Nyt siis seuraa jatkoa Annabellen ja Célésten tarinalle. Niille, jotka eivät ole osaa yksi lukeneet laitan sen tähän samaan viestiin vastaukseksi, niin ei tarvitse lähteä metsästämään.
Ja lisätiedotus sille hemmolle joka tekee arvokasta työtä kasatessaan näitä novelleja talteen: pyytäisin, että lisätessäsi tämän sivullesi vaihtaisit osan I otsikon "Annabellen valinta" muotoon "Annabelle-trilogia I: Annabellen valinta"
Pitäkää hauskaa ja kommentoikaa, älkääkä välittäkö historiallisista erheistä. (Niitä löytyy)
---
Annabelle-trilogia:
Osa II
Taivaan tulet
Musta ori laukkasi halki maaseudun. Sen kylkien hyvin hoidettu karva kiilsi iltapäiväisen auringon paahteessa. Sitä ohjastava nainen oli vaipunut ajatuksiinsa, jotka kiisivät aivoissa kuin yksittäiset tähdenlennot yössä: ilmestyen yhtäkkiä ja kadoten välittömästi.
Hänen mieleensä tulvi muistoja. Osa niistä sai hänet hymyilemään, osa värisytti hänet kyynelten partaalle, mutta muistot olivat enää ainoat, mitä hänellä oli jäljellä.
Ihminen elää niin kauan kuin on yksikin, joka hänet muistaa.
Ja hän ei unohtaisi. Ei koskaan.
---
Viikon kuluttua Annabelle ja Céléste saapuivat joen rantaan. Ensimmäisinä pakopäivinä niin hienot aatelisvaatteet olivat nyt pölyiset ja likaiset, mikä varmasti auttoi heitä näyttämään tavalliselta rahvaalta. He olivat kuulleet herttuan etsivän heitä. Annabellelle se ei tullut yllätyksenä: hänen isänsä ei ollut tottunut häviämään ja kääntäisi vaikka koko Ranskan maaperän ympäri hänet löytääkseen.
Kumpikin naisista tiesi, mitä kiinnijäämisestä seuraisi: Céléste hirtettäisiin varmasti, koska palvelijattaren tuli olla uskollinen isäntäänsä kohtaan.
Naisilla oli rahaa riittävästi muutaman viikon tarpeiksi, siitä olivat pitäneet huolen kalliit korut, jotka oli myyty ensimmäisessä vastaan tulleessa kaupungissa. He olisivat halunneet hevoset, mutta niihin ei olisi ollut varaa. Kumpikin heistä tajusi, että pako olisi pitänyt suunnitella paremmin, mutta nyt ei ollut enää mitään tehtävissä. He olivat lähteneet ja siten liikauttaneet peruuttamattomasti Kohtaloidensa suurta ratasta.
Mutta nämä päivät poissa siitä kaikesta hienoudesta olivat lähentäneet heitä entisestään. Heidän keskinäiset katseensa säteilivät lämpöä ja ymmärtämystä.
Kesäyöt olivat lämpimiä ja kuivia, ja niinpä taivaan alla oli ilo yöpyä. Céléste lähti hakemaan puita nuotiota varten ja Annabelle kumartui virtaavan joen rantaan ja katsoi kuvajaistaan sen liplattavasta pinnasta. Vaaleat, pitkät kutrit olivat sekaisin ja takkuiset. Myös pako metsän halki oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa. Hän kosketti poskien muutamaa punaista juomua, jotka olivat oksat saaneet aikaan.
Annabelle koetti vettä, sillä hänelle tuli äkillinen mielihalu päästä uimaan. Olisi se ainakin tarpeeksi lämmintä lyhyeen pulahdukseen. Hän havahtui siihen, kun Céléste pudotti sylillisen klapeja maahan.
"Ajattelin käydä uimassa", Annabelle totesi.
"Hyvä idea. Vaatteitakin voisi vähän puhdistaa, mutta sytytetään ensin nuotio, niin voidaan sitten kuivatella siinä uinnin jälkeen."
Aurinko katosi lopultakin horisontin taakse ja nuotio syttyi lopulta Célésten erätaitojen ansiosta. Ilman häntä Annabelle olisi saanut nukkua kaikki yöt nuotiotta
"Kas niin", Céléste sanoi, "veteenkö siis?"
Annabelle riisui vaatteensa paljastaen kauniin kehonsa, joka oli nyt päivien ulkona olemisen jälkeen ruskettunut epätasaisesti riippuen niistä asuista joita päällä oli milloinkin ollut. Céléste katseli häntä nousten itsekin seisomaan ja pudottaen vaatteensa maahan levitetylle viltille. Hän oli ruskettunut paljon kauniimmin kuin Annabelle.
"Viimeinen vedessä tekee ruoan!" Céléste kiljaisi lähtien juoksemaan jokea kohden.
"Hei huijari!" Annabelle ehti todeta rynnätessään perään, mutta hän oli jo ehtinyt veteen vyötäröä myöten tämän vasta kahlatessa.
"Tiedät ihan hyvin, etten minä osaa mitään ruokaa tehdä. Kun kukaan ei koskaan opettanut."
"Ehkä nyt on aika oppia", Céléste totesi ja virnisti ilkikurisesti sukeltaessaan.
Annabelle ehti vyötärönsä syvyyteen tuntiessaan reisiinsä tartuttavan ja vahvat kädet vetäisivät hänet veden alle. Hänen takamuksensa painui pehmeään pohjahiekkaan ja Célésten kädet kietoutuivat hänen ympärilleen tämän huulten painuessa tiukasti Annabellen huulille. Kuplavanat pusertuivat ulos heidän sieraimistaan heidän antautuessaan kiihkeään suudelmaan veden alla.
Sitten Annabelle pomppasi pintaan ja veti haukkoen henkeä. Célésten pää ilmestyi myöskin veden yläpuolelle.
"Hullu!" Annabelle kiljaisi ja roiskaisi Célésten kasvoille ryöpyn vettä.
"Jaa, että hullu", Céléste vastasi ja painui taas uppeluksiin.
"Ei taas! Ei!" Annabelle huusi ja alkoi perääntyä, mutta yhtäkkiä Céléste nousi pintaan hänen takanaan. Tämä laski kätensä Annabellen olkapäille ja veti itsensä lähemmäksi hieroen peukaloillaan pehmeästi tämän niskoja. Annabelle sulki silmänsä lämpimän väreen kulkiessa lävitseen ja Céléste työnsi huulensa aivan lähelle tämän korvia.
"Hiuksenne ovat sotkussa, milady. Sallikaa minun pestä ne teille", hän kuiskasi.
"Oi, tee niin."
Tarkoin sormenvedoin Céléste selvitti takkuja, kunnes lopulta hiukset soljuivat vedessä taas kuin vastahoidettuina.
"Kelpaako armon rouvalle?" Céléste kysyi.
"Kelpaa, ma cherie."
"Hyvä, sillä poistun pitämään tulta yllä ja tekemään puuroa."
"Mutta eikös minun pitänyt tehdä sitä tänään?"
Céléste irrottautui Annabellestä ja lekutteli paikoillaan vedessä.
"Aivan kuin sitä sitten voisi syödä."
"Oletpa häijy."
"Tiedän, ma cherie."
Lopulta Annabelle nousi vedestä kuin Venus-jumalatar alkumeren kuohuista. Ilta oli alkanut hämärtyä, ja nuotion keltainen valo leikki jo kauniisti tummentuvassa illassa. Ruoan tuoksu nousi Annabellen sieraimiin ja hän istui alastomana Célésten viereen. Tämänkään yllä ei ollut rihman kiertämää. Hän nosti juuri ruokaa lautaselle ja ojensi sen Annabellelle.
Céléste oli varastanut kartanosta muutamia ruokailuvälineitä sekä padan, mikä sekin oli tehokkaasti säästänyt heidän vähiä rahojaan. Joka päivä heillä oli ollut sen verran onnea, että olivat johonkin aikaan sattuneet veden äärelle saadakseen lautaset huuhdeltua. Annabelle oli aluksi tuntenut inhoa syödä ”likaiselta” lautaselta, mutta hän oli nopeasti tajunnut, ettei heillä ollut vaihtoehtoa.
He söivät ateriansa varjojen syventyessä ympärillä.
Annabelle lähti huuhtelemaan astioita ja Céléste tuli hetken kuluttua hänen vierelleen pesemään vaatteita puhtaiksi.
"Jätän nämä tämänpäiväiset puvut pesemättä", hän sanoi, "siltä varalta että niitä tarvitaan yöllä. Märkään ei ole kivaa pukeutua."
Hetken päästä Céléste katkoi muutaman vesan ja kyhäsi niistä pikaisesti kuivaustelineen nuotion yläpuolelle.
"Mihin joutuisinkaan ilman sinua", Annabelle totesi.
"No hukkaan tietysti", Céléste vastasi ja istui viltille Annabellen vierelle.
Heidän ihonsa olivat jo miltei kuivat uintireissun jäljiltä. Annabelle kiersi vasemman kätensä Célésten ympärille ja veti tätä lähemmäs. Nuotion lämpö säteili heihin kuin parhaimmasta takkatulesta. Annabelle loi katseensa taivaisiin.
"Kirkonmiehet opettavat, että tähdet ovat vain valoa, joka paistaa lävitse Jumalan taivaankannelle öisin asettamasta peitteestä", hän totesi, "uskotko sinä siihen?"
"En", Céléste vastasi, "uskon siihen mihin äitini minua opetti ennen kuin hänet hirtettiin harhaoppisena. Hän sanoi, että tähdet ovat aurinkoja, jotka sijaitsevat taivaalla paljon, paljon kauempana kuin meidän aurinkomme."
"Onko asia sitten niin?"
"Eihän sitä tiedä", Céléste vastasi, "mutta hän kertoi minulle monta kertaa, että kirkko on hylännyt menneen maailman tieteet saadakseen Raamatun ylimmäksi auktoriteetiksi."
"Menneen maailman tieteet?"
"Niin, tiedäthän muinaisen Kreikan ja Rooman, niin, ja Egyptin valtakunnat?"
"Kyllä kuulin niistä jotain yksityisopettajaltani lapsena."
"Hän ei kertonut koko totuutta. Sen mukaan mitä minä tiedän, kaikki vanha on hylätty. Joku espanjalainenhan yritti kaksisataa vuotta sitten todistaa, ettei maapallo olisikaan maailmankaikkeuden keskus, mutta kirkkohan julisti hänet kiroukseen ja asetti kotiarestiin kieltäen häntä levittämästä moista harhaoppia."
Annabelle nyökkäsi.
"Mitä muuta äitisi sinulle opetti?"
"Hän sanoi, että maailmaa itseään tulisi pitää jumalana ennemmin kuin jotakin kasvotonta, näkymätöntä olentoa. Hän sanoi, että kun kuuntelee luontoa ja auttaa sitä, luonto auttaa takaisin. Että maaperä, vesi, ilma... että ne kaikki sisältävät vahvaa energiaa, joka voidaan saada ihmisessä tasapainoon ja käyttää sitä hyväksi sellaiseen, mikä on hyvää ja kaunista."
"Kuulostaa hienolta."
Céléste nyökkäsi ja loi katseensa yötaivaaseen.
"Ja sitä, mitä hän tähdistä kertoi, en unohda koskaan... Hän sanoi, että niiden valossa matkaavat ikuisesti kaikki ne kuolleet, joita on elämänsä aikana rakastettu. Joten aina luodessaan katseensa tähtiin näkee ne rakkaimpansa, jotka ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen."
"Kaunista."
Céléste nyökkäsi kevyesti: "Lisäksi hän kertoi, että ne, jotka ovat jättäneet lähimmäisiinsä syvimmän uurteen ja poistuneet maailmasta liian aikaisin, elävät taivaan tulissa hengessään niin vahvoina, että voivat näyttäytyä niille kuolevaisille, jotka heitä eniten kaipaavat."
"Mitä ovat taivaan tulet?"
"En tiedä. Luulen, että se on jokin runollinen ilmaisu, mutta tuo kaikki kuulostaa upealta ja hienolta. Paljon kauniimmalta kuin hyödytön elämämme täällä maan päällä."
"Ei elämämme ole hyödytön", Annabelle vastasi, "ei niin kauan kuin meillä on toisemme." Hän puristi Célésteä tiukemmin itseään vasten.
"No… Totta tuokin..." Céléste huokaisi ja käänsi katseensa Annabellen silmiin, "enkä silti koskaan jätä sinua, Annabelle. En koskaan."
"En minäkään sinua", Annabelle vastasi ja suuteli Célésteä. Tämä kääntyi Annabelleä vastaan ja kietoi kätensä tämän hiuksiin hyväillen niitä suudelman huumassa. Heidän silmänsä olivat suljetut, ja he maistoivat toistensa hedelmäiset maut, tunsivat kieltensä pinnalla toistensa suiden jokaisen uurteen. Annabelle irrottautui suudelmasta ja tarttui Célésteä korvista. He katsoivat toisiaan syvään silmiin hengittäen raskaasti ja sitten Annabelle veti heidät uuteen suudelmaan, joka hävitti kaiken ympäriltä.
He kellahtivat viltille nuotion lämpimään loisteeseen, Céléste Annabellen alle. Hän antoi kätensä ohjautua tämän jalkoväliin ja antoi sormenpäidensä leikkiä tuuhealla, paksulla karvoituksella. Annabelle huokaisi äänekkäästi ja irrottautui suudelmasta. Hän kohotti yläruumistaan ja heilutti päätään eroottisesti antaen hiustensa valua Célésten paljaalle rintakehälle. Rinnat olivat terhakkaasti pystyssä ja nännit jäykistyneet. Annabelle siirsi kätensä tämän olkapäille ja laski kasvonsa Célésten rintakehälle suudellen sitä hellästi tuntien Célésten rinnat vasten omiaan.
