Mulla on paljon kavereita. Myös hyviä ystäviä. Ihana poikaystävä. Hyvät perhesuhteet. Menestyn koulussa tarpeeksi hyvin. Mulla on mukava opiskelukämppä ja kämppikset. Mutta mä en ole onnellinen! Olen aivan tajuttoman masentunut aina yksin ollessani, sillä pelkään koko ajan että jotain pahaa tapahtuu; en yleensä että minulle, mutta että läheisilleni.
Kun poikaystäväni lähtee autolla jonnekin, tai kuka tahansa läheiseni ihan minne tahansa missä en pysty heitä "vahtimaan", näen painajaisia ja kuvittelen pahimpia mahdollisia asioita tapahtuvaksi heille.
Joskus tahdon pistää välit poikki joka ikiseen ihmiseen jonka tunnen, koska en jaksa pelätä heidän puolestaan koko ajan. Tämä on varmaan jotain läheisriippuvaisuutta?
Sitten en kuitenkaan osaa olla heille edes ystävällinen, vaan olen välillä tosikin ilkeä ihan tahallani.
Välillä pelkään myös omasta puolestani. Että joku sairaus tulee, että kuolen, että vahingoitun, että jään yksin..
Kukaan läheisistäni ei tiedä tästä. He pitävät minua onnellisena nuorena joka on suosittu ja jolla riittää tekemistä ja seuraa jatkuvasti. Välillä tunnen kuitenkin olevani niin yksin.. He pitävät minua hieman ylihuolehtivana, ja monet kavereistani kutsuvat minua välillä "äidiksi". ("aja sitten varovasti. kyllä äiti.") Poikaystäväni sanoo että olen herttainen kun jaksan niin huolehtia muista. Ja silti olen välillä niin helvetin itsekäs..
Kukaan ei varmaan tajua sepustuksestani mitään..
Mutta jos yksikin asia mitä kerron tuntuu tutulta, kertokaa, tulen hulluksi kun en voi puhua kenellekkään tästä.

Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinuna olisin tyytyväinen elämääsi siis ei ton paremmin voisi enään mennä, toisin kuin minulla ei ole yhtään mitään mitä luettelit eikä ole koskaan ollutkaan eikä varmasti tule olemaan mutta samaa on pelot itseasiassa pelkään jopa sitä että ulos otto/talon mies tullessaan häätämään löytääkin 6kk kuolleena olleen ruumiini kun ketään ei yksinkertaisesti vaan kiinnosta minun olemassa oloni.
Mä tiedän olevani onnekas, ei itselleen voisi enempää toivoa.. Mutta kun en pysty enkä uskalla nauttia siitä onnesta kun pelkään koko ajan että onni särkyy ja sitten sattuu.
Itselläni on/oli aivan samanlaisia oireita ja olen huomannut niiden lisääntyneen 30 lähestyessä...Et ole tulossa hulluksi!!Täällä on kohtalotoveri. kannattaa käydä juttelemassa jossain, niin helpottuu:)ja ajatukset selkiintyy.
Aloin pelätä myös, että varmasti juuri minulle tai läheisilleni tapahtuu jotain pahaa. Se alkoi hallita elämääni. Yritin kovasti ajatella, että me kaikki kuolemme joskus, jonkun aika on aiemmin kuin toisten ja tähän emme itse voi välillä vaikuttaa ollenkaan - niin tapahtuu jos on tapahtuakseen. Kamalaahan se on - ajatus jota ei ikinä...ymmärrä saati hyväksy!! Sellaista elämä vain on - täytyy nauttia niistä hetkistä mitä on. Mutta vieläkin minulla on periaate - IKINÄ en eroa kenestäkään riidoissa!! Jos ei saakaan mahdollisuutta enää sopia..
Mietin asioita ja totesin, että osa käytöksestäni on ilmeisesti opittua lapsuudesta sukulaisilta - ylihuolehtivaisuus. Lääkäri oli sitä mieltä, että paniikkihäiriöltä kuulostaa ( kuolemanpelko, oma tai toisen ,on yksi oireita. Katso netistä lisää jos epäilet tälläistä) ja tuputti lääkkeitä. Joita en tosin huolinut.
Koska kaupungin lääkäriltä en saanut apua vaivaani, menin yksityiselle lääkärille, jota ystäväni olivat suositelleet. Hänen kanssa jutusteltuani, hän totesi yksinkertaisesti, että liika stressi voi ilmentyä pelkona ihme asioihin ja jos ikäviä asioita ei ole käsitellyt, ne saattavat vuosienkin kuluttua johtaa vaikkapa...pelkoon olla korkealla (vaikka itse ikävä asia ei liittyisi korkeuteen).
Ihmismieli on kummallinen.