Olisi kiva teitää, miten muut selviätte pelkotilojenne kanssa. Oletteko käyneet terapiassa, kokeilleet lääkkeitä tms.?
Minusta kehittyi pelkääjä jo lapsuusvuosina. Turvattomuutta aiheutti äidin tapa kertoa kauhutarinoita ja omia pelkojaan ääneen minulle. Vielä nykyäänkin hän kaataa huolensa ja ongelmansa minun niskaani.
Avioiduin nuorena ja sain miehekseni tyypin, joka osottautui tunteiltaan rajoittuneeksi. Lohdutusta ei häneltä herunut, ei koskaan esim. edes itkevälle omalle lapselleen. Hänen tapanaan oli huolehtia vain itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Hän aiheutti usein harmaita hiuksia huolettomuudellaan ja vastuuttomalla rahan käytöllään. Kaikki arjen ongelmat ja asiat sain huolehtia aivan yksinäni.
Nyt olen monien vuosien jälkeen eronnut ja yksinhuoltaja. Ero oli suunnaton helpotus.
Nyt kun periaatteessa kaiken pitäisi olla kohdallaan, kuristavat ahdistus- ja pelkokohatukset nappaavat ajoittain otteeseensa. Ahdistuksen iskiessä tuntuu kuin olisin yksin maailmassa, ilman turvaa. Tuo tunne ottaa välittömästi otteeseensa jos jään kotiin ihan yksin, lasten lähtiessä johonkin.
Myös jatkuva surumielisyys on raskasta päivästä toiseen.
Aamuisin kellon soidessa herään vain katkonaisesta ja levottomasta unesta uuteen päivään. Töihin lähtö tuntuu usein ylivoimaiselle, mutta kyllä olo jonkin verran kuitenkin parantuu kun pääsen työpaikalle ja hommiin käsiksi.
Parin suhdekokeilun jälkeen en voinut kuin ihmetellä, miten sattuikin kohdalle kaksi samanlaista tapausta. Kumpikin miesyritys oli masentunut, kamppailivat vielä entisen eronsa kimpussa ja sairautensa kanssa. Minun asema oli lähinnä olla sairaanhoitaja tai joku äidin korvike, kuuntelija ja lohduttaja.
En minä halua enkä jaksa kannatella ketään ja elää toisen masennusta.
Minusta kehittyi pelkääjä jo lapsuusvuosina. Turvattomuutta aiheutti äidin tapa kertoa kauhutarinoita ja omia pelkojaan ääneen minulle. Vielä nykyäänkin hän kaataa huolensa ja ongelmansa minun niskaani.
Avioiduin nuorena ja sain miehekseni tyypin, joka osottautui tunteiltaan rajoittuneeksi. Lohdutusta ei häneltä herunut, ei koskaan esim. edes itkevälle omalle lapselleen. Hänen tapanaan oli huolehtia vain itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Hän aiheutti usein harmaita hiuksia huolettomuudellaan ja vastuuttomalla rahan käytöllään. Kaikki arjen ongelmat ja asiat sain huolehtia aivan yksinäni.
Nyt olen monien vuosien jälkeen eronnut ja yksinhuoltaja. Ero oli suunnaton helpotus.
Nyt kun periaatteessa kaiken pitäisi olla kohdallaan, kuristavat ahdistus- ja pelkokohatukset nappaavat ajoittain otteeseensa. Ahdistuksen iskiessä tuntuu kuin olisin yksin maailmassa, ilman turvaa. Tuo tunne ottaa välittömästi otteeseensa jos jään kotiin ihan yksin, lasten lähtiessä johonkin.
Myös jatkuva surumielisyys on raskasta päivästä toiseen.
Aamuisin kellon soidessa herään vain katkonaisesta ja levottomasta unesta uuteen päivään. Töihin lähtö tuntuu usein ylivoimaiselle, mutta kyllä olo jonkin verran kuitenkin parantuu kun pääsen työpaikalle ja hommiin käsiksi.
Parin suhdekokeilun jälkeen en voinut kuin ihmetellä, miten sattuikin kohdalle kaksi samanlaista tapausta. Kumpikin miesyritys oli masentunut, kamppailivat vielä entisen eronsa kimpussa ja sairautensa kanssa. Minun asema oli lähinnä olla sairaanhoitaja tai joku äidin korvike, kuuntelija ja lohduttaja.
En minä halua enkä jaksa kannatella ketään ja elää toisen masennusta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olisikohan kyse masennuksesta. Kannattaisi varmaan hakea lähete terv.kesk. ja käydä mielenterveystoimistosta hakemassa apua. Ettei ole tule pahemmaksi ja voisi nauttia norm. elämästä.
Sun tarina kuulostaa ihan kuin kertoisit minun elämästä.
Sillä erolla että minä vielä kamppailen omassa ihmissuhteessani.
Mieheni kanssa ollaan käyty pariterapiassa jossa olen kertonut ahdistuksesta ja turvattomuudesta.
En ainakaan vielä koe että olisi tullut mitään merkittävää muutosta.
Mulla on ollut pelkotiloja jo ihan lapsuudesta saakka.
Diagnoosi on paniikkihäiriö. Cipralexia käytin pitkään ja nyt se on kokeeksi purettu. Käytössä on vain xanor ja Propral.
Lääkäriltä kyllä saa lääkkeitä vaivaan kuin vaivaan, mutta ei se ongelman syy niillä poistu.
Nyt syksyn tullessa olen huomannut miten ahdistus taas pikkuhiljaa hiipii takaisin mun elämään.
Ensimmäiset oireet huomaan kun alan purra hampaitani. Koko kaulan ja niskan alue, sekä posket on kipeät.
Aamulla herätessä tuntuu etten ole levännyt ollenkaan.
Tappion myöntäminen tuntuu pahalle.
Uskoin jo hetken ettei ahdistus palaa, mutta toisin kävi...