Hän antoi kielensä etsiytyä Célésten rintojen väliin ja alkoi kuljettaa sitä hitaasti vatsaa pitkin kohden tämän jalkain väliä. Hän hyväili samalla käsillään Célésten kylkiä ja tunsi kielellään vatsalihasten jännittyvän mielihyvästä. Céléste veti jalkansa koukkuun mahansa päälle, avaten Annabellelle esteettömän näkymän rakkauden pohjattomaan kuiluun. Kieli saapui strategiselle alueelle ja hän ohitti virtsa-aukon taitavasti ja pysähtyi hetkeksi klitorikselle. Hän laski kätensä Célésten pakaroille ja antoi kielensä tunnustella häpykielen pehmeää pintaa. Céléste ei voinut lakata huokailemasta ääneen ja hänen kätensä pureutuivat kuin lihaskrampeissa hiekkaiseen maahan.
Annabelle siirtyi kiusoittelevasti eteenpäin ja nuoli voimakkaasti Célésten häpyhuulia, jotka loistivat keltaisessa, väräjävässä valossa turvonneina ja punaisina, sykkien tämän sydämen tahdissa.
"Oi... Älä lopeta..." Céléste huokaisi jännittäen vaginaansa ja Annabelle tunsi lihaksikkaan liikkeen kielenkärjessään. Hän siirsi päänsä jälleen kohden alavatsaa ja nosti peukalonsa uloimmille häpyhuulille alkaen hieroa niitä rytmikkäästi kielenkärjen saavuttaessa uudestaan klitoriksen.
"Lisää... Lisää..."
Annabelle painoi häpykielelle helliä suudelmia ja antoi oikean etusormensa eksyä emättimen aukkoon. Hän tunnusteli hitaasti reiän sykkivää, märkää ja lämmintä pintaa ja kohotti katseensa Célésten kasvojen suuntaan. Tämä makasi yhä jalat koukistettuna ilmaan, alaselkä kaarella, mutta sen lisäksi hän hyväili nyt rintojaan kaksin käsin hengittäen nopeasti ja syvään.
Annabelle näki kumppaninsa olevan oli jo hyvin lähellä orgasmia, ja aikoi siirtää kasvonsa vaginan päälle työntääkseen kielensä sisään, kun...
"Naiset, olette pidätettyjä!" kaikui jostakin aivan läheltä.
Annabelle tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn ja kylmä väristys kulki hänen lävitseen. Hän ponnahti taaksepäin nopeasti kuin rusakko. Céléste ei hetkeen päässyt ylös, kunnes hengitys oli tasaantunut ja keskivartalon tahdosta riippumattomat supistukset olivat lakanneet. Noustessaan nopeasti istumaan hän huomasi Annabellen kyyristelevän pelokkaana maassa. Tämä oli vetänyt vilttiä peittääkseen itseään. Aukion reunalla seisoi useita miehiä hevosineen; nuotion kajossa osan heistä saattoi tunnistaa sotilaiksi, kun taas etualalla oli selvästi kirkonmies.
Céléste nosti viltin toisen puoliskon eteensä ja katsoi Annabelleen pelko silmissään. Kummankin sydän jyskytti nyt adrenaliinin vaikutuksesta ja viileä yötuuli jääti heidän kosteita ihojaan.
"Taisimme tulla sopivasti estämään rikosta tapahtumasta", kirkonmies sanoi, "sillä onhan kirjoitettu, että se joka yhtyy mieheen niin kuin yhtyy vaimoonsa, on kirottu Jumalan edessä."
Annabelle huomasi Célésten silmissä pelottavan kiillon, ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, tämä loikkasi pystyyn.
"Taasko tuo tekopyhä Raamatun tulkinta alkaa!" hän kiljaisi välittämättä siitä, että paljasti alastoman kehonsa lukuisille miehille, "tulkitset sitä juuri niin kuin haluat! Tuossa kohdassa, jonka mainitsit, puhutaan VAIN, vain ja ainoastaan miehistä miesten kanssa."
"Saatana pistää noita sanoja suuhusi, lapsi, Jumalan miehenä minä tiedän alhaista palvelijaa paremmin mitä Hän haluaa sanoa. ’Miehellä’ Hän tarkoittaa kumpaakin sukupuolta, sillä Raamatun mukaan mies on se tärkeämpi osapuoli ja kaikki mitä häntä koskee, koskee myös naista. Vangitkaa heidät."
Sotilaat loikkasivat alas ratsujensa selästä. Céléste astui lähemmäksi nuotiota ja tarttui puolimetriseen karahkaan, jonka toinen pää paloi.
"Pakene, Annabelle", hän sanoi, "pakene pian."
"En", Annabelle vastasi ja jätti itsekin viltin tarttuen raskaaseen pataan kaksin käsin ja nostaen sen päänsä viereen, "en jätä sinua."
"Lähde nyt!" Céléste sanoi, "ei meidän ole molempien tarve jäädä kiinni. Mene ja elä elämääsi!"
"Elämäni kuuluu yhtä lailla sinulle kuin minullekin."
Céléste käänsi kasvonsa Annabelleen, joka huomasi hänen silmiensä pinnan kostuneen.
"Kiitos", Céléste kuiskasi ja loikkasi yllättäen kohti lähintä sotilasta. Hän huitaisi palavalla karahkalla laajassa kaaressa ja kullanhehkuinen pää piirsi tummaan yöhön puoliympyrän.
Sotilas karjaisi tuskasta oksanpään polttaessa hänen kämmenselkäänsä ja kavahti taaksepäin. Muut sotilaat vetivät kätensä huotrilleen.
"Ei miekkoja!" kirkonmies huusi, "heidät pitää saada elävänä!"
Sotilaat jakaantuivat kahteen osaan, neljä kumpaankin, ja alkoivat lähestyä naisia.
Annabelle perääntyi puristaen rystyset valkeina kattilaa, kun taas Céléste hyökkäsi ja iski piston yhden sotilaan suojaamattomaan sääreen. Kuului sihahdus hehkuvan pään upotessa lihaan ja lihan paistunut tuoksu levisi yön raikkauteen. Sotilas vajosi kiroten polvensa varaan. Céléste ponnisti taaksepäin uhaten samalla muita sotilaita. Nämä epäröivät hetken ja rynnistivät sitten kaikki yhtä aikaa hänen kimppuunsa.
Sama tapahtui Annabellen kohdalla. Hän huitaisi kattilalla niin kovaa kuin jaksoi. Metallinen kumahdus kaikui yössä lähimmän sotilaan saatua kovan tällin kypäräänsä ja tuupertuessa maahan, mutta ennen kuin hän sai heilautettua kattilaa uudestaan, häneen tartuttiin kolmesta suunnasta ja kattila vedettiin hänen käsistään. Hän rimpuili ja kirkui, yritti raapia kaikkiin ilmansuuntiin, mutta turhaan.
Célésten kirkuna jossain taustalla kertoi saman kohtalon kohdanneen myös häntä. Katkerat kyyneleet puristuivat Annabellen silmiin.
"Viekää heidät vankkureihin!" kirkonmies huusi.
Lyhyen raahaamisen jälkeen metsä loppui ja hiekkainen tie tuli näkyviin. Tiellä oli kahdet vankkurit.
"Laittakaa hänet noihin!" kirkonmies karjui osoittaen ensin Annabelleen ja sitten toisia kärryjä, "ja se toinen lumppu noihin!"
"Annabelle!" Céléste huusi.
"Céléste!" Annabelle kiljaisi ja sai riuhdottua toisen kätensä vapaaksi kohden ääntä. Heidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan hetken ajan, kunnes sotilaat riuhtaisivat heidät erilleen.
"Annabelle!"
"Céléste!"
Annabelle töytäistiin vankkureihin ja hän iski polvensa kipeästi kovaan, puiseen lattiaan. Ovi iskeytyi kiinni ja sitä seurasi metallinen lukon kolahdus.
"Ja nyt noudattakaa määräyksiä: viette Annabellen Herttua D’Arconvillen luokse, kuten määrätty. Ja yksikään teistä ei kajoa häneen! Onko selvä?"
Hetken tauon jälkeen hän jatkoi: "Ja tämän Saatanan vallassa olevan palvelijan viette Bastiljiin, jossa hänelle langetetaan nopea tuomio ja hänet hirtetään. En välitä lainkaan missä kunnossa hän sinne saapuu."
"Ei!" Annabelle kirkui, "teillä ei ole mitään oikeutta!"
"Minulla on kaikki valta", kirkonmies huusi, "kyseenalaista se ja annan ruoskia sinut! Matkaan!"
Vankkurit jysähtivät liikkeelle.
"Céléste!" Annabelle huusi, mutta vastausta ei enää kuulunut.
---
Aamun alkaessa sarastaa Annabelle havahtui omituisesta horroksestaan. Hän ei ollut nukkunut, mutta ei toisaalta ollut nukkumattakaan. Ainakaan hänellä ei ollut yöstä muistikuvia sen jälkeen kun oli itkenyt itsensä uneen.
Syy heräämiseen oli se, että vankkurit pysähtyivät. Hetken kuluttua yksi sotilaista tuli toisen kalteroidun ikkunan eteen ja heitti sisään kangaskasan.
"Pue tuo päällesi."
"Ehkä on vähän myöhäistä antaa se vasta nyt kun olen saanut värjöttää täällä kylmissäni koko yön!" Annabelle tiuskaisi, "kun isäni kuulee..."
"Luulen, ettei hän todellakaan välitä. Sinua ei odota lämmin jälleennäkeminen."
Sitten sotilas oli poissa ja Annabelle avasi vaatemytyn. Se oli hänen eilinen mekkonsa. Ainut niistä, joita ei oltu pesty illalla. Hän aprikoi mahtoiko Céléste saada vaatteita lainkaan matkallaan... ja oliko tämä enää kunnossa. Kirkonmiehen sanat soivat hänen korvissaan:
"En välitä lainkaan missä kunnossa hän sinne saapuu."
Paistetun lihan käry alkoi leijua ilmassa ja puolen tunnin kuluttua nuori sotilaspoika toi hänelle vähän lihaa ja vettä. Sillä välin Annabelle oli jo kehitellyt epätoivoisen pakenemissuunnitelman. Tosin varsinaisesti sen voisi toteuttaa vasta illalla, mutta ehkä nyt oli hyvä mahdollisuus tehdä esivalmisteluja.
Kun poika kääntyi lähteäkseen, Annabelle huikkasi: "Hei komistus. Minun täytyy päästä metsikköön. Tiedäthän... Hätä..."
"Odota hetkinen", sotilas sanoi, "haen muita varmuudeksi mukaan."
"Hyvä on", Annabelle sanoi varmana siitä, että sanat olivat jääneet nuorukaisen mieleen. Tällä oli kastanjanruskea tukka, joka näytti samaan aikaan huolitellulta ja sekaiselta. Nenän alla oli kevyt kerros hieman tummempaa karvoitusta, mutta leuka oli edelleenkin aivan paljas. Silmät olivat tummanvihreät, ja niissä näkyi vieläkin pilkahdus lapsekkuutta, mikä loi hämäävää kontrastia muun ruumiin karskiuteen nähden.
Annabelle ohjattiin metsään ja hän sai kaikki paitsi yhden sotilaan jäämään kauemmaksi vetoamalla aatelissäädyn yksityisyyteen: tämä yksi oli juuri sama nuorukainen. Toimitettuaan asiansa hän nousi ottaen tukea puusta, mutta antoi sitten ymmärtää, että hänen otteensa petti heikotuksen takia. Hän ei ehtinyt romahtaa maahan asti, kun mies oli nuolena hänen vierellään tukien häntä.
"Kiitos", Annabelle kujersi, "minun olisi ehkä pitänyt syödä ensin jotain."
"Pysyttekö pystyssä vai talutanko teidät vankkureille?"
"Pysyn. Kiitoksia", Annabelle sanoi antaen katseensa viipyä yhden strategisen hetken miehen silmissä. Irrottautuessaan hellästi tämän otteesta hän puristi miehen kättä kevyesti ja loi kasvoilleen valloittavan hymyn. Sotilas yritti pitää ilmeensä ja kehonsa kurissa, mutta Annabelle vaistosi jännitteen ilmassa.
---
Koko päivän vankkurit lipuivat hitaasti eteenpäin Ranskan maaseudun lävitse. Helle oli hirmuinen ja kun aurinko illalla lopultakin katosi näkyvistä, kaikki olivat enemmän kuin tyytyväisiä. Noin tunnin päästä sotilaat leiriytyivät metsän reunaan.
Vähän ajan kuluttua Annabelle näki vankkureistaan nuotion syttyvän ja hetken kuluttua ruoan tuoksu lipui hänen sieraimiinsa. Hän kirosi mielessään, kun ruoan tuoja ei ollutkaan se nuorukainen, vaan joku vanha körmy, jonka nenä oli joskus murtunut.
Vähitellen tähdet syttyivät yötaivaalle ja miltei täysi kuu aloitti matkansa taivaankannen ylitse. Sotilaat käyttäytyivät juuri niin kuin Annabelle oli arvellut: yhtä vartijaa lukuun ottamatta muut nukkuivat ja vuoronsa lopuksi vartija herätti seuraavan. Annabelle toivoi, että se nuori sotilas olisi vuorossa joko ensimmäisenä tai toisena, sillä myöhään aamuyöllä uni ei olisi enää riittävän vahvaa suunnitelman toimivuuden kannalta. Tosin riskitekijöitä oli. Paljon riskitekijöitä.
Nuorukainen ei ollut ainakaan ensimmäinen yövartija ja Annabelle pakottautui pysyttelemään hereillä. Hän ei tiennyt lainkaan kauanko aikaa oli kulunut, kun ulkoa kuului hetken ajan mutinaa. Hän katsoi ikkunasta ja näki vartijan herättävän jotakuta.
"Ole se nuori. Ole se nuori. Ole se nuori", Annabelle toivoi ääneti mielessään.
Se ei ollut.
Annabelle kirosi ja hänen teki mieli lyödä nyrkkinsä seinään. Nyt olisi pysyteltävä hereillä vielä tunteja ilman minkään näköisiä virikkeitä. Turhaa. Turhauttavaa.
