Kymmenisen vuotta sitten, hieman yli kaksikymppisenä minuun iski deppressio, mistä toivuin omasta mielestäni vasta pari-kolme vuotta sitten. Tähän auttoi alun sairaalahoito (ensiapua), sitten lääkitys ja myöhemmin kunnolla vasta terapia ja uusi ihmissuhde.
Työelämässä meni valmistumisen jälkeen aluksi heikosti, sitten lykästi ja tuli pari hyvää vuotta. Ne auttoivat paljon, toivat turvallisuuden tunnetta.
Nyt kaikki on luisunut käsistä: jäin työttömäksi, erosin, en saa työtä kovasta hakemisesta huolimatta, en saa ansiosidonnaista, mutta velkaa on (onneksi hoidan nyt vain korkoja). Säästössä olevat rahat hupenevat - jonka jälkeen olen ilmeisesti parin kuukauden sisällä asunnoton. Silloin joudun kadulle häätölappu taskussa ja perintätoimisto kimpussa.
Sosiaalitoimiston apua hain joskus kauan sitten, mutta en ole uskottavan oloinen "sossuilija", joten tiedän jo nyt, ettei tule onnistumaan.
Tilanne on nyt sellainen, että liika on liikaa. Päätin olla masentumatta, mutta se ei ole enää minun vallassani. Huomaan jo nyt, vasta alle kaksi kuukautta kaiken tämän lähdettyä liikkeelle, että tästä en tule selviytymään voittajana. Vastassa on niin musta möykky, että häviän varmasti.
Olen yrittänyt miettiä, mitä tapahtui ja miksi, mutta se ei näytä auttavan, koska en pääse tilanteestani pois, sillä mitkään toimeni eivät paranna taloudellista tilannettani. Eron kestän juuri ja juuri, vaikka sen itse halusinkin, mutta tämä yhteisvaikutus on liian paljon.
Sain ajan yleislääkärille kuukauden päähän. Ehkä saan lähetteen eteenpäin, ehkä lääkkeitä. Ne eivät kuitenkaan korjaa tilannettani, sen tekee vain pääsy normaalin työelämän piiriin, koska vain siten saa kreditejä, joita ilman tässä maailmassa ei voi elää.
Lisäksi eräs tuttavani on vakavasti sairas.
On vain ajankysymys, milloin voimani loppuvat lopullisesti ja lamaannun vain odottamaan.
Työelämässä meni valmistumisen jälkeen aluksi heikosti, sitten lykästi ja tuli pari hyvää vuotta. Ne auttoivat paljon, toivat turvallisuuden tunnetta.
Nyt kaikki on luisunut käsistä: jäin työttömäksi, erosin, en saa työtä kovasta hakemisesta huolimatta, en saa ansiosidonnaista, mutta velkaa on (onneksi hoidan nyt vain korkoja). Säästössä olevat rahat hupenevat - jonka jälkeen olen ilmeisesti parin kuukauden sisällä asunnoton. Silloin joudun kadulle häätölappu taskussa ja perintätoimisto kimpussa.
Sosiaalitoimiston apua hain joskus kauan sitten, mutta en ole uskottavan oloinen "sossuilija", joten tiedän jo nyt, ettei tule onnistumaan.
Tilanne on nyt sellainen, että liika on liikaa. Päätin olla masentumatta, mutta se ei ole enää minun vallassani. Huomaan jo nyt, vasta alle kaksi kuukautta kaiken tämän lähdettyä liikkeelle, että tästä en tule selviytymään voittajana. Vastassa on niin musta möykky, että häviän varmasti.
Olen yrittänyt miettiä, mitä tapahtui ja miksi, mutta se ei näytä auttavan, koska en pääse tilanteestani pois, sillä mitkään toimeni eivät paranna taloudellista tilannettani. Eron kestän juuri ja juuri, vaikka sen itse halusinkin, mutta tämä yhteisvaikutus on liian paljon.
Sain ajan yleislääkärille kuukauden päähän. Ehkä saan lähetteen eteenpäin, ehkä lääkkeitä. Ne eivät kuitenkaan korjaa tilannettani, sen tekee vain pääsy normaalin työelämän piiriin, koska vain siten saa kreditejä, joita ilman tässä maailmassa ei voi elää.
Lisäksi eräs tuttavani on vakavasti sairas.
On vain ajankysymys, milloin voimani loppuvat lopullisesti ja lamaannun vain odottamaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ristiriitaista on se, että jos tilanne menee niin pahaksi, että joutuu hakeutumaan hoitoon (ja sattuu pääsemäänkin), niin jos tilanne on kokonaan tai osittain peräisin "yhteiskuntasuhteesta" eli esimerkiksi työttömyyden ja rahattomuuden yhteisvaikutuksesta (vakava sosio-ekonominen ongelma!), niin mitä esimerkiksi sairaalahoito auttaisi? Ok, pahin saadaan nujerrettua ja ehkä jatkohoitokin, mutta sen jälkeen kun tulee sairaalasta, ei edelleenkään ole työtä, ei ehkä asuntoakaan ja sen lisäksi on uusi potilaan leima otsassa. On siis paras välttää kaikin keinoin sairaalaa, jos ei ole ihan pakko.
Hei, yritän ymmärtää, miltä sinusta tuntuu. Olen vähän samantapaisessa tilanteessa. Vielä pari vuotta sitten kaikki oli hyvin. Erosin ja jätin työni, koska ne eivät vastanneet sitä, kuka syvimmiltäni olen. Olin optimistinen, siitä tuli todellinen ihana välivuosi. Muutin tilapäisesti vanhalle kotipaikkakunnalle vanhempieni nurkkiin, tarkoituksena löytää oma vuokra-asunto. Yllättäen äitini sairastui vakavasti, ja tarvitsi kaiken tuen. Jaksoin vielä hyvin. Isäni on alkoholiongelmainen ja henkisesti väkivaltainen - olin laskenut että kestäisin sitäkin vähän aikaa. Olin iloinen enkä älynnyt suojata itseäni, olinhan toipunut kaikesta ikävästä ihan omin nokkineni! En sitten sitä kestänytkään... Sain apua ystävältäni, ja pääsin välittömästä tilanteesta eteenpäin. Hätäpäissäni palasin vanhaan työhöni, jossa on aina vain paha, ellei pahempikin olla. Asuntolaina painaa, ja siksi tässä ei voi tehdä mitä tahansa. Voi kun jaksaisi tästä vielä kohota... On TODELLA vaikea hyväksyä sitä, että kun kerran saa asiansa kuntoon, niin kaikki leviää. Toivon todella sydämestäni sinullekin tien eteenpäin!
Jossain se valopilkahdus luuraa... kai??
Löytyihän se ennenkin jostain? :) Toisaalta, peli lienee pelattu vasta jos ei jaksa enää nousta. Jos jaksaa uskoa ja toivoa, niin kai tästäkin voi selvitä, koska ilman ei jaksa yrittää. Sitten on jäljellä enää huonoja vaihtoehtoja, kuten hospitaalit ym. Katsotaan, muuta ei voida! Koita jaksaa :)