa. Hymy levisi hänen silmiinsä kun hän vastasi: - ”Satu, kulta – tottakai! Usko pois, ymmärrän kyllä varsin hyvin miksi niin teit!”.
- ”Voi kiitos, Kirsi! Olet kyllä niin ihana!”, vastasin ja rutistin hänet rintaani vasten tiukkaan halaukseen. Päästin irti tuokion kuluttua ja kilistimme lasia hymy kummankin huulilla.
( Jatkoa seuraa, pysykää mukana :)
(jos tulit suoraan tähän artikkeliin, lue ensin NAAPURIN KAKSOISELÄMÄ-novellin kaikki edellisetkin osat päästäksesi juoneen mukaan :)
En tiedä kauanko olin nukkunut vaatehuoneen oviaukossa uskomattoman rajujen orgasmien uuvuttamana, mutta heräsin siihen kun kännykkäni pirahti soimaan. Kesti tovin ennenkuin sain itseni ylös. Ylös päästyäni vilkaisin ohimennen vaatehuoneen ovessa olevaan peiliin ja sävähdin kun näin peilikuvani siitä. – ”Vau!”, ajattelin ja kompuroin vastaamaan puhelimeen. Selvitin hieman kuivaa kurkkuani ennen vastaamista.
- ”Haloo, Satu.”, vastasin unisella äänellä.
- ”Hei, Satu. Täällä on Kirsi.”
- ”No hei!”, vastasin lyhyesti hieman pirteämmällä äänellä. Ajattelin samalla, että olisipa näköpuhelin, niin Kirsi saisi varmaan sätkyn. Ajatus hymyilytti minua hieman.
- ”Oletko kotosalla?”, kysyi Kirsi hieman matalan kuuloisella äänellä ikäänkuin empien kysymystään.
En voinut valehdella Kirsille, joten myönsin olevani. – ”Kuinka niin? Onko Samu ja Petteri vailla hoitajaa?”, kysyin leikilläni.
- ”Ei, kun näin eilen sinun tulevan kotiin, niin ajattelin pyytää sinut kahville höpöttämään. Soitin kyllä ovikelloasi, mutta kukaan ei avannut ja olin kuulevinani kuin olisit...tuota, huutanut. Ajattelin, että ei kai sinulla ole mitään hätää.”, Kirsi selitti puhelimessa.
- ”Ai, ei minulla mitään hätää ole, kiitos vain. Minä... minä vain löin varpaani aika kovaa sohvapöydän jalkaan ja taisin kai hieman kirota kun sattui niin kovasti.”, livautin valkoisen hätävaleen. Olin hieman liikuttunut Kirsin huolenpidosta. ”Olin kai nukkumassa kun en kerran kuullut ovikellon soivan.”, jatkoin luontevasti.
- ”No, sepä hyvä. Onko sinulla jotain erikoista suunniteltu nyt iltapäivällä?”, Kirsi kysyi.
- ”Eei.. ei ole”, vastasin. ”Miksi kysyt?”
- ”No kun olen tässä ovesi takana, niin voitaisiin juoda ne kahvit sitten vaikka sinun luonasi. Sopiiko?”, pamautti Kirsi yhtäkkiä.
Sydämeni heitti sata ylimääräistä kierrosta ja vatsaani kuristi, kun kuulin hänen olevan oveni takana! Hyvä luoja sentään!! Mikä nyt neuvoksi?
En voinut käännyttää häntä poiskaan, joten nyt piti keksiä äkkiä jotain.
- ”Tuota.. joo, se olisi ihan mukavaa...”, sain sanottua ja jatkoin: ”Voisitko ihan pienen hetken odottaa, niin siistin hieman itseäni?”
- ”No, kyllä se käy. Käyn ulkona tupakalla ja tulen parin minuutin päästä, ok? Nähdään kohta. Hei sitten.”, sanoi Kirsi ja sulki puhelun.
Nyt tuli kiire!! Tempaisin edelleen jaloissani olleet avokkaat pois ja vein ne vaatehuoneeseen. Otin käsineet pois kädestäni ja taittelin ne myös vaatehuoneeseen. ”Pesen ne sitten myöhemmin”, ajattelin lähes automaattisesi. Hain hieromasauvan sohvalta sekä kassin, jossa ostamani stay-upit edelleen olivat kuitin kera. Vein kaikki ne vaatehuoneeseen. Aloin irroittaa sukkaa sukkanauhaliivistä, mutta mieleeni tulvahtikin yllättäen rivo ajatus: ”Mitäpä jos pitäisinkin sukat jalassa Kirsin vierailun aikana?”. Ajatuksenakin jo se melkein pyörrytti ja päätin sen toteuttaa. ”Saapahan alkanut ilta vähän lisää jännitystä..”, hymyilin itsekseni. Toisaalta olin hieman huolissani omista ajatuksistani, sillä koskaan aiemmin en ole uskaltanut ajatella saati sitten tehdä mitään edes lähellekään samanlaista. Päätin vetäistä mustat verryttelyhousut jalkaan ja tummansiniset tennissukat, jotta edelleen päälläni olevat sukat eivät paljastuisi. Pistin ylleni vielä löysän college-paidan. Näytin ihan siltä, kuin olisin viettänyt tavallisen koti-illan tv-elokuvaa katsellen ja sitten nukahtanut sohvalle. Illuusio oli mielestäni täydellinen! Kävin vielä varmuuden vuoksi wc:ssä vilkaisemassa itseäni peilistä. Hiukset hieman sekaisin, mutta saivat kelvata, ja toisaalta ne mielestäni lisäsivät uskottavuutta. Sipaisin vielä hieman hajuvettäni rintojeni väliin. Olin valmis ja Kirsin sopisi nyt tulla. Kävelin keittiöön laittamaan kahvia tulemaan. Kävellessäni tunsin kuinka ihanasti verryttelyhousut hankasivat lateksin peittämiäni reisiä vasten. Tunsin hieman kiihottuvani tuosta, mutta päätin, että nyt ei ole oikea aika antaa kiihkolle valtaa. Vasta sitten, kun Kirsi olisi lähtenyt...
Ovikello soi hiljaa ja menin avaamaan sen. Kirsi seisoi edessäni ja pyysin jänet sisälle. Kirsi on aina ollut hyvin ystävällinen ja lämmin minua kohtaan ja sen hän osoitti nytkin halatessaan minua siinä eteisessä. – ”Hei, Satu. Ihanaa, että mitään ei ollut sattunut. Olin jo niin huolissani sinusta!”, hän sanoi halatessamme. Hän piti minua syleilyssään tiukasti ja silitti ystävällisyyden eleenä muutaman kerran selkääni. Hänen kosketuksensa selässäni collegepaidan läpi aiheutti vatsanpohjaani tutun kihelmöinnin. Seisoimme toisiimme kietoutuneina muutaman sekunnin aivan hiljaa, kunnes sanoin lämpimästi: - ”Kiitos, Kirsi huolenpidostasi. Minusta tuntuu niin hyvältä, kun olet noin ihana ystävä.”
Kirsi irroittautui hieman taakse päin, mutta ei irroittanut vielä otettaan minusta. Hän katsoi minua suoraan silmiini ja kysyi: - ”Tarkoitatko sitä oikeasti?”. Hän piti pienen tauon, katsoi edelleen minua tiiviisti ja jatkoi: ”Tiedätkö, minulla ei juuri oikeita ystäviä ole, joten jos pidät minua hyvänä ystävänäsi, niin se merkitsee minulle hyvin paljon.”. Kirsi näytti hyvin vakavalta. Hän ei lausunut sanoja kepeästi, vaan ilmeisesti mitä suurimmassa määrin tarkoitti sitä mitä sanoi. En saattanut sanoa mitään hetkeen, vaan katselin lähietäisyydeltä hänen ihania silmiään, pientä siroa nenäänsä, aistikkaita, täyteläisiä huuliaan, jotka olivat hiukan raollaan. Huulet oli maalattu kauniin punaisiksi ja ne kiilsivät kutsuvasti – olisin voinut vaikka suudella häntä! Villi mielikuvitukseni teki taas temput, minkä vuoksi huomasin ajattelevani, että Kirsin huulet näyttivät ihan...hmm.. hävyltä! Kiireesti kokosin ajatukseni, ettei hiljaisuudesta olisi tullut kiusallisen pitkää, ja sanoin: - ”Kirsi, minullakaan ei todella hyviä ystäviä ole, mutta jos sinä hyväksyt minut, niin olisin kovin otettu ystävyydestämme. Sopiiko?”. Kirsi hymyili ja hymy ulottui myös hänen silmiinsä – nyt ne näyttivät sädehtivän. – ”Tottakai, Satu!”, hän sanoi hellästi ja moiskautti suukon poskelleni rutistaen minua vielä kerran, ennenkuin päästimme irti toisistamme. Sanoin hänelle, että kahvi olisi tuotapikaa valmis ja pyysin hänet peremmälle.
Menin edellä keittiöön ja Kirsi seurasi perässä ripustettuaan päälystakkinsa naulakkoon. Hänen kävellessään keittiöön, kuulin että hänellä oli korkokengät jalassa, koska tuttu kopina kantautui korviini. Kirsi ilmeistyi keittiöön ja istahti pöydän ääreen. Katsoin häntä ja panin merkille aistikkaan vaalean persikan värisen paitapuseron ja kahvinruskean hieman polven alapuolelle ulottuvan hameen. Jalassaan hänellä oli vaalean beigen väriset kauniit avokkaat. Hän näytti hyvin elegantilta. – ”Näytät tosi hyvältä, niinkuin aina.”, sanoin hänelle kääntyessäni ottamaan kahvikuppeja kaapista. – ”Anteeksi, kun minulla on vain tällaiset kotivaatteet..”, jatkoin hieman nolona.
- ”Oi, kiitos kohteliaisuudesta, armon neiti!”, Kirsi vastasi ystävällisesti nauraen ja jatkoi heti perään: ”Voi, älä suotta pyytele anteeksi - kotonaan jokainen on miten haluaa!”. Katoin meille kupit ja kaadoin kahvia. Juttelimme paljon eri asiota ja aiheet vaihtuivat tuhkatiheään. Kirsin kanssa oli silti todella helppo keskustella, koska aiheiden vaihto ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Nautin suuresti hänen ilmeikkäästä puheestaan ja hänen tavastaan elävöittää sitä käsien ja ilmeiden avulla. Nauroimme paljon ja aika tuntui liitävän siivillä.
- ”Ottaisitko viiniä? Minun ainakin tekee mieli.”, kysyin Kirsiltä.
- ”Kiitos, mielelläni.”, hän vastasi.
Kaadoin laseihin viiniä ja pyysin Kirsiä olohuoneeseen. Istuuduimme alas – Kirsi nojatuoliin ja minä sohvalle. Kilistimme laseja ja joimme hieman todeten viinin varsin hyväksi. Kirsi laittoi lasin sohvapöydälle ja sanoi samalla: - ”Tässäkö se ystävääni pahoinpidellyt pöytä nyt sitten on?”
Tunsin punan lehahtavan poskelleni, sillä keskustelu alkoi liikkua hieman arveluttavalla alueella ja minun piti olla tarkkana.
– ”Joo, siihen kulmaan minä varpaan tälläsin oikein kunnolla. Kyllä teki kipeää..”, vastasin hieman levottomuutta tuntien.
- ”Tiedätkö, että varpaaseen voi tulla helposti hiusmurtumia kun oikein pahasti lyö sen johonkin. Minullakin on ollut ja se oli kipeä pitkään.”, Kirsi sanoi ottaen taas kulauksen viinistään.
Minun oli pakko ottaa myös, sillä suutani kuivasi keskustelun yllättäen saama käänne. – ”Niin, mutta ei siinä ainakaan tunnu mitään.. vähän jomottaa kyllä, mutta kyllä se varmaan siitä asettuu.”, yritin kääntää keskustelua pois aiheesta.
- ”Annapas kun katson sitä varvasta, vaikken mikään lääkäri olekaan.”, Kirsi pamautti yhtäkkiä.
Vatsaani puristi ja aivoni työskentelivät kuumeisesti keksiäkseen jonkun pakoreitin siltä polulta, jolle keskustelu nyt oli siirtynyt.
- ”Kiitos, Kirsi, mutta ei sinun tarvitse.. kyllä se paranee”, estelin ääni hieman väristen.
- ”Kyllä tarvitsee, koska olet hyvä ystäväni ja minä haluan auttaa sinua, koska sinäkin olet auttanut minua poikien kanssa. Ei kai sinua ujostuta näyttää jalkaasi minulle?”, Kirsi väitti vastaan ja hymyili kysymykselleen.
En keksinyt enää mitään järkevää vastalausetta, joten tunsin olevani selkä seinää vasten. Minun olisi pakko näyttää Kirsille varvastani. Ongelma vain oli se, että minulla oli lateksisukat edelleen jalassani! Otin pitkällä siemauksella viinilasin tyhjäksi Kirsin katsoessa minua kysyvästi. En voinut enää muuta, joten nostin vasemman jalkani Kirsin syliin. Käänsin pääni sivulle, koska minua hävetti niin paljon, etten voinut kohdata Kirsin katsetta. Kasvoni olivat aivan tulipunaiset.
Kirsi notsi jalkateräni käsiensä väliin ja alkoi ottaa tennissukkaa pois jalastani samalla sanoen: - ”No niin.. katsotaanp...”. Hänen lauseensa jäi kesken ja hän kääntyi tuijottamaan minua. Hän oli riisunut tennissukan kokonaan ja nyt hänen käsiensä välissä oli kiiltävän lateksin peittämä jalkateräni. – ”Satu...Mitä ihmettä??!”, Kirsi kysyi hengähtäen terävästi.
Olisin voinut vajota vaikka sata kilometriä maan uumeniin, niin paljon minua hävetti vaikka tiesin, että Kirsi itse piti lateksiasuja ainakin lehtikuvissa. Purskahdin itkuun silkasta häpeästä. Itkin vuolaasti ja nieleskelin häpeääni ja puristavaa tunnetta kurkussani. En pystynyt puhumaan mitään, vain nyyhkyttämään kun itku pikkuhiljaa hellitti. Kirsi oli siirtynyt viereeni ja piteli minua sylissään rauhoitellen samalla. Hän ei sanonut mitään, katseli vain minua huolestuneen näköisenä. Yritin saada itseni koottua ja olin päättänyt kertoa Kirsille tässä vaiheessa edes osan asioista.
Vielä nyyhkyttäen aloitin kertomukseni siitä, että olin nähnyt lehdet Kirsin ja Markun sängyllä ja koska olin tunnistanut Kirsin lehden kansikuvasta, olin sen vuoksi vilkaissut niitä. Kerroin nähneeni hänet kuvasarjoissa, joissa en olisi odottanut häntä näkeväni. Kerroin, että en ollut koskaan nähnyt sellaisia asuja, kuin mitä Kirsillä ja toisella naisella oli kuvissa ollut päällä ja että halusin selvittää mistä materiaalista ne oli tehty. Puheeni alkoi luistaa pikkuhiljaa ja Kirsi kuunteli keskittyneesti välillä viiniä maistaen, mutta koko ajan minua katsoen kun jatkoin kertomustani. Kerroin saaneeni selville, että kyseessä oli lateksi ja että siitä valmistettuja asuja oli saatavana myös tässä kaupungissa. Kirsiä hymyilytti hieman tässä vaiheessa, mutta hän ei sanonut mitään. En maininnut mitään siitä, että olin asioinut hänen miehensä liikkeessä, vaan kerroin vain, että olin eräässä seksiliikkeessä sitten nähnyt lateksiasuja ja ostanut sieltä nämä sukat. Päätin jättää käsineet mainitsematta. Kirsi nyökkäili kuunnellessaan puhettani kuin rohkaistakseen minua jatkamaan. Kerroin hänelle, että olin halunnut kokeilla lateksisukkia päälleni ja että olin pitkän päivän päätteeksi nukahtanut ne edelleen päälläni. Tunnustin heränneeni vasta Kirsin soittoon, kuten asian laita olikin. Hieman hymyä tapaillen sanoin myös, että olin saada halvauksen kun Kirsi oli ilmoittanut seisovansa oveni takana ja että sen vuoksi en ollut ehtinyt riisua sukkia jalastani, vaan peittänyt ne vain verryttelyhousuilla ja tennissukilla. Kerroin myös, että en ollut osannut edes kuvitella jääväni ”kiinni” sukat jalassa. Suutani kuivasi pitkän puhumisen jälkeen, joten kaadoin kummallekin lisää viiniä ja maistoin lasistani. Kirsi katseli minua edelleen silmiini, mutta tuijotus oli jo vaihtunut lämpimäksi katseeksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän puhui.
- ”Eli et sitten lyönytkään varvasta pöydän kulmaan. Ja se kuulemani huuto oli sitten kai..tuota, omista leikeistäsi johtuvaa, vai kuinka?”, hän kysyi hieman ilkikurisesti hymyillen.
Painoin katseeni alas ja vastasin hiljaa nyökäten: - ”Niin...” Jatkoin samalla: - ”Voitko mitenkään antaa anteeksi, että valehtelin sinulle? Ei ollut tarkoitus...”. Nostin katseeni takaisin hänen lämpimiin silmiinsä. Hän oli hiljaa hetken aikaa. Hymy levisi hänen silmiinsä kun hän vastasi: - ”Satu, kulta – tottakai! Usko pois, ymmärrän kyllä varsin hyvin miksi niin teit!”.
- ”Voi kiitos, Kirsi! Olet kyllä niin ihana!”, vastasin ja rutistin hänet rintaani vasten tiukkaan halaukseen. Päästin irti tuokion kuluttua ja kilistimme lasia hymy kummankin huulilla.
( Jatkoa seuraa, pysykää mukana :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
UUhhHH!!
HUH millaisia tuntemuksia nää sun kirjoitukset aiheuttaa. Lisää jatkoa tarinaan :)
on toteutettu. Hyviä lukuhetkiä :) Toivottavasti jatko-osatkin aiheuttavat yhtä hyviä värinöitä..
;-)))