Annabelle työnsi kasvonsa kiinni kaltereihin ja tuijotti tähtiin.
"Köyhä tai rikas, sama taivas on kaikkien kattona."
Kumpi heistä oli sanonut tuon? Sitä Annabelle ei muistanut, mutta hän muisti edeltävän tilanteen. Muisti sen puhtaimman rakkaudentunteen heidän välillään. Muisti ihojensa kosketuksen vasten toisiaan. Muisti jokaisen yksityiskohdan. Jokaisen.
Kyyneleet pyrkivät pakosti silmäkulmiin, mutta Annabelle pakotti ne pois. Itkemisestä ei olisi mitään hyötyä. Nyt olisi keskityttävä vain ja ainoastaan poispääsyyn, myöhemmin ehtisi tunteilla.
"Onko hän kunnossa?" Annabelle ajatteli.
Tuskaisen hitaasti hetket kuluivat. Tuntui miltei siltä kuin aika itse olisi pysähtynyt ja kietonut iäisyyden pimeyden vaippaan. Hiljaista ja äänetöntä kaikkialla. Kaikki liike oli kadonnut.
Paitsi vankkureista.
Annabelle käveli niissä edestakaisin estääkseen itseään nukahtamasta. Hän oli jo varma siitä, että nykyinen yövartija oli torkahtanut ja heräisi vasta aamulla, kun mutina lopultakin alkoi. Annabelle puristi kätensä nyrkkiin ja toivoi sydämestään sitä nuorta miestä yövartijaksi.
Ja vihdoin hänen toivomuksensa täyttyi.
Hän näki nuorukaisen nousevan haukotellen seisomaan ja vetävän päälleen joitakin vaatteita. Hän laskeutui istumaan nuotion ääreen. Annabelle ei tiennyt kuinka kauan aikaa oli kulunut, mutta yhtäkkiä hän kuuli askeleita. Mies oli lähtenyt kävelemään, ehkä tarkistamaan, että vankkureissa yhä olisi joku. Annabellella välähti. Hän asettautui nopeasti makaamaan matalalle laverille ja asetteli peiton kuin se olisi lipsahtanut hänen rintakehänsä päältä lattialle ja veti pukunsa rinnalta vyötäisille. Koska peitto oli edelleen hänen lanteidensa ja jalkojensa päällä, näytti aivan siltä kuin hän nukkuisi alasti. Annabelle sulki silmänsä ja kuunteli. Hän hoki koko ajan mielessään järjettömiä mantroja, ettei vaan vahingossakaan nukahtaisi ja pilaisi kaikkea.
Askeleet pysähtyivät vankkurin ikkunan eteen. Annabelle kuuli miehen hengityksen, joka muuttui selvästi katkonaisemmaksi aivan yllättäen. Ilmeisesti tämä oli katsonut sisään. Hetken kuluttua hengitys tasoittui. Sitten vaatteet rapisivat ja vähän ajan päästä hengitys alkoi kiihtyä tasaisesti kevyen hankausäänen myötä.
"Oho, tämähän menee paremmin kuin uskoinkaan..." Annabelle ajatteli.
Hän vaihtoi asentoaan laittaen kätensä niskansa alle ja nosti rintaansa koholle. Seurauksena oli raskas huokaisu ikkunan takaa. Annabellen oli vaikea tukahduttaa hymyään, mutta huultaan puremalla hän onnistui. Kun miehen hengitys oli kiihtynyt hyvin nopeaksi, Annabelle päätti, että nyt olisi aika toimia.
Hän pyörähti kyljelleen ja avasi hitaasti silmänsä. Hän kuuli nuorukaisen yhtäkkiä alkavan pidättää henkeään ja vetäytyvän taaksepäin.
"Kuka siellä?" Annabelle kysyi muka pelokkaasti ja nousi istumaan vetäen peiton maasta verhokseen.
Mies yritti peittää hengästymistään ja keskeytynyttä toimintaansa onnistumatta siinä kovin hyvin: "Minä... köh... kiersin leirin ja katsoin, että neidillä on kaikki hyvin. Anteeksi, että herätin, taisin... köh... astua kuivan oksan päälle ja…"
"Oi, luojan kiitos se olette te", Annabelle huokaisi, "luulin, että yövartija on nukahtanut ja joku rosvo hiipii leirissä."
"Ei neiti, minä se vain olin."
"Olette varmaan ainut herrasmies noista. Epäilenpä josko kukaan muu olisi käynyt katsomassa myös, että minä voin hyvin."
"No... yhmmm..."
Annabelle arveli nuorukaisen punastuneen.
"Oikeastaan", hän sitten jatkoi, "nyt kun heräsin, voisin käydä taas metsässä asioilla. Saattaisitteko minut?"
"Minun pitäisi kyllä herättää muutkin..."
"Miksi? En minä karkaa mihinkään. Miten edes voisin? Tuollainen raavas uros ja minä tällainen hento nainen... Tehän voitte pitää minua koko ajan kädestä..."
Annabelle kuuli tukahdutetun köhäisyn ja jatkoi: "... itse asiassa se olisi minusta aika... mielenkiintoista."
"Lupaatteko kunnianne kautta, ettette yritä mitään?"
"Lupaan."
"Hyvä on. Avaan oven."
Mies kaivoi avainnipun taskustaan ja avasi lukon. Annabelle astui nurmen ja hiekan sekaiseen maahan paljain jaloin ja tarjosi hymyillen kätensä miehelle tämän tarttuessa siihen väristen.
"Luuletko, että kumppanisi nukkuvat?" Annabelle kysyi, "jos kyllä, niin eihän meidän tarvitse mennä kuin tuohon ensimmäiselle puulle asti."
"Kyllä he varmaan nukkuvat, eilisyönä uni jäi niin vähäiseksi, että he eivät herää vaikka taivas putoaisi niskaan."
"Taivaasta puheen ollen, eikö se olekin kaunis?" Annabelle kysyi luoden katseensa tähtiin, "tumma sinisävy, jonka puhkaisevat kiiltävät, tuhannet valopisteet. Aivan kuin lukemattomat kiiltomadot asuttaisivat taivaankantta."
Nuorukainenkin katsoi tähtiin: "En ole koskaan ajatellut asiaa noin. Minusta se on romanttista hömpötystä."
"Miehet..." Annabelle sanoi kiusoitellen ja kyykistyi nostaen hameenhelmat kainaloihinsa yhdellä kädellä.
"Oi ei", hän totesi sitten, "teidän täytyy pitää pukua ylhäällä, kun minulla on vain yksi käsi vapaana. Tästä näin."
Hän ohjasi nuorukaisen vapaan käden yläselkänsä paljaalle iholle pitelemään hamekangasta. Kun lorina alkoi kuulua, hän havaitsi miehen värähtävän takanaan..
"No niin", hän sanoi, "olen valmis. Autatteko minut taas ylös niin kuin päivälläkin?"
"Mielelläni."
Hän auttoi Annabellen ylös ja he alkoivat taas astella käsi kädessä kohti vankkureita. Muutaman askelen päästä tämä näytteli jalkansa pettävän ja romahti maahan. Miehen ote oli niin tiukka, että tämäkin kaatui. Tömähdys oli luja, ja Annabelle toivoi lujasti mielessään, ettei kukaan olisi herännyt. Pelko oli täysin aiheeton.
"Anteeksi", Annabelle sopersi, "maa petti alta, siinä täytyi olla myyränkolo... Ei kai teihin sattunut?"
Sotilas köhi keuhkojensa tyhjennyttyä ja veti sitten äänekkäästi henkeä: "Ei, ei pahemmin. Vähän vaan ranne jäi alle."
"Voi ei. Se oli ihan minun syytäni, kumpi ranne?"
"Tämä", mies sanoi kohottaen toista kättään.
"Auttaisiko tämä yhtään?"
Annabelle tarttui käteen hellästi ja painoi ranteeseen hellän suudelman. Hetken ajan oli täysin hiljaista. Sitten nuorukainen änkytti hiljaa: "I-itse asiassa lu-luulen, että otsaanikin sattuu ihan vähän..."
Annabelle loi hänelle lämpimän hymyn ja kumartui miehen puoleen painaen hellän suudelman tämän otsalle.
Mies veti syvään henkeä.
"Itse asiassa minä luulen", Annabelle kuiskasi, "että minua sattui huuliin. Olisikohan mitään tehtävissä?"
"Ehkä voimme kokeilla", mies vastasi ja painoi suudelman Annabellen huulille. Tämä reagoi ahnaasti ja kietoi käsivartensa miehen niskan taakse. Nuorukainen ei näyttänyt tietävän minne laittaa kätensä, mutta lopulta ne ajautuivat kömpelösti Annabellen alaselälle.
Suudelman kaikottua ilma oli täynnään jännitettä. He katsoivat toisiaan hetken ajan hiljaa, sitten Annabelle riisui pukunsa paljastaen alastoman kehonsa. Miehen pupillit laajenivat ja hän suorastaan jähmettyi paikoilleen.
"Eikös tällaisessa tilanteessa oteta vaatteet pois?" Annabelle kysyi lisäten ääneensä ylimääräistä kiihkoa.
"Öh..." mies totesi ja alkoi nopeasti tärisevin käsin irrottaa vyötä yltään. Lopulta se napsahti irti ja hän riisui myös päällyshousunsa löysien alushousujen pullistellessa. Sitten hän vei kätensä paidankaulukselleen alkaen availla nappeja, mutta se ei tuntunut onnistuvan.
"Anna minun", Annabelle sanoi. Hän hyökkäsi miehen päälle ja kaatoi heidät kummatkin maahan jääden itse päällimmäiseksi. Hän tarttui miestä korvista ja suuteli kiihkeästi. Irrottautuessaan hetkeksi hän tarttui miehen paidan rinnukseen ja repäisi sen auki nappien lennellessä ympäriinsä.
"Hei", nuorukainen sanoi irrottautuen äkkiä suudelmasta ja kohottaen yläruumistaan maasta, "minulla ei ole toista paitaa mukana..."
"Hys nyt", Annabelle totesi ja painoi miehen uudelleen alas. Hän painoi jälleen huulensa miehen huulille ja alkoi hivuttaa kättään miehen alushousuille ja tuntiessaan kovan elimen hän tarttui siihen hellästi.
"Oi, se on iso", hän huokaisi ja vetäytyi miehen rinnan päältä antaen toisen kämmenensä lipua hellästi tämän poikamaisen karvaisessa rinnassa. Hän nousi polvilleen istuen miehen reisien päälle ja veti tämän alushousut hitaasti alemmas. Parikymmensenttinen, suonikas penis tuli esiin ja nousi miehen vyötäröltä kuin kynttilä. Terskan päässä kiilsi kirkas pisara. Elin huojui nuorukaisen sydämenlyöntien tahdissa.
"Oi, ja komeakin..." Annabelle huohotti korostuneen teennäisesti sulkien samalla kivespussin nyrkkiinsä. Puristaessaan niitä hellästi hän näki miehen lantion lihasten jännittyvän yhtaikaisesti ja sitten hän kumartui ja suuteli terskan kärkeä nuolaisten kiimatipan sen kärjestä. Mies huokaisi syvään ja hänen sormenpäänsä kaapivat refleksinomaisesti nurmista maata.
Annabelle kohottautui hieman ja nousi kyykkyasentoon siten, että vagina oli suoraan peniksen yläpuolella. Hän tarttui miehen lihaksikkaisiin kylkiin ja laskeutui alemmas siten, että häpykarvat koskettivat terskaa.
"Alemmas, alemmas..." nuorukainen sopersi rintakehänsä kiiltäessä kuun valossa.
Annabelle keikutti takamustaan antaen karvojen kiusata elintä. Miehen otsalle kirposi hikikarpaloita lantion alkaessa hiljalleen nytkiä. Hänen kätensä nousivat Annabellen pakaroille puristaen niitä; vaatien niitä laskeutumaan alemmas ottaakseen peniksen syleilyynsä. Annabelle nojautui hieman eteenpäin puristaen miehen rintalihaksia antaen elimen upota emättimeensä. Hän supisteli korostuneesti lantionsa lihaksia hieroen miehen rintaa ja alkoi sitten nostaa ja laskea takamustaan voihkien hiljaa.
Hän tunsi miehen tunkeutuvan itseensä syvälle ja tämän ote pakaroista kiristyi lantion rytmisen liikkeen myötä.
"Oh... Juuri noin, juuri noin..." mies kuiskasi hivellen samalla Annabellen alaselkää. Tämä ratsasti ki
Ja lisätiedotus sille hemmolle joka tekee arvokasta työtä kasatessaan näitä novelleja talteen: pyytäisin, että lisätessäsi tämän sivullesi vaihtaisit osan I otsikon "Annabellen valinta" muotoon "Annabelle-trilogia I: Annabellen valinta"
Pitäkää hauskaa ja kommentoikaa, älkääkä välittäkö historiallisista erheistä. (Niitä löytyy)
---
Annabelle-trilogia:
Osa II
Taivaan tulet
Musta ori laukkasi halki maaseudun. Sen kylkien hyvin hoidettu karva kiilsi iltapäiväisen auringon paahteessa. Sitä ohjastava nainen oli vaipunut ajatuksiinsa, jotka kiisivät aivoissa kuin yksittäiset tähdenlennot yössä: ilmestyen yhtäkkiä ja kadoten välittömästi.
Hänen mieleensä tulvi muistoja. Osa niistä sai hänet hymyilemään, osa värisytti hänet kyynelten partaalle, mutta muistot olivat enää ainoat, mitä hänellä oli jäljellä.
Ihminen elää niin kauan kuin on yksikin, joka hänet muistaa.
Ja hän ei unohtaisi. Ei koskaan.
---
Viikon kuluttua Annabelle ja Céléste saapuivat joen rantaan. Ensimmäisinä pakopäivinä niin hienot aatelisvaatteet olivat nyt pölyiset ja likaiset, mikä varmasti auttoi heitä näyttämään tavalliselta rahvaalta. He olivat kuulleet herttuan etsivän heitä. Annabellelle se ei tullut yllätyksenä: hänen isänsä ei ollut tottunut häviämään ja kääntäisi vaikka koko Ranskan maaperän ympäri hänet löytääkseen.
Kumpikin naisista tiesi, mitä kiinnijäämisestä seuraisi: Céléste hirtettäisiin varmasti, koska palvelijattaren tuli olla uskollinen isäntäänsä kohtaan.
Naisilla oli rahaa riittävästi muutaman viikon tarpeiksi, siitä olivat pitäneet huolen kalliit korut, jotka oli myyty ensimmäisessä vastaan tulleessa kaupungissa. He olisivat halunneet hevoset, mutta niihin ei olisi ollut varaa. Kumpikin heistä tajusi, että pako olisi pitänyt suunnitella paremmin, mutta nyt ei ollut enää mitään tehtävissä. He olivat lähteneet ja siten liikauttaneet peruuttamattomasti Kohtaloidensa suurta ratasta.
Mutta nämä päivät poissa siitä kaikesta hienoudesta olivat lähentäneet heitä entisestään. Heidän keskinäiset katseensa säteilivät lämpöä ja ymmärtämystä.
Kesäyöt olivat lämpimiä ja kuivia, ja niinpä taivaan alla oli ilo yöpyä. Céléste lähti hakemaan puita nuotiota varten ja Annabelle kumartui virtaavan joen rantaan ja katsoi kuvajaistaan sen liplattavasta pinnasta. Vaaleat, pitkät kutrit olivat sekaisin ja takkuiset. Myös pako metsän halki oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa. Hän kosketti poskien muutamaa punaista juomua, jotka olivat oksat saaneet aikaan.
Annabelle koetti vettä, sillä hänelle tuli äkillinen mielihalu päästä uimaan. Olisi se ainakin tarpeeksi lämmintä lyhyeen pulahdukseen. Hän havahtui siihen, kun Céléste pudotti sylillisen klapeja maahan.
"Ajattelin käydä uimassa", Annabelle totesi.
"Hyvä idea. Vaatteitakin voisi vähän puhdistaa, mutta sytytetään ensin nuotio, niin voidaan sitten kuivatella siinä uinnin jälkeen."
Aurinko katosi lopultakin horisontin taakse ja nuotio syttyi lopulta Célésten erätaitojen ansiosta. Ilman häntä Annabelle olisi saanut nukkua kaikki yöt nuotiotta
"Kas niin", Céléste sanoi, "veteenkö siis?"
Annabelle riisui vaatteensa paljastaen kauniin kehonsa, joka oli nyt päivien ulkona olemisen jälkeen ruskettunut epätasaisesti riippuen niistä asuista joita päällä oli milloinkin ollut. Céléste katseli häntä nousten itsekin seisomaan ja pudottaen vaatteensa maahan levitetylle viltille. Hän oli ruskettunut paljon kauniimmin kuin Annabelle.
"Viimeinen vedessä tekee ruoan!" Céléste kiljaisi lähtien juoksemaan jokea kohden.
"Hei huijari!" Annabelle ehti todeta rynnätessään perään, mutta hän oli jo ehtinyt veteen vyötäröä myöten tämän vasta kahlatessa.
"Tiedät ihan hyvin, etten minä osaa mitään ruokaa tehdä. Kun kukaan ei koskaan opettanut."
"Ehkä nyt on aika oppia", Céléste totesi ja virnisti ilkikurisesti sukeltaessaan.
Annabelle ehti vyötärönsä syvyyteen tuntiessaan reisiinsä tartuttavan ja vahvat kädet vetäisivät hänet veden alle. Hänen takamuksensa painui pehmeään pohjahiekkaan ja Célésten kädet kietoutuivat hänen ympärilleen tämän huulten painuessa tiukasti Annabellen huulille. Kuplavanat pusertuivat ulos heidän sieraimistaan heidän antautuessaan kiihkeään suudelmaan veden alla.
Sitten Annabelle pomppasi pintaan ja veti haukkoen henkeä. Célésten pää ilmestyi myöskin veden yläpuolelle.
"Hullu!" Annabelle kiljaisi ja roiskaisi Célésten kasvoille ryöpyn vettä.
"Jaa, että hullu", Céléste vastasi ja painui taas uppeluksiin.
"Ei taas! Ei!" Annabelle huusi ja alkoi perääntyä, mutta yhtäkkiä Céléste nousi pintaan hänen takanaan. Tämä laski kätensä Annabellen olkapäille ja veti itsensä lähemmäksi hieroen peukaloillaan pehmeästi tämän niskoja. Annabelle sulki silmänsä lämpimän väreen kulkiessa lävitseen ja Céléste työnsi huulensa aivan lähelle tämän korvia.
"Hiuksenne ovat sotkussa, milady. Sallikaa minun pestä ne teille", hän kuiskasi.
"Oi, tee niin."
Tarkoin sormenvedoin Céléste selvitti takkuja, kunnes lopulta hiukset soljuivat vedessä taas kuin vastahoidettuina.
"Kelpaako armon rouvalle?" Céléste kysyi.
"Kelpaa, ma cherie."
"Hyvä, sillä poistun pitämään tulta yllä ja tekemään puuroa."
"Mutta eikös minun pitänyt tehdä sitä tänään?"
Céléste irrottautui Annabellestä ja lekutteli paikoillaan vedessä.
"Aivan kuin sitä sitten voisi syödä."
"Oletpa häijy."
"Tiedän, ma cherie."
Lopulta Annabelle nousi vedestä kuin Venus-jumalatar alkumeren kuohuista. Ilta oli alkanut hämärtyä, ja nuotion keltainen valo leikki jo kauniisti tummentuvassa illassa. Ruoan tuoksu nousi Annabellen sieraimiin ja hän istui alastomana Célésten viereen. Tämänkään yllä ei ollut rihman kiertämää. Hän nosti juuri ruokaa lautaselle ja ojensi sen Annabellelle.
Céléste oli varastanut kartanosta muutamia ruokailuvälineitä sekä padan, mikä sekin oli tehokkaasti säästänyt heidän vähiä rahojaan. Joka päivä heillä oli ollut sen verran onnea, että olivat johonkin aikaan sattuneet veden äärelle saadakseen lautaset huuhdeltua. Annabelle oli aluksi tuntenut inhoa syödä ”likaiselta” lautaselta, mutta hän oli nopeasti tajunnut, ettei heillä ollut vaihtoehtoa.
He söivät ateriansa varjojen syventyessä ympärillä.
Annabelle lähti huuhtelemaan astioita ja Céléste tuli hetken kuluttua hänen vierelleen pesemään vaatteita puhtaiksi.
"Jätän nämä tämänpäiväiset puvut pesemättä", hän sanoi, "siltä varalta että niitä tarvitaan yöllä. Märkään ei ole kivaa pukeutua."
Hetken päästä Céléste katkoi muutaman vesan ja kyhäsi niistä pikaisesti kuivaustelineen nuotion yläpuolelle.
"Mihin joutuisinkaan ilman sinua", Annabelle totesi.
"No hukkaan tietysti", Céléste vastasi ja istui viltille Annabellen vierelle.
Heidän ihonsa olivat jo miltei kuivat uintireissun jäljiltä. Annabelle kiersi vasemman kätensä Célésten ympärille ja veti tätä lähemmäs. Nuotion lämpö säteili heihin kuin parhaimmasta takkatulesta. Annabelle loi katseensa taivaisiin.
"Kirkonmiehet opettavat, että tähdet ovat vain valoa, joka paistaa lävitse Jumalan taivaankannelle öisin asettamasta peitteestä", hän totesi, "uskotko sinä siihen?"
"En", Céléste vastasi, "uskon siihen mihin äitini minua opetti ennen kuin hänet hirtettiin harhaoppisena. Hän sanoi, että tähdet ovat aurinkoja, jotka sijaitsevat taivaalla paljon, paljon kauempana kuin meidän aurinkomme."
"Onko asia sitten niin?"
"Eihän sitä tiedä", Céléste vastasi, "mutta hän kertoi minulle monta kertaa, että kirkko on hylännyt menneen maailman tieteet saadakseen Raamatun ylimmäksi auktoriteetiksi."
"Menneen maailman tieteet?"
"Niin, tiedäthän muinaisen Kreikan ja Rooman, niin, ja Egyptin valtakunnat?"
"Kyllä kuulin niistä jotain yksityisopettajaltani lapsena."
"Hän ei kertonut koko totuutta. Sen mukaan mitä minä tiedän, kaikki vanha on hylätty. Joku espanjalainenhan yritti kaksisataa vuotta sitten todistaa, ettei maapallo olisikaan maailmankaikkeuden keskus, mutta kirkkohan julisti hänet kiroukseen ja asetti kotiarestiin kieltäen häntä levittämästä moista harhaoppia."
Annabelle nyökkäsi.
"Mitä muuta äitisi sinulle opetti?"
"Hän sanoi, että maailmaa itseään tulisi pitää jumalana ennemmin kuin jotakin kasvotonta, näkymätöntä olentoa. Hän sanoi, että kun kuuntelee luontoa ja auttaa sitä, luonto auttaa takaisin. Että maaperä, vesi, ilma... että ne kaikki sisältävät vahvaa energiaa, joka voidaan saada ihmisessä tasapainoon ja käyttää sitä hyväksi sellaiseen, mikä on hyvää ja kaunista."
"Kuulostaa hienolta."
Céléste nyökkäsi ja loi katseensa yötaivaaseen.
"Ja sitä, mitä hän tähdistä kertoi, en unohda koskaan... Hän sanoi, että niiden valossa matkaavat ikuisesti kaikki ne kuolleet, joita on elämänsä aikana rakastettu. Joten aina luodessaan katseensa tähtiin näkee ne rakkaimpansa, jotka ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen."
"Kaunista."
Céléste nyökkäsi kevyesti: "Lisäksi hän kertoi, että ne, jotka ovat jättäneet lähimmäisiinsä syvimmän uurteen ja poistuneet maailmasta liian aikaisin, elävät taivaan tulissa hengessään niin vahvoina, että voivat näyttäytyä niille kuolevaisille, jotka heitä eniten kaipaavat."
"Mitä ovat taivaan tulet?"
"En tiedä. Luulen, että se on jokin runollinen ilmaisu, mutta tuo kaikki kuulostaa upealta ja hienolta. Paljon kauniimmalta kuin hyödytön elämämme täällä maan päällä."
"Ei elämämme ole hyödytön", Annabelle vastasi, "ei niin kauan kuin meillä on toisemme." Hän puristi Célésteä tiukemmin itseään vasten.
"No… Totta tuokin..." Céléste huokaisi ja käänsi katseensa Annabellen silmiin, "enkä silti koskaan jätä sinua, Annabelle. En koskaan."
"En minäkään sinua", Annabelle vastasi ja suuteli Célésteä. Tämä kääntyi Annabelleä vastaan ja kietoi kätensä tämän hiuksiin hyväillen niitä suudelman huumassa. Heidän silmänsä olivat suljetut, ja he maistoivat toistensa hedelmäiset maut, tunsivat kieltensä pinnalla toistensa suiden jokaisen uurteen. Annabelle irrottautui suudelmasta ja tarttui Célésteä korvista. He katsoivat toisiaan syvään silmiin hengittäen raskaasti ja sitten Annabelle veti heidät uuteen suudelmaan, joka hävitti kaiken ympäriltä.
He kellahtivat viltille nuotion lämpimään loisteeseen, Céléste Annabellen alle. Hän antoi kätensä ohjautua tämän jalkoväliin ja antoi sormenpäidensä leikkiä tuuhealla, paksulla karvoituksella. Annabelle huokaisi äänekkäästi ja irrottautui suudelmasta. Hän kohotti yläruumistaan ja heilutti päätään eroottisesti antaen hiustensa valua Célésten paljaalle rintakehälle. Rinnat olivat terhakkaasti pystyssä ja nännit jäykistyneet. Annabelle siirsi kätensä tämän olkapäille ja laski kasvonsa Célésten rintakehälle suudellen sitä hellästi tuntien Célésten rinnat vasten omiaan.
Hän antoi kielensä etsiytyä Célésten rintojen väliin ja alkoi kuljettaa sitä hitaasti vatsaa pitkin kohden tämän jalkain väliä. Hän hyväili samalla käsillään Célésten kylkiä ja tunsi kielellään vatsalihasten jännittyvän mielihyvästä. Céléste veti jalkansa koukkuun mahansa päälle, avaten Annabellelle esteettömän näkymän rakkauden pohjattomaan kuiluun. Kieli saapui strategiselle alueelle ja hän ohitti virtsa-aukon taitavasti ja pysähtyi hetkeksi klitorikselle. Hän laski kätensä Célésten pakaroille ja antoi kielensä tunnustella häpykielen pehmeää pintaa. Céléste ei voinut lakata huokailemasta ääneen ja hänen kätensä pureutuivat kuin lihaskrampeissa hiekkaiseen maahan.
Annabelle siirtyi kiusoittelevasti eteenpäin ja nuoli voimakkaasti Célésten häpyhuulia, jotka loistivat keltaisessa, väräjävässä valossa turvonneina ja punaisina, sykkien tämän sydämen tahdissa.
"Oi... Älä lopeta..." Céléste huokaisi jännittäen vaginaansa ja Annabelle tunsi lihaksikkaan liikkeen kielenkärjessään. Hän siirsi päänsä jälleen kohden alavatsaa ja nosti peukalonsa uloimmille häpyhuulille alkaen hieroa niitä rytmikkäästi kielenkärjen saavuttaessa uudestaan klitoriksen.
"Lisää... Lisää..."
Annabelle painoi häpykielelle helliä suudelmia ja antoi oikean etusormensa eksyä emättimen aukkoon. Hän tunnusteli hitaasti reiän sykkivää, märkää ja lämmintä pintaa ja kohotti katseensa Célésten kasvojen suuntaan. Tämä makasi yhä jalat koukistettuna ilmaan, alaselkä kaarella, mutta sen lisäksi hän hyväili nyt rintojaan kaksin käsin hengittäen nopeasti ja syvään.
Annabelle näki kumppaninsa olevan oli jo hyvin lähellä orgasmia, ja aikoi siirtää kasvonsa vaginan päälle työntääkseen kielensä sisään, kun...
"Naiset, olette pidätettyjä!" kaikui jostakin aivan läheltä.
Annabelle tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn ja kylmä väristys kulki hänen lävitseen. Hän ponnahti taaksepäin nopeasti kuin rusakko. Céléste ei hetkeen päässyt ylös, kunnes hengitys oli tasaantunut ja keskivartalon tahdosta riippumattomat supistukset olivat lakanneet. Noustessaan nopeasti istumaan hän huomasi Annabellen kyyristelevän pelokkaana maassa. Tämä oli vetänyt vilttiä peittääkseen itseään. Aukion reunalla seisoi useita miehiä hevosineen; nuotion kajossa osan heistä saattoi tunnistaa sotilaiksi, kun taas etualalla oli selvästi kirkonmies.
Céléste nosti viltin toisen puoliskon eteensä ja katsoi Annabelleen pelko silmissään. Kummankin sydän jyskytti nyt adrenaliinin vaikutuksesta ja viileä yötuuli jääti heidän kosteita ihojaan.
"Taisimme tulla sopivasti estämään rikosta tapahtumasta", kirkonmies sanoi, "sillä onhan kirjoitettu, että se joka yhtyy mieheen niin kuin yhtyy vaimoonsa, on kirottu Jumalan edessä."
Annabelle huomasi Célésten silmissä pelottavan kiillon, ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, tämä loikkasi pystyyn.
"Taasko tuo tekopyhä Raamatun tulkinta alkaa!" hän kiljaisi välittämättä siitä, että paljasti alastoman kehonsa lukuisille miehille, "tulkitset sitä juuri niin kuin haluat! Tuossa kohdassa, jonka mainitsit, puhutaan VAIN, vain ja ainoastaan miehistä miesten kanssa."
"Saatana pistää noita sanoja suuhusi, lapsi, Jumalan miehenä minä tiedän alhaista palvelijaa paremmin mitä Hän haluaa sanoa. ’Miehellä’ Hän tarkoittaa kumpaakin sukupuolta, sillä Raamatun mukaan mies on se tärkeämpi osapuoli ja kaikki mitä häntä koskee, koskee myös naista. Vangitkaa heidät."
Sotilaat loikkasivat alas ratsujensa selästä. Céléste astui lähemmäksi nuotiota ja tarttui puolimetriseen karahkaan, jonka toinen pää paloi.
"Pakene, Annabelle", hän sanoi, "pakene pian."
"En", Annabelle vastasi ja jätti itsekin viltin tarttuen raskaaseen pataan kaksin käsin ja nostaen sen päänsä viereen, "en jätä sinua."
"Lähde nyt!" Céléste sanoi, "ei meidän ole molempien tarve jäädä kiinni. Mene ja elä elämääsi!"
"Elämäni kuuluu yhtä lailla sinulle kuin minullekin."
Céléste käänsi kasvonsa Annabelleen, joka huomasi hänen silmiensä pinnan kostuneen.
"Kiitos", Céléste kuiskasi ja loikkasi yllättäen kohti lähintä sotilasta. Hän huitaisi palavalla karahkalla laajassa kaaressa ja kullanhehkuinen pää piirsi tummaan yöhön puoliympyrän.
Sotilas karjaisi tuskasta oksanpään polttaessa hänen kämmenselkäänsä ja kavahti taaksepäin. Muut sotilaat vetivät kätensä huotrilleen.
"Ei miekkoja!" kirkonmies huusi, "heidät pitää saada elävänä!"
Sotilaat jakaantuivat kahteen osaan, neljä kumpaankin, ja alkoivat lähestyä naisia.
Annabelle perääntyi puristaen rystyset valkeina kattilaa, kun taas Céléste hyökkäsi ja iski piston yhden sotilaan suojaamattomaan sääreen. Kuului sihahdus hehkuvan pään upotessa lihaan ja lihan paistunut tuoksu levisi yön raikkauteen. Sotilas vajosi kiroten polvensa varaan. Céléste ponnisti taaksepäin uhaten samalla muita sotilaita. Nämä epäröivät hetken ja rynnistivät sitten kaikki yhtä aikaa hänen kimppuunsa.
Sama tapahtui Annabellen kohdalla. Hän huitaisi kattilalla niin kovaa kuin jaksoi. Metallinen kumahdus kaikui yössä lähimmän sotilaan saatua kovan tällin kypäräänsä ja tuupertuessa maahan, mutta ennen kuin hän sai heilautettua kattilaa uudestaan, häneen tartuttiin kolmesta suunnasta ja kattila vedettiin hänen käsistään. Hän rimpuili ja kirkui, yritti raapia kaikkiin ilmansuuntiin, mutta turhaan.
Célésten kirkuna jossain taustalla kertoi saman kohtalon kohdanneen myös häntä. Katkerat kyyneleet puristuivat Annabellen silmiin.
"Viekää heidät vankkureihin!" kirkonmies huusi.
Lyhyen raahaamisen jälkeen metsä loppui ja hiekkainen tie tuli näkyviin. Tiellä oli kahdet vankkurit.
"Laittakaa hänet noihin!" kirkonmies karjui osoittaen ensin Annabelleen ja sitten toisia kärryjä, "ja se toinen lumppu noihin!"
"Annabelle!" Céléste huusi.
"Céléste!" Annabelle kiljaisi ja sai riuhdottua toisen kätensä vapaaksi kohden ääntä. Heidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan hetken ajan, kunnes sotilaat riuhtaisivat heidät erilleen.
"Annabelle!"
"Céléste!"
Annabelle töytäistiin vankkureihin ja hän iski polvensa kipeästi kovaan, puiseen lattiaan. Ovi iskeytyi kiinni ja sitä seurasi metallinen lukon kolahdus.
"Ja nyt noudattakaa määräyksiä: viette Annabellen Herttua D’Arconvillen luokse, kuten määrätty. Ja yksikään teistä ei kajoa häneen! Onko selvä?"
Hetken tauon jälkeen hän jatkoi: "Ja tämän Saatanan vallassa olevan palvelijan viette Bastiljiin, jossa hänelle langetetaan nopea tuomio ja hänet hirtetään. En välitä lainkaan missä kunnossa hän sinne saapuu."
"Ei!" Annabelle kirkui, "teillä ei ole mitään oikeutta!"
"Minulla on kaikki valta", kirkonmies huusi, "kyseenalaista se ja annan ruoskia sinut! Matkaan!"
Vankkurit jysähtivät liikkeelle.
"Céléste!" Annabelle huusi, mutta vastausta ei enää kuulunut.
---
Aamun alkaessa sarastaa Annabelle havahtui omituisesta horroksestaan. Hän ei ollut nukkunut, mutta ei toisaalta ollut nukkumattakaan. Ainakaan hänellä ei ollut yöstä muistikuvia sen jälkeen kun oli itkenyt itsensä uneen.
Syy heräämiseen oli se, että vankkurit pysähtyivät. Hetken kuluttua yksi sotilaista tuli toisen kalteroidun ikkunan eteen ja heitti sisään kangaskasan.
"Pue tuo päällesi."
"Ehkä on vähän myöhäistä antaa se vasta nyt kun olen saanut värjöttää täällä kylmissäni koko yön!" Annabelle tiuskaisi, "kun isäni kuulee..."
"Luulen, ettei hän todellakaan välitä. Sinua ei odota lämmin jälleennäkeminen."
Sitten sotilas oli poissa ja Annabelle avasi vaatemytyn. Se oli hänen eilinen mekkonsa. Ainut niistä, joita ei oltu pesty illalla. Hän aprikoi mahtoiko Céléste saada vaatteita lainkaan matkallaan... ja oliko tämä enää kunnossa. Kirkonmiehen sanat soivat hänen korvissaan:
"En välitä lainkaan missä kunnossa hän sinne saapuu."
Paistetun lihan käry alkoi leijua ilmassa ja puolen tunnin kuluttua nuori sotilaspoika toi hänelle vähän lihaa ja vettä. Sillä välin Annabelle oli jo kehitellyt epätoivoisen pakenemissuunnitelman. Tosin varsinaisesti sen voisi toteuttaa vasta illalla, mutta ehkä nyt oli hyvä mahdollisuus tehdä esivalmisteluja.
Kun poika kääntyi lähteäkseen, Annabelle huikkasi: "Hei komistus. Minun täytyy päästä metsikköön. Tiedäthän... Hätä..."
"Odota hetkinen", sotilas sanoi, "haen muita varmuudeksi mukaan."
"Hyvä on", Annabelle sanoi varmana siitä, että sanat olivat jääneet nuorukaisen mieleen. Tällä oli kastanjanruskea tukka, joka näytti samaan aikaan huolitellulta ja sekaiselta. Nenän alla oli kevyt kerros hieman tummempaa karvoitusta, mutta leuka oli edelleenkin aivan paljas. Silmät olivat tummanvihreät, ja niissä näkyi vieläkin pilkahdus lapsekkuutta, mikä loi hämäävää kontrastia muun ruumiin karskiuteen nähden.
Annabelle ohjattiin metsään ja hän sai kaikki paitsi yhden sotilaan jäämään kauemmaksi vetoamalla aatelissäädyn yksityisyyteen: tämä yksi oli juuri sama nuorukainen. Toimitettuaan asiansa hän nousi ottaen tukea puusta, mutta antoi sitten ymmärtää, että hänen otteensa petti heikotuksen takia. Hän ei ehtinyt romahtaa maahan asti, kun mies oli nuolena hänen vierellään tukien häntä.
"Kiitos", Annabelle kujersi, "minun olisi ehkä pitänyt syödä ensin jotain."
"Pysyttekö pystyssä vai talutanko teidät vankkureille?"
"Pysyn. Kiitoksia", Annabelle sanoi antaen katseensa viipyä yhden strategisen hetken miehen silmissä. Irrottautuessaan hellästi tämän otteesta hän puristi miehen kättä kevyesti ja loi kasvoilleen valloittavan hymyn. Sotilas yritti pitää ilmeensä ja kehonsa kurissa, mutta Annabelle vaistosi jännitteen ilmassa.
---
Koko päivän vankkurit lipuivat hitaasti eteenpäin Ranskan maaseudun lävitse. Helle oli hirmuinen ja kun aurinko illalla lopultakin katosi näkyvistä, kaikki olivat enemmän kuin tyytyväisiä. Noin tunnin päästä sotilaat leiriytyivät metsän reunaan.
Vähän ajan kuluttua Annabelle näki vankkureistaan nuotion syttyvän ja hetken kuluttua ruoan tuoksu lipui hänen sieraimiinsa. Hän kirosi mielessään, kun ruoan tuoja ei ollutkaan se nuorukainen, vaan joku vanha körmy, jonka nenä oli joskus murtunut.
Vähitellen tähdet syttyivät yötaivaalle ja miltei täysi kuu aloitti matkansa taivaankannen ylitse. Sotilaat käyttäytyivät juuri niin kuin Annabelle oli arvellut: yhtä vartijaa lukuun ottamatta muut nukkuivat ja vuoronsa lopuksi vartija herätti seuraavan. Annabelle toivoi, että se nuori sotilas olisi vuorossa joko ensimmäisenä tai toisena, sillä myöhään aamuyöllä uni ei olisi enää riittävän vahvaa suunnitelman toimivuuden kannalta. Tosin riskitekijöitä oli. Paljon riskitekijöitä.
Nuorukainen ei ollut ainakaan ensimmäinen yövartija ja Annabelle pakottautui pysyttelemään hereillä. Hän ei tiennyt lainkaan kauanko aikaa oli kulunut, kun ulkoa kuului hetken ajan mutinaa. Hän katsoi ikkunasta ja näki vartijan herättävän jotakuta.
"Ole se nuori. Ole se nuori. Ole se nuori", Annabelle toivoi ääneti mielessään.
Se ei ollut.
Annabelle kirosi ja hänen teki mieli lyödä nyrkkinsä seinään. Nyt olisi pysyteltävä hereillä vielä tunteja ilman minkään näköisiä virikkeitä. Turhaa. Turhauttavaa.
Annabelle työnsi kasvonsa kiinni kaltereihin ja tuijotti tähtiin.
"Köyhä tai rikas, sama taivas on kaikkien kattona."
Kumpi heistä oli sanonut tuon? Sitä Annabelle ei muistanut, mutta hän muisti edeltävän tilanteen. Muisti sen puhtaimman rakkaudentunteen heidän välillään. Muisti ihojensa kosketuksen vasten toisiaan. Muisti jokaisen yksityiskohdan. Jokaisen.
Kyyneleet pyrkivät pakosti silmäkulmiin, mutta Annabelle pakotti ne pois. Itkemisestä ei olisi mitään hyötyä. Nyt olisi keskityttävä vain ja ainoastaan poispääsyyn, myöhemmin ehtisi tunteilla.
"Onko hän kunnossa?" Annabelle ajatteli.
Tuskaisen hitaasti hetket kuluivat. Tuntui miltei siltä kuin aika itse olisi pysähtynyt ja kietonut iäisyyden pimeyden vaippaan. Hiljaista ja äänetöntä kaikkialla. Kaikki liike oli kadonnut.
Paitsi vankkureista.
Annabelle käveli niissä edestakaisin estääkseen itseään nukahtamasta. Hän oli jo varma siitä, että nykyinen yövartija oli torkahtanut ja heräisi vasta aamulla, kun mutina lopultakin alkoi. Annabelle puristi kätensä nyrkkiin ja toivoi sydämestään sitä nuorta miestä yövartijaksi.
Ja vihdoin hänen toivomuksensa täyttyi.
Hän näki nuorukaisen nousevan haukotellen seisomaan ja vetävän päälleen joitakin vaatteita. Hän laskeutui istumaan nuotion ääreen. Annabelle ei tiennyt kuinka kauan aikaa oli kulunut, mutta yhtäkkiä hän kuuli askeleita. Mies oli lähtenyt kävelemään, ehkä tarkistamaan, että vankkureissa yhä olisi joku. Annabellella välähti. Hän asettautui nopeasti makaamaan matalalle laverille ja asetteli peiton kuin se olisi lipsahtanut hänen rintakehänsä päältä lattialle ja veti pukunsa rinnalta vyötäisille. Koska peitto oli edelleen hänen lanteidensa ja jalkojensa päällä, näytti aivan siltä kuin hän nukkuisi alasti. Annabelle sulki silmänsä ja kuunteli. Hän hoki koko ajan mielessään järjettömiä mantroja, ettei vaan vahingossakaan nukahtaisi ja pilaisi kaikkea.
Askeleet pysähtyivät vankkurin ikkunan eteen. Annabelle kuuli miehen hengityksen, joka muuttui selvästi katkonaisemmaksi aivan yllättäen. Ilmeisesti tämä oli katsonut sisään. Hetken kuluttua hengitys tasoittui. Sitten vaatteet rapisivat ja vähän ajan päästä hengitys alkoi kiihtyä tasaisesti kevyen hankausäänen myötä.
"Oho, tämähän menee paremmin kuin uskoinkaan..." Annabelle ajatteli.
Hän vaihtoi asentoaan laittaen kätensä niskansa alle ja nosti rintaansa koholle. Seurauksena oli raskas huokaisu ikkunan takaa. Annabellen oli vaikea tukahduttaa hymyään, mutta huultaan puremalla hän onnistui. Kun miehen hengitys oli kiihtynyt hyvin nopeaksi, Annabelle päätti, että nyt olisi aika toimia.
Hän pyörähti kyljelleen ja avasi hitaasti silmänsä. Hän kuuli nuorukaisen yhtäkkiä alkavan pidättää henkeään ja vetäytyvän taaksepäin.
"Kuka siellä?" Annabelle kysyi muka pelokkaasti ja nousi istumaan vetäen peiton maasta verhokseen.
Mies yritti peittää hengästymistään ja keskeytynyttä toimintaansa onnistumatta siinä kovin hyvin: "Minä... köh... kiersin leirin ja katsoin, että neidillä on kaikki hyvin. Anteeksi, että herätin, taisin... köh... astua kuivan oksan päälle ja…"
"Oi, luojan kiitos se olette te", Annabelle huokaisi, "luulin, että yövartija on nukahtanut ja joku rosvo hiipii leirissä."
"Ei neiti, minä se vain olin."
"Olette varmaan ainut herrasmies noista. Epäilenpä josko kukaan muu olisi käynyt katsomassa myös, että minä voin hyvin."
"No... yhmmm..."
Annabelle arveli nuorukaisen punastuneen.
"Oikeastaan", hän sitten jatkoi, "nyt kun heräsin, voisin käydä taas metsässä asioilla. Saattaisitteko minut?"
"Minun pitäisi kyllä herättää muutkin..."
"Miksi? En minä karkaa mihinkään. Miten edes voisin? Tuollainen raavas uros ja minä tällainen hento nainen... Tehän voitte pitää minua koko ajan kädestä..."
Annabelle kuuli tukahdutetun köhäisyn ja jatkoi: "... itse asiassa se olisi minusta aika... mielenkiintoista."
"Lupaatteko kunnianne kautta, ettette yritä mitään?"
"Lupaan."
"Hyvä on. Avaan oven."
Mies kaivoi avainnipun taskustaan ja avasi lukon. Annabelle astui nurmen ja hiekan sekaiseen maahan paljain jaloin ja tarjosi hymyillen kätensä miehelle tämän tarttuessa siihen väristen.
"Luuletko, että kumppanisi nukkuvat?" Annabelle kysyi, "jos kyllä, niin eihän meidän tarvitse mennä kuin tuohon ensimmäiselle puulle asti."
"Kyllä he varmaan nukkuvat, eilisyönä uni jäi niin vähäiseksi, että he eivät herää vaikka taivas putoaisi niskaan."
"Taivaasta puheen ollen, eikö se olekin kaunis?" Annabelle kysyi luoden katseensa tähtiin, "tumma sinisävy, jonka puhkaisevat kiiltävät, tuhannet valopisteet. Aivan kuin lukemattomat kiiltomadot asuttaisivat taivaankantta."
Nuorukainenkin katsoi tähtiin: "En ole koskaan ajatellut asiaa noin. Minusta se on romanttista hömpötystä."
"Miehet..." Annabelle sanoi kiusoitellen ja kyykistyi nostaen hameenhelmat kainaloihinsa yhdellä kädellä.
"Oi ei", hän totesi sitten, "teidän täytyy pitää pukua ylhäällä, kun minulla on vain yksi käsi vapaana. Tästä näin."
Hän ohjasi nuorukaisen vapaan käden yläselkänsä paljaalle iholle pitelemään hamekangasta. Kun lorina alkoi kuulua, hän havaitsi miehen värähtävän takanaan..
"No niin", hän sanoi, "olen valmis. Autatteko minut taas ylös niin kuin päivälläkin?"
"Mielelläni."
Hän auttoi Annabellen ylös ja he alkoivat taas astella käsi kädessä kohti vankkureita. Muutaman askelen päästä tämä näytteli jalkansa pettävän ja romahti maahan. Miehen ote oli niin tiukka, että tämäkin kaatui. Tömähdys oli luja, ja Annabelle toivoi lujasti mielessään, ettei kukaan olisi herännyt. Pelko oli täysin aiheeton.
"Anteeksi", Annabelle sopersi, "maa petti alta, siinä täytyi olla myyränkolo... Ei kai teihin sattunut?"
Sotilas köhi keuhkojensa tyhjennyttyä ja veti sitten äänekkäästi henkeä: "Ei, ei pahemmin. Vähän vaan ranne jäi alle."
"Voi ei. Se oli ihan minun syytäni, kumpi ranne?"
"Tämä", mies sanoi kohottaen toista kättään.
"Auttaisiko tämä yhtään?"
Annabelle tarttui käteen hellästi ja painoi ranteeseen hellän suudelman. Hetken ajan oli täysin hiljaista. Sitten nuorukainen änkytti hiljaa: "I-itse asiassa lu-luulen, että otsaanikin sattuu ihan vähän..."
Annabelle loi hänelle lämpimän hymyn ja kumartui miehen puoleen painaen hellän suudelman tämän otsalle.
Mies veti syvään henkeä.
"Itse asiassa minä luulen", Annabelle kuiskasi, "että minua sattui huuliin. Olisikohan mitään tehtävissä?"
"Ehkä voimme kokeilla", mies vastasi ja painoi suudelman Annabellen huulille. Tämä reagoi ahnaasti ja kietoi käsivartensa miehen niskan taakse. Nuorukainen ei näyttänyt tietävän minne laittaa kätensä, mutta lopulta ne ajautuivat kömpelösti Annabellen alaselälle.
Suudelman kaikottua ilma oli täynnään jännitettä. He katsoivat toisiaan hetken ajan hiljaa, sitten Annabelle riisui pukunsa paljastaen alastoman kehonsa. Miehen pupillit laajenivat ja hän suorastaan jähmettyi paikoilleen.
"Eikös tällaisessa tilanteessa oteta vaatteet pois?" Annabelle kysyi lisäten ääneensä ylimääräistä kiihkoa.
"Öh..." mies totesi ja alkoi nopeasti tärisevin käsin irrottaa vyötä yltään. Lopulta se napsahti irti ja hän riisui myös päällyshousunsa löysien alushousujen pullistellessa. Sitten hän vei kätensä paidankaulukselleen alkaen availla nappeja, mutta se ei tuntunut onnistuvan.
"Anna minun", Annabelle sanoi. Hän hyökkäsi miehen päälle ja kaatoi heidät kummatkin maahan jääden itse päällimmäiseksi. Hän tarttui miestä korvista ja suuteli kiihkeästi. Irrottautuessaan hetkeksi hän tarttui miehen paidan rinnukseen ja repäisi sen auki nappien lennellessä ympäriinsä.
"Hei", nuorukainen sanoi irrottautuen äkkiä suudelmasta ja kohottaen yläruumistaan maasta, "minulla ei ole toista paitaa mukana..."
"Hys nyt", Annabelle totesi ja painoi miehen uudelleen alas. Hän painoi jälleen huulensa miehen huulille ja alkoi hivuttaa kättään miehen alushousuille ja tuntiessaan kovan elimen hän tarttui siihen hellästi.
"Oi, se on iso", hän huokaisi ja vetäytyi miehen rinnan päältä antaen toisen kämmenensä lipua hellästi tämän poikamaisen karvaisessa rinnassa. Hän nousi polvilleen istuen miehen reisien päälle ja veti tämän alushousut hitaasti alemmas. Parikymmensenttinen, suonikas penis tuli esiin ja nousi miehen vyötäröltä kuin kynttilä. Terskan päässä kiilsi kirkas pisara. Elin huojui nuorukaisen sydämenlyöntien tahdissa.
"Oi, ja komeakin..." Annabelle huohotti korostuneen teennäisesti sulkien samalla kivespussin nyrkkiinsä. Puristaessaan niitä hellästi hän näki miehen lantion lihasten jännittyvän yhtaikaisesti ja sitten hän kumartui ja suuteli terskan kärkeä nuolaisten kiimatipan sen kärjestä. Mies huokaisi syvään ja hänen sormenpäänsä kaapivat refleksinomaisesti nurmista maata.
Annabelle kohottautui hieman ja nousi kyykkyasentoon siten, että vagina oli suoraan peniksen yläpuolella. Hän tarttui miehen lihaksikkaisiin kylkiin ja laskeutui alemmas siten, että häpykarvat koskettivat terskaa.
"Alemmas, alemmas..." nuorukainen sopersi rintakehänsä kiiltäessä kuun valossa.
Annabelle keikutti takamustaan antaen karvojen kiusata elintä. Miehen otsalle kirposi hikikarpaloita lantion alkaessa hiljalleen nytkiä. Hänen kätensä nousivat Annabellen pakaroille puristaen niitä; vaatien niitä laskeutumaan alemmas ottaakseen peniksen syleilyynsä. Annabelle nojautui hieman eteenpäin puristaen miehen rintalihaksia antaen elimen upota emättimeensä. Hän supisteli korostuneesti lantionsa lihaksia hieroen miehen rintaa ja alkoi sitten nostaa ja laskea takamustaan voihkien hiljaa.
Hän tunsi miehen tunkeutuvan itseensä syvälle ja tämän ote pakaroista kiristyi lantion rytmisen liikkeen myötä.
"Oh... Juuri noin, juuri noin..." mies kuiskasi hivellen samalla Annabellen alaselkää. Tämä ratsasti ki
Vastaukset 5
Vanhimmat
Annabelle-trilogia
Osa I:
Annabellen valinta
Kaikessa loistossaan hän astui oviaukosta: juhlavat portaat johtivat suureen eteissaliin, jossa perhe ja vieraat, markiisi Rocheguilhem vaimonsa ja sen rasittavan nirppanokkapoikansa kanssa häntä odottivat. Hän oli jo palvelijoiden auttaessa pukeutumaan päättänyt mitä päivällisellä olisi edessä, ja upea puku oli tärkeä osa sitä kaikkea. Ensivaikutelman pitäisi olla häikäisevä.
Vaaleat aaltoilevat kutrit oli kesytetty upeaksi kampaukseksi: etuhiukset olivat jakauksella roikkuen kummallakin puolen kasvoja ja päälaelle oli kasattu löyhä nuttura, joka sai hiukset näyttämään nuorekkailta ja eläviltä. Puku oli mitä hienointa silkkiä; rinnankorkeudelta se oli sen verran kireä, ettei olkanyörejä tarvittu. Rintain väli oli miltei näkyvissä: säädytöntä ehkä, mutta aistillista. Vaate kapeni vyötärölle tarkasti ihon pintaa noudattaen, kunnes leveni lantiolta maata viistäväksi hameeksi. Asu oli turkoosi ja vyötäröllä oli kullanvärisiä ornamenttikuvioita. Kaulakorun kirkkaat timantit sädehtivät kilpaa kattokruunun kanssa.
Hän kumartui ja tarttui hameen liepeeseen tummanvihrein sormikkain, jotka jatkuivat hieman kyynärpäiden yläpuolelle. Hameen kohotus paljasti sileät sääret ja kiiltävän mustat kengät, joissa oli jalkapöydän kohdalla peukalonpään kokoiset, tummansiniset safiirit; täsmälleen korvakorujen sävyiset. Hän otti kasvoilleen hurmaavimman hymynsä nähdessään nirppanokan pupillien laajenevan. Inhotus ei saanut silmiään irti hänestä.
Sitä parempi.
Hän asteli hillitysti portaat alas pitämättä kiirettä, sillä arvonsa tunteva nainen antoi aina muiden odottaa itseään. Hän pysähtyi isänsä, herttua D'Arconvillen vierelle jääden odottamaan, että hänet esiteltäisiin tavan mukaan vieraille, vaikka hän tiesikin keitä he olivat.
Ja sen, miksi he olivat läsnä.
"Herra markiisi, ihastuttava tyttäreni Annabelle", herttua sanoi.
Markiisi Rocheguilhem kumarsi. Annabelle antoi katseensa lipua niljakkeeseen.
"Je suif content de vous voir", tämä sanoi ja suuteli kevyesti ojennettua kättä. Annabelle jatkoi katseensa kierrättämistä markiisittareen, joka myöskin nyökkäsi arvokkaasti.
Herttua D'Arconville heilautti kättään vaivihkaa kauempana huoneessa seisovalle palvelijattarelle. Tämä käveli oitis seurueen luokse ja niiasi syvään vieraille.
"Arvon herttua", hän sanoi, "kokki pyysi kertomaan, että päivällinen on valmis ja katettu."
"Loistavaa", herttua myhäili, "siirrytäänpä sitten ruokasalin puolelle."
Palvelijatar kiiruhti avaamaan ruokasalin massiiviset ovet ja sulki ne sitten joukon asteltua ohitse.
Ruokasali oli valtava. Yhden seinän täyttivät jättimäiset ikkunat, ja muilla seinäpinnoilla oli joko kauniita kankaita tai taidokkaita maalauksia. Katosta roikkui upeita kynttiläkruunuja, joita ei näin kesällä tarvinnut polttaa valoa saadakseen. Pohjoisessa Ranskassa aurinkoa riitti aivan tarpeeksi myöhään. Markiisi Rocheguilhem auttoi vaimonsa istuutumaan ja istui sitten itse pitkän pöydän toiseen päähän. Annabelle aavisti, että öklötys matkisi taatusti isäänsä, ja ennen kuin ajatus oli edes ehtinyt kunnolla syntyä...
"Sallinette", arvon herra nirppanokka sanoi vetäen pöydän keskivaiheilla olevan tuolin esille.
"Kiitos", Annabelle sanoi hymyillen ja asettui seisomaan tuolin eteen odottamaan, että nilviäinen työntäisi tuolin hänen alleen. Hänen teki mieli potkaista se taaksepäin niin, että se iskeytyisi roikkuvaan ulokkeeseen ötökän jalkovälissä.
Annabellen istuttua nirppanokka käveli pöydän toiselle puolelle häntä vastapäätä. Herttua istui päätyyn tarjottuaan tapojen mukaisesti vaimolleen penkin. Pöytä oli tarkoitettu kahdelletoista ihmiselle, joten tyhjää tilaa jäi melkoisesti markiisin ja herttuan välille, mutta hyvät tavat sanelivat, että isännän ja vieraan oli istuttava vastakkaisissa päissä.
Huoneen akustiikka oli onneksi niin toimiva, ettei kenelläkään ollut tarvetta huutaa saadakseen äänensä muiden kuuluville. Herttua odotti hetkisen ja nosti sitten kätensä pään päälle taputtaen kolmasti. Keittiön ovella seissyt palvelijatar meni sisään palaten hetken kuluttua viinipullojen kera perässään toinen nainen keittokattiloineen.
Herttuan maistettua viiniä ja nyökättyä hyväksyvästi palvelijatar kiersi pöydän täyttäen kaikkien lasit. Kukaan muu ei kiinnittänyt naiseen mitään huomiota, paitsi Annabelle, joka kiitti saatuaan viininsä. Herttua mulkaisi häntä vihaisesti ja hän vastasi yhtä tuimalla katseella. Aivan sama mitä hänelle yritettiin opettaa: palvelijatkin olivat ihmisiä ja ansaitsivat oikeaakin kiitosta töistään. Annabelle aisti ilmassa yleisen vaivautuneisuuden, vaikkei kukaan sanonutkaan mitään ääneen.
Toisen palvelijattaren kiertäessä keittoa jakamassa markiisi aloitti keskustelun säästä. Annabelle huokaisi syvään. Sitten palvelijatar käveli hänen kohdalleen ja täytti hänen lautasensa.
"Kiitos, Céléste", hän sanoi ja katsoi kiusallaankin isäänsä.
Tämän otsa kurtistui havaittavasti ja Annabelle näki tämän puristavan lusikkaansa rystyset valkeina. Myös äidin katse oli jäätävä ja täynnä häpeää: olihan hieno neiti juuri kahdesti kiittänyt häntä huomattavasti alhaisempaa ihmistä. Annabelle ei antanut katseiden vaikuttaa itseensä ja alkoi syödä.
---
"Katsokin, ettet häpäise minua tai äitiäsi markiisin edessä."
Annabelle tuijotti isäänsä syvälle silmiin vastaamatta.
"En ymmärrä mikä kasvatuksessasi oikein meni vikaan. Miksi et käyttäydy niin kuin aateliset?"
"Siksi, että tämä on minun elämäni ja teen sillä mitä itse haluan!" Annabelle huusi.
"Et tee! Minä ja äitisi määräämme siitä. Olen tehnyt niin paljon työtä..."
"Tuota sinä hoet koko ajan. Koko helvetin..."
"Siisti suusi nainen!"
"Mikä oikeus sinulla on määrätä elämääni vain siksi että olet isäni. Minä olen jo aikuinen. Aikuinen nainen!"
"Sinä et tiedä miten paljon töitä minun piti tehdä saadakseni järjestettyä avioliiton. Se, että sinä..."
"Olet sanonut tuon sata kertaa. Ja minä yhtä usein, etten halua naimisiin sen sössöttävän pilalle hemmotellun kakaran kanssa!"
"Sinun mielipidettäsi ei kysytä! Avioitumisesi markiisin pojan kanssa nostaa statustamme aateliston keskuudessa. Se on tärkeä asia ja tiedät sen itsekin!"
"Mutta kun minä en halua!"
"Sinä haluat mitä minä määrään."
"Minä..."
"Tästä ei enää puhuta! Katsokin että olet kauneimmillasi kun he saapuvat kahden tunnin päästä. Jos nolaat minut ja äitisi, saat kärsiä siitä loppuikäsi. Vannon sen. Sinusta tulee markiisitar. Asia on käsitelty loppuun. Pukeudu!"
---
Annabelle oli antanut ajatustensa harhailla alkukeiton ajan. Hän pyrki välttämään katsekontaktia kaikkien kanssa eikä kuunnellut meneillään olevaa keskustelua, koska se koskisi jälleen jotakin äärimmäisen tyhjänpäiväistä kuten jauhojen hinnan nousua (talonpojat ovat hävyttömiä kun pyytävät siitä niin hirveää hintaa) tai verotuksen raskautta (talonpoikia pitäisi verottaa paljon rankemmin kuin nykyään).
Sitten tyhjät keittolautaset vietiin pois ja pääruoka kannettiin pöytään kolmen tarjoilijattaren voimin; paistihärkää, perunoita, keitettyjä kasviksia. Annabelle otti ruokaa niukasti, niin kuin hienon neidin kuuluikin. Tälläkin kertaa hän kiitti palvelijatarta, mutta nyt kiitos hukkui yleisen keskustelun alle. Céléste kiersi samaan aikaan viinipullon kanssa pöydän ja täytti kaikkien lasit.
"Annabelle, joko olen kertonut teille millainen meidän kartanomme on?" arvon herra lässynlässyn kysyi Annabelleltä yhtäkkiä.
"Ette ole", tämä vastasi tekohymy kasvoillaan
"Se on iso ja valoisa. Siinä on neljä kerrosta ja..."
Annabelle oli kuin olisi kuunnellut koko jadda-jadda-jaddan mielellään ja nyökkäili satunnaisin väliajoin, mutta hänen mielensä oli aivan muualla.
---
"Tarkoitatteko todella mitä sanotte, milady?" Céléste kysyi heidän jäätyään hetkeksi kahden huoneeseen muiden palvelijoiden lähtiessä hakemaan Annabellen asua ja takkapuita hiuskähertimen kuumentamiseksi.
"Kyllä, Céléste. Sinuun voin luottaa."
"Kiitos luottamuksestanne milady."
"Laita kaikki valmiiksi täällä ja tule sitten ruokasaliin tarjoilemaan. Siitä tiedän milloin voin siirtyä seuraavaan vaiheeseen."
"Kuten tahdotte, milady."
Annabelle tarttui kaksin käsin Célésten kämmeneen ja loi syvän katseen tämän tummiin silmiin: "Kiitos, Céléste. Kiitos vielä kerran. Olet ihana."
---
"ja hevosia on 56, yksi tammoista varsoi juuri viikko sitten", nilviäinen jatkoi loputonta tarinaansa Annabellen siirryttyä lopulta kuuntelemaan tätä.
"Todellako", tämä henkäisi, "sehän on ihastuttavaa."
"Sillä varsalla on otsassaan vaalea laikku."
"Sen täytyy olla tosi söpö."
"Juuri tyypillistä naisten ajattelua", markiisi puuttui puheeseen, "minä näen ’söpön’ varsan asemesta uljaan tulevaisuuden sotaratsun."
Annabelle päätti, että nyt miehinen pullistelu saisi riittää.
"Olinpas kana", Annabelle sanoi, "sotaratsuhan siitä varmasti täytyy tulla. Kunpa arvoisa poikanne olisi fyysisesti yhtä vanha kuin henkisesti: silloin hän saisi siitä oivan hevosen itselleen. Kyllähän se varsa jaksaisi varmaan jo vuoden kuluttua kannatella viisivuotiasta selässään."
Äärimmäinen hiljaisuus laskeutui oitis.
Hiljaisin hiljaisuus, jonka Annabelle oli koskaan kuullut.
Hän loi katseen herttuaan, jonka silmät olivat laajenneet niin isoiksi, että Annabelle saattoi melkein nähdä kuvajaisensa niistä. Leuka oli loksahtanut auki järkytyksestä ja haarukkaa pitelevä käsi pysähtynyt ilmaan. Äiti oli kaataa viininsä pöydälle.
Markiisin katse oli muuttunut suorastaan murhaavaksi. Markiisittaren taas harhaili ympäriinsä, sillä hän oli hieman hidasälyinen eikä ollut ymmärtänyt mitä Annabelle oli tarkoittanut. Sen sijaan nirppanokka tökkäsi suunsa sijaan haarukan poskeensa ja hänen silmiensä pinnat alkoivat kiiltää ja leuka väpättää.
"Oi anteeksi", Annabelle sanoi, "taisin puhua sivu suuni. Tarkoitan siis, ettei poikanne tunnu päivääkään yli kolmevuotiaalta."
"Isä!" nilviäinen kiljaisi kyyneleet silmissä, "miten voit antaa tuon puhua minulle noin!"
"Oho, taasko sanoin jotain väärin?" Annabelle totesi korostetun hämmästyneellä äänensävyllä.
Herttua läimäytti nyrkkinsä pöytään ja nousi seisomaan.
"Annabelle, sinä… sinä… lumppu! Putain! Minähän varoitin!"
"Niin varoitin minäkin sinua", Annabelle kiljaisi kohottautuen itsekin tuolistaan, "sanoin ainakin sata kertaa, etten halua naida tuota ärsyttävää pikkukakaraa, joka alkaa itkeä heti kun kaikki ei mene mielen mukaan. Pilalle hemmoteltu äpärä!"
Pöydästä kuului järkyttynyt kuorohenkäisy.
"Miten kehtaat sanoa minulle noin", örvelö vinkui tarttuen Annabelleä käsivarresta pöydän ylitse, "pyydä heti anteeksi tai minä... minä..."
Annabelle otti viinilasin käteensä ja heitti sen sisällön nilviäisen silmille.
"Anteeksi niin maan helvetisti", hän totesi.
"Minun olisi pienenä pitänyt antaa sinulle remmistä niin paljon että nyt tietäisit kuka tässä talossa käskee ja kuka ei!" herttua karjui kasvot punaisena ja otsasuoni pullottaen.
"Sinä kun siitä piiskaamisesta pidät niin mikset läiminyt minuakin? Luuletko, etten tiedä mitä isoisän vanhalla ja paksulla nahkavyöllä tehdään öisin makuuhuoneessanne?"
"Tuki suusi narttu!" herttua huusi.
"Koskaan ei ole minua näin loukattu!" kiljui markiisi.
"Yäää! Isä. En näe mitään, olen sokea!" piipitti nirppanokka.
"Ooh, minä pyörryn", sanoi herttuatar nousten seisomaan ja rojahtaen sitten lattialle.
Markiisittarella ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mistä moinen hälinä.
Annabelle työnsi tuolinsa taaksepäin, kohotti helmansa ja juoksi pois ruokasalista. Herttua yritti turhaan tavoittaa häntä. Suunnatessaan kohti yläkerran portaita hän kuuli markiisin alkavan jälleen huutaa, ettei häntä ole koskaan kohdeltu tällä tavoin.
Ehkä nyt siis oli ihan hyvä aika jonkun tehdä niin.
Annabelle alkoi aprikoida kauanko hänellä olisi aikaa ja päätyi portaita kirmatessaan siihen, että tarpeeksi, mikäli Céléste oli tehnyt niin kuin hän oli pyytänyt.
Hän ryntäsi huoneeseensa miltei kompastuen pukuunsa ja paiskasi oven kiinni. Céléste näkyi hoitaneen kaiken: sängyllä oli vahva köysi ja muutama lakanaan kiedottu mytty, joiden sisällä olisi vaatteita ja ruokaa. Lisäksi kirjahylly oli vieritetty niin lähelle ovea, että jopa Annabelle saisi sen omin voimin raahattua oven eteen epäämään sisäänpääsyn. Se oli niin massiivinen, että sen hajottamiseen kirveellä oven ulkopuolelta menisi ainakin yhtä kauan kuin itse oven pilkkomiseen. Annabelle alkoi työntää ja tuskallisen hitaasti hylly raahautui pitkin lattiaa.
"Sallikaa minun auttaa, milady", Céléste sanoi yllättäen astuen esiin komerosta.
"Céléste?" Annabelle kysyi, "miksi jäit tänne: he saavat tietää että autoit minut pakoon. Sinut piestään ja saat potkut."
Céléste asettui hänen viereensä työntämään. Hyllyn vauhti lisääntyi huomattavasti.
"En halunnut jättää sinua", Céléste sanoi vaihtaen sinutteluun, kuten he olivat sopineet tekevänsä silloin kun ketään ei sataprosenttisen varmasti ollut kuulemassa, "me jaamme liian paljon erotaksemme nyt."
Hylly asettui paikoilleen oven eteen, mutta naiset eivät liikahtaneetkaan. He seisoivat vierekkäin yhä hyllyyn nojaten ja havaitsivat katseidensa jääneen toistensa vangeiksi.
"Et voi lähteä mukaan", Annabelle sanoi, "se on liian vaarallista."
"Mistä lähtien olet välittänyt vaaroista? Siitäkö lähtien kun muutama minuutti sitten raivostutit herttuan ja markiisin", Céléste sanoi ja siirsi kasvonsa lähemmäksi Annabellen kasvoja, "vai siitäkö lähtien kun leikimme ensimmäisen kerran tulella?"
Annabelle ei vastannut. Hän katsoi syvälle Célésten tummiin silmiin ja havaitsi hengityksensä muuttuvan raskaammaksi. Tämä oli poistanut päästään liinan ja lyhyet, yönmustat hiukset olivat lievästi sekaisin. Ihon vaaleus yhdistettynä silmien ja hiusten tummuuteen loi kasvoihin salaperäisen kontrastin.
Céléste teki aloitteen ja painoi huulensa Annabellen huulille; tämä vastasi ahnaasti suudelmaan sallien kielelleen lyhyen tutkimusmatkan. Annabelle työnsi Célésteä edellään ja kietoi kätensä tämän ympärille. Tämä kohotti omansa hyväilemään Annabellen niskaa.
Lopulta he irrottautuivat näkymättömästä virrasta joka kietoi heidät syleilyynsä. Kummankin hengitys oli raskasta ja huohottavaa. He tuijottivat toisiaan silmiin intensiivisesti.
"Meidän ei pitäisi", Annabelle kuiskasi.
"Meidän ei olisi pitänyt koskaan", Céléste vastasi.
Hän alkoi napittaa palvelijattaren pukuaan auki.
"Ei nyt", Annabelle huohotti, "emme ehdi."
"Välitätkö muka enää siitä mitä meille tapahtuu? Kummallakaan ei ole enää edessä ruusuista tulevaisuutta. Olemme karkureita. Lainsuojattomia."
Hän tarttui Annabellen puvun miehustaan ja vetäisi alaspäin paljastaen mustan, nahkaisen korsetin.
”Herttua yrittää kaikkensa saadakseen markiisin palaamaan. Hän on pahin iilimato, jonka tunnen”, Céléste jatkoi, ”kestää ainakin vartin ennen kuin tämä saa irrotettua hänet itsestään. Ja siitä hetkestä kun hän tajuaa ettei pääse sisälle, meillä on yhä tarpeeksi aikaa paeta hänen hajottaessaan ovea.”
Céléste repäisi pukunsa rinnuksen auki paljastaen kauniit, hyvin muodostuneet rintansa.
”Tule Annabelle”, hän vietteli, ”tule ja ota minut.”
"Oi Céléste kuinka haluankaan sinua..." Annabelle henkäisi ja riisui pukunsa. Se valahti lattialle silkkisenä kangasmyttynä. Hänellä ollut puvun alla mitään muuta kuin pelkkä korsetti.
"Tämähän näyttää melkein siltä kuin olisit varautunut tähän ennalta", Céléste kuiskasi heittäen paitansa nurkkaan.
"Veitsi, pakko löytää veitsi", Annabelle vastasi potkaisten kengät jaloistaan, "meillä ei ole aikaa availla näitä kaikkia naruja."
"Peilipöydällä."
Annabelle otti veitsen käteensä ja kääntyi kohdatakseen Célésten alastoman hahmon edessään. Häpykarvat kiilsivät kosteina iltapäivän oranssissa valossa ja tämän ruumis näytti täyteläiseltä. Hän pelkäsi, ettei saisi silmiään irti naisesta.
"Vapauta minut, ma chérie", Annabelle sanoi ojentaen veitsen ja kääntäen selkänsä.
Hän tunsi viileän metallin vasten selkärankaansa ja aisti sen hitaan liikkeen alaspäin varoen leikkaamasta ihoa. Hän alkoi todella kiihottua nahkaisen kireyden alkaessa hälvetä rintakehältään. Lopulta viimeinen nauha katkesi ja korsetti läiskähti lattiaan. Sitä seurasi välittömästi metallinen kilahdus veitsen pudotessa.
Annabelle kääntyi. Céléste katsoi häntä ahnaasti, palaen. Nännit olivat kovettuneet kiihkosta. Annabelle antautui taas sen ikuisen virran vietäväksi, joka raivosi heidän välillään, heidän jokaisessa kosketuksessaan, jokaisessa sanassaan, jokaisessa eleessään. Hän astui lähemmäksi kietoen käsivartensa Célésten alastoman kehon ympärille ja hukutti heidät suudelmaan. Heidän rintansa painautuivat toisiaan vasten kehojen liikehtiessä ikiaikaisten vaistojen vallassa. He antoivat huuliensa erota vasta kun hapentarve alkoi kasvaa sietämättömäksi ja kaatuivat sängylle huohottaen. Céléste tarttui Annabelleä korvista ja suuteli tätä uudestaan tämän huitoessa hajamielisesti tavaroita pois sängyltä.
Lopulta Annabelle sai sängyn tyhjäksi. Hän kohotti yläruumistaan ja ravisti voimakkain liikkein päätään antaen nutturansa purkautua. Pitkät, vaaleat hiukset valahtivat vapaina, villeinä hänen olkapäilleen ja hän antoi taas käsiensä kietoutua Célésten nihkeän, kuuman kehon ympärille. He suutelivat. Céléste kiepautti heidät ympäri niin, että Annabelle päätyi selälleen hänen alleen. Kun suudelma lopulta hiipui pois, hän kohotti selkänsä kaarelle ja tarttui käsillään Annabellen rintoihin puristaen niitä hellästi, jolloin ihana, värisyttävä aalto kulki tämän lävitse. Céléste alkoi hieroa lantiotaan vasten Annabelleä, joka ojensi kätensä hänen pakaroihinsa ja puristi niitä vetäen naista lähemmäksi itseään.
Annabelle hivutti sormensa kumppaninsa häpyhuulille ja hieroi niitä voimakkain, hellin vedoin. Célésten jäntevä, kiiltävä vatsa huojui kiihottavasti tämän huohottaessa kiimaisesti. Kun sormenpäät tapasivat vaginan lämpimän ja märän sisäpinnan, Céléste voihkaisi äänekkäästi ja vajosi alas tarttuen Annabellen poskipäihin. Hän suuteli kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Heidän kehojensa rytminen liike toisiaan vasten sykki heidän sydäntensä nuotilla. Voimakas tunteiden virta veti heidät molemmat mukaansa ikiaikaiseen tanssiin.
Tanssiin, jossa kaksi sielua liittyy hetkeksi yhteen maailmankaikkeuden silmien alla.
Céléste vapautui suudelmasta ja siirtyi näykkimään Annabellen korvalehteä lantionsa vasten tämän lantiota. Annabelle oli jo sulkenut silmänsä ja antautunut kaiken peittävän tunteen valtaan. Hän tunsi sykkeen vyötäröllään kiihtyvän, kiihtyvän, kiihtyvän. Sitten yllättäen Céléste voihkaisi kuuluvammin ja koko hänen kehonsa värähti. Hän taivutti jälleen selkänsä kaarelle tarttuen Annabellen rintoihin. Hän ei voinut pidätellä voimakkaita huohotuksia orgasmin aallon hyökyessä kuin patoamaton joki hänen lävitseen. Hän puristi mielihyvänsä hetkellä Annabellen rintoja niin lujasti, että se olisi muissa tilanteissa tehnyt kipeää... nyt se teki vain hyvää. Oikein hyvää.
Annabelle vei kätensä häpyhuulilleen hänen ja Célésten väliin antaen sen etsiytyä pienelle kumpareelle hieman ennen emätintä. Célésten kehon liike sai sormenpäät painumaan klitoriksen pintaan uudestaan, uudestaan, uudestaan. Annabellen hengitys kiihtyi maksimiinsa. Hän tunsi varpaidensa kramppaavan syttyessään sisältäpäin tuleen, jonka polte oli ihanaa, alkukantaista, voimakasta.
Pelkkää rakkautta puhtaimmissa, syvimmässä muodossaan.
Ja sitten Céléste vaipui uupuneena hänen viereensä raukein katsein ja pyöritteli leikkisästi tämän hiuksia sormiensa ympärille. Kummankin hengitys tasaantui hiljalleen. Annabelle tuijotti kattoon, Céléste tuijotti häneen. Kumpikaan ei sanonut mitään.
Sanoja ei tarvittu.
Yhtäkkiä ovelta kuului koputus, eikä sen sävy ollut ystävällinen.
"Avaa!" herttua huusi äänessään niin hirvittävä viha, ettei sellaista ollut kumpikaan ennen kuullut, "tulen sisään vaikka väkisin ja sen jälkeen, hyvä nainen, toivot ettet olisi syntynytkään!"
"Meidän pitää lähteä", Annabelle kuiskasi, "lähteä jonnekin kauas pois."
"Niin", Céléste sanoi kohottautuen kyynärpäänsä varaan, "jonnekin, missä palvelija ja aatelinen voivat elää tasavertaisina yhdessä."
"Köyhä tai rikas; aatelinen tai talonpoika: sama taivas on kattonamme... Ehkä ihmiset vielä joskus oppivat sen."
"Ehkä..." Céléste sanoi, "milady, nouskaamme ja lähtekäämme kohti uljasta, uutta maailmaa, joka on odottava meitä jossakin."
"Ehkä, rakas Céléste, luomme itse itsellemme sen maailman."
”Peut-être c´est ca, mon amie.”
---
Ja kuukausi oli heinäkuu, vuosi 1788.
Tarkalleen vuoden päästä kansanjoukko valloittaisi Bastiljin vankilan, vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä.
Ilmeisesti novelli oli liian pitkä, koska se kyllä näkyi ihan kokonaan esikatselussa jne, muttei enää tässä.
Joten pidemmittä puheitta loppu seuraa tässä:
---
Tämä ratsasti kiihtyvällä tahdilla ja heitti päänsä taaksepäin saadakseen hiukset silmiltään. Hänkin huohotti raskaasti, muttei lainkaan verrattuna mieheen, jonka lantio oli kuin tulessa. Annabelle havaitsi miehen silmien alkavan kääntyä ympäri. Hän tunsi liukkaan elimen hävyssään sykkivän kuin linnun sydän terskan töniessä kohdun suuta
Hän antoi katseensa lipua miehen vyöhön.
Miehen ote pakaroista muuttui lähes kouristuksenomaiseksi ja samalla Annabelle tunsi märän paineen sisässään. Miehen suu avautui ja hänen alaselkänsä kaaristui hieman. Kädet irtosivat pakaroilta ja lennähtivät maahan tarttuen kuiviin ruohonkorsiin.
"Voi luoja... voi luojavoiluojavoiluoja..." mies hoki.
Annabelle tiesi hetkensä koittaneen.
Hän tarttui nuorukaisen vyöhön ja vetäisi sen lähemmäksi itseään ottaen sitten puukon sen tupesta. Hän puristi sen kahvaa rystyset valkeina ja kohotti sen päänsä päälle.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi.
Mies avasi silmänsä.
Hänen katseensa kohdistui ensin Annabelleen. Sitten veitseen.
Pupillit laajentuivat.
Annabelle upotti veitsen kaikin voimin hänen rintaansa. Se upposi kahvaan asti nirhaisten kylkiluuta ohi mennessään.
Omituinen korahdus kirposi miehen huulilta ja Annabelle nosti takamuksensa antaen elimen valahtaa ulos ja kävi makaamaan miehen vierelle tukkien kämmenellään tämän suun.
Miehen silmissä oli käsittämätön katse: siinä oli yhtaikaa pelkoa ja hämmennystä... ja kaiken taustalla loisti edelleen se suuri hurmio jonka hän juuri oli kokenut. Hän tarttui voimattomasti sojottavaan puukon kahvaan ja katsoi Annabelleen kysyen. Hengitys alkoi muuttua katkonaiseksi sydämen lyödessä viimeisiä, epätasaisia lyöntejään metallin lävistämänä.
"Olen niin pahoillani", Annabelle kuiskasi silittäen miehen hiuksia, "minun oli pakko. Minun on pelastettava Céléste. Minun täytyy..." Hänen leukansa alkoi väristä miehen katseen alkaessa samentua. Annabelle poisti kämmenensä miehen suulta ja painoi viimeisen, täydellisen suudelman tämän huulille.
Hän tunsi miehen huulten veltostuvan, ja sitten koko ruumis lysähti kasaan viimeisten ilmanrippeiden paetessa lopullisesti keuhkoista. Annabelle kohottautui kyykkyasentoon ja sulki miehen luomet pyyhkien omat silmäkulmansa kämmenselkäänsä. Hän nousi ylös ottaen pukunsa maasta.
Hän ei voinut enää katsoa nuorukaiseen.
Hän ei voinut edes käsittää mitä oli juuri tehnyt.
Hiljaa hän käveli hevosaitauksen luokse ja valitsi sieltä mieleisensä satuloidun orin, joka kuun ikuisessa valossa näytti miltei sinertävältä. Hän rauhoitteli sitä kämmenellään ja talutti sen äänettä ulos aitauksesta jättäen portin auki siinä toivossa, että muut hevoset karkaisivat yön aikana. Hän talutti sitä hetken aikaa, kunnes leiri oli jäänyt kauas taakse ja nousi sitten sen selkään. Päästessään päätielle hän oli jokseenkin varma siitä mistä suunnasta he olivat tulleet.
Ja siinä suunnassa olisi Bastilji.
Ja Céléste.
TÄLLÄISTÄ mina haluan lukea.
Jo ilman seksiä tarinasi oli hieno, kuvailu kauniin yksityiskohtaista ja rakkaus vahvasti kerrottua, eikä näkökulmassa ole valittamista. Tämä yhdistettynä seksiin - hupaisaa mannaa. Ehkä tämän olisi voinut ottaa vakavissaankin. Mutta seksinhän on tarkoitus olla hauskaa! :)
Pidä taso yllä!
Aivan uskomattoman mahtava tarina!!!!
Siis sanoinkuvaamattoman ihana!!!
Toivottavasti tarinaasi on tiedossa jatkoa???!!!
Kiitoksia vaan kehuista itse kullekin.
Jatkoa seuraa (koska tämähän oli trilogian toinen osa) viikon, kahden päästä. Viimeinen osa on jo kirjoitettu, muttei vielä muokattu lukemiskuntoon.
Vahva rakkaustarina on pääroolissa, mutta seksiä ei ole unohdettu, joskaan sitä ei ole kahdessa kohtauksessa kuten tässä, mutta uskoisin kyllä sen ainokaisen kohtauksen kompensoivan tämän puutteen.