KIUSAAMINEN JÄTTI SYVÄT ARVET:
Minä jouduin aikanaan kiusatuksi ja kärsin sen seurauksista edelleen.
Se alkoi ala-asteella kun olin 9-10 vuotias. Peruskoulun päättymisestä
on kulunut aikaa n. 7-vuotta.
Ala-asteella mua kiusattiin lähinnä sen takia, koska isäni oli alkoholisti.
Pari vuotta minusta vanhemmat pojat nimittelivät minua ööliksi ja
aina jos menin lähellekään heitä, he rupesivat jotenkin örisemään mulle.
Mulla ei ollut kuin pari hyvää ystävää, ilman heitä en olisi varmaan
jaksanut. Joskus tein kiusaa näille ”isoille” pojille, menin heidän pulpetilleen
ja piilotin jotain niiden tavaroita. Yritin kai kertoa teollani, että mulla on
paha olla kun kiusataan. En uskaltanut sanoa niille mitään vastaankaan,
kun olin niin ujo ja hiljainen.
Isot pojat menivät sitten toiseen kouluun ylä-asteelle ja kiusaaminen
loppui ja 5-6 luokan sain olla aika rauhassa, mutta olin edelleenkin
arka.
Sitten koitti aika kun piti lähteä ylä-asteelle ja tiesinhän minä että
siellä on paljon enemmän porukkaa ja monenlaisia ihmisiä.
Alkusyksy meni ihan hyvin, mutta tilanne muuttui.
Luokkalaisilleni rupesi selkenemään millainen olin ulospäin. Mä
olin sisäänpäin suuntautunut, kylmän ulkokuoren omaava, hiljainen
hyssykkä, liian ujo, syrjäänvetäytyvä ja ties mitä muutakin negatiivista niiden
mielestä.
Joskus kotitalouden tunneilla eräs tyttö rupesi arvostelemaan mun
tekemiä ruokia, ”ihan kokkareista”. Vaikka toiset sanoi että on ihan hyvää.
Luokkahuone piti tietysti siivota kotsan tuntien jälkeen, mä luuttusin lattiaa
rauhallisin mielin, kun taas tämä tyttö sanomaan.. ”tää on meidän puolta, siivoa
vaan omat sotkus. Äläkä tule mun puolelle”.
Kasiluokalla olisi ollut mahdollista valita valinnainen kotitalous, mä en
valinnut siitä syystä koska pelkäsin joutuvani taas kiusatuksi ja pilkan-
kohteeksi. Mielelläni olisin kyllä muuten mennyt kokkailemaan.
Ajattelin, vältänpähän ainakin osan kiusaamisesta menemättä sinne.
Pakolliset tunnit tietysti oli käytävä, vaikka sekin oli enimmäkseen yhtä
tuskaa. Varsinkin jos piti pareittain tai ryhmässä työskennellä.
Luokan eteen piti joskus mennä pitämään esitelmää, muistan niitä
hetkiä kuin ne olisivat eilistä päivää. Sydän jyskytti, kädet hikosivat
ja heikotti. Luokan edessä rupesin lukemaan.. luokka oli äänetön ja
ilmeet heillä haudanvakavat, ajattelin heidän miettivän minusta
kaikkea pahaa ja alentavaa. Joskus äänenikin oli liian hiljainen ja kaikki
eivät kuulleet, ei kuulu! mitä! kovempaa!.. kantautui korviini.
Olo oli mitä kamalin.
Liikuntatunnit olivat pahimmasta päästä. Pallopeleissä valittiin aina
joukkueet, parhaimmat ja suosituimmat valittiin tietenkin ensiksi ja
mut valittiin aina viimeiseksi. Kukapa nyt tuollaista surkimusta ja
luuseria haluaa ryhmäänsä, pilaa vaan koko pelin, eihän tuo nyt
osaakaan mitään. Mä ihan nolona vaan seisoin yksin, pakkohan
jommankumman joukkueen oli mut valita. Ne varmaan oli hädis-
sään oman maineensa puolesta.
Kukaan ei välittänyt. Mä olin ihan maassa, parin kaverin ansiosta
jaksoin jotenkin.
Ja sekin yksi poika, joka oli ala-asteella samalla luokalla mun kanssa,
kääntyi hänkin mua vastaan, rupesi käyttäytymään kuten ne toisetkin
kiusaajat. Ei halunnut mainettaan menettää ja meni niiden joukkoon.
Ruokatunnit olivat myös tuskallisia. Ruokajonossa seisoessamme,
edellä olevat pojat kohauttelivat olkapäitään ja menivät niin kauas
minusta kuin vain pystyivät. Ruokani menin syömään yksinäiseen pöytään,
en olisi kuvitellutkaan pystyväni syömään samassa pöydässä heidän kans-
saan. Näin usein tilanteita, joissa A-luokkalaiset (itse olin B-luokalla)
tytöt supattivat keskenään luoden muhun päin halveksuvia ja tuimia katsei-
ta, puhuivat siis täyttä paskaa minusta. Harvoin uskalsin sanoa mitään
niille vastaan.
Maa ja metsätalouden tunneilta lintsasin aika paljon, oli niitä varmaan
muitakin aineita joista toisinaan lintsasin, pelkästään sen takia koska
jotkut päivät olivat jo muutenkin olleet mulle niin sydäntä särkevän
masentavia ja vaikeita. Kotonakin kun yritin läksyihin keskittyä,
usein hermostuin kesken kaiken ja vihoissani paiskasin kirjat latti-
alle, kurkkua kuristi ja kyyneleet valuivat. En puhunut kotona
asiasta paljoakaan, perheelläni oli jo muitakin huolia, enkä
kehdannut asialla vaivata heitä.
Huudettiin mulle joskus perään, ”saatanan huora” vaikka ei ollut
aihettakaan. Ihastuksiakin oli ja kavereilleni joskus vein jonkun
viestilapun, että veisi perille kun en itse uskaltanut. Sain kuulla
siitäkin kunniani eräällä välitunnilla, se vaan huusi niin että
kaikki lähistöllä olevat varmasti kuulevat.. ”saatanan hyypiö
jätä ihmiset rauhaan!”
Välitunneilla olin enimmäkseen omissa oloissani, olihan mulla
ne pari hyvää ystävää onneksi. He eivät hylänneet, toisin kuin
eräät.
Suuri kiitos vaan teille kiusaajat, asia vaikuttaa vielä nyky-
päivänäkin aika paljon. Sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita ja ahdis-
tavia edelleen. Välttelen myös joitakin asioita/tilanteita.
Olen edelleenkin arka ja herkkäluonteinen ja hiljainenkin toisinaan.
Ystäviä mulla ei ole sen enempää kuin yläaste aikanakaan.
Peruskoulun päätyttyä sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen,
en mennyt lukioon, jäin kotiin ja riuduin luurangoksi.
Jouduin sairaalaan, mutta pääsin pian pois. Sairastuin uudelleen ja vielä
vakavammin, sairaalaan vuoden -01 alussa. Diagnoosit olivat;
anoreksia, bulimia ja skitsofrenia. Nykyään olen hyvin toipunut näistä.
Pari vuotta sitten yritin käydä talouskoulua, mutta se keskeytyi.
Mulla ei ole vielä mitään ammattia ja tällä hetkelläkin olen
työtön. Luulenpa että välttelen kouluun menemistä ja ihmisten kanssa
työskentelyä, pelko menneisyydestä jolloin mua kiusattiin, kukaan
ei ole mua sittemmin kiusannut, mutta se pelko on jäänyt ja arvet
joita sain, ne näkyvät vieläkin syvinä arpina mun sielussa.
Tiedättehän saman kokeneet, ei ole mitään syytä eikä oikeutta
minkä takia kiusata. Se on kiusaajien heikkoutta, niillä
itsellään on paha olla tai menee huonosti muuten, sitä vaan
sitten puretaan sivullisiin uhreihin. Kiusaaminen on aina
hyvin vakava asia! Tsemppiä ja voimia kaikille saman kokeneille!
Kirjotelkaa ja heittäkää meiliä jos haluaa.
Tässä mun sähköpostiosoite: [email protected]
Minä jouduin aikanaan kiusatuksi ja kärsin sen seurauksista edelleen.
Se alkoi ala-asteella kun olin 9-10 vuotias. Peruskoulun päättymisestä
on kulunut aikaa n. 7-vuotta.
Ala-asteella mua kiusattiin lähinnä sen takia, koska isäni oli alkoholisti.
Pari vuotta minusta vanhemmat pojat nimittelivät minua ööliksi ja
aina jos menin lähellekään heitä, he rupesivat jotenkin örisemään mulle.
Mulla ei ollut kuin pari hyvää ystävää, ilman heitä en olisi varmaan
jaksanut. Joskus tein kiusaa näille ”isoille” pojille, menin heidän pulpetilleen
ja piilotin jotain niiden tavaroita. Yritin kai kertoa teollani, että mulla on
paha olla kun kiusataan. En uskaltanut sanoa niille mitään vastaankaan,
kun olin niin ujo ja hiljainen.
Isot pojat menivät sitten toiseen kouluun ylä-asteelle ja kiusaaminen
loppui ja 5-6 luokan sain olla aika rauhassa, mutta olin edelleenkin
arka.
Sitten koitti aika kun piti lähteä ylä-asteelle ja tiesinhän minä että
siellä on paljon enemmän porukkaa ja monenlaisia ihmisiä.
Alkusyksy meni ihan hyvin, mutta tilanne muuttui.
Luokkalaisilleni rupesi selkenemään millainen olin ulospäin. Mä
olin sisäänpäin suuntautunut, kylmän ulkokuoren omaava, hiljainen
hyssykkä, liian ujo, syrjäänvetäytyvä ja ties mitä muutakin negatiivista niiden
mielestä.
Joskus kotitalouden tunneilla eräs tyttö rupesi arvostelemaan mun
tekemiä ruokia, ”ihan kokkareista”. Vaikka toiset sanoi että on ihan hyvää.
Luokkahuone piti tietysti siivota kotsan tuntien jälkeen, mä luuttusin lattiaa
rauhallisin mielin, kun taas tämä tyttö sanomaan.. ”tää on meidän puolta, siivoa
vaan omat sotkus. Äläkä tule mun puolelle”.
Kasiluokalla olisi ollut mahdollista valita valinnainen kotitalous, mä en
valinnut siitä syystä koska pelkäsin joutuvani taas kiusatuksi ja pilkan-
kohteeksi. Mielelläni olisin kyllä muuten mennyt kokkailemaan.
Ajattelin, vältänpähän ainakin osan kiusaamisesta menemättä sinne.
Pakolliset tunnit tietysti oli käytävä, vaikka sekin oli enimmäkseen yhtä
tuskaa. Varsinkin jos piti pareittain tai ryhmässä työskennellä.
Luokan eteen piti joskus mennä pitämään esitelmää, muistan niitä
hetkiä kuin ne olisivat eilistä päivää. Sydän jyskytti, kädet hikosivat
ja heikotti. Luokan edessä rupesin lukemaan.. luokka oli äänetön ja
ilmeet heillä haudanvakavat, ajattelin heidän miettivän minusta
kaikkea pahaa ja alentavaa. Joskus äänenikin oli liian hiljainen ja kaikki
eivät kuulleet, ei kuulu! mitä! kovempaa!.. kantautui korviini.
Olo oli mitä kamalin.
Liikuntatunnit olivat pahimmasta päästä. Pallopeleissä valittiin aina
joukkueet, parhaimmat ja suosituimmat valittiin tietenkin ensiksi ja
mut valittiin aina viimeiseksi. Kukapa nyt tuollaista surkimusta ja
luuseria haluaa ryhmäänsä, pilaa vaan koko pelin, eihän tuo nyt
osaakaan mitään. Mä ihan nolona vaan seisoin yksin, pakkohan
jommankumman joukkueen oli mut valita. Ne varmaan oli hädis-
sään oman maineensa puolesta.
Kukaan ei välittänyt. Mä olin ihan maassa, parin kaverin ansiosta
jaksoin jotenkin.
Ja sekin yksi poika, joka oli ala-asteella samalla luokalla mun kanssa,
kääntyi hänkin mua vastaan, rupesi käyttäytymään kuten ne toisetkin
kiusaajat. Ei halunnut mainettaan menettää ja meni niiden joukkoon.
Ruokatunnit olivat myös tuskallisia. Ruokajonossa seisoessamme,
edellä olevat pojat kohauttelivat olkapäitään ja menivät niin kauas
minusta kuin vain pystyivät. Ruokani menin syömään yksinäiseen pöytään,
en olisi kuvitellutkaan pystyväni syömään samassa pöydässä heidän kans-
saan. Näin usein tilanteita, joissa A-luokkalaiset (itse olin B-luokalla)
tytöt supattivat keskenään luoden muhun päin halveksuvia ja tuimia katsei-
ta, puhuivat siis täyttä paskaa minusta. Harvoin uskalsin sanoa mitään
niille vastaan.
Maa ja metsätalouden tunneilta lintsasin aika paljon, oli niitä varmaan
muitakin aineita joista toisinaan lintsasin, pelkästään sen takia koska
jotkut päivät olivat jo muutenkin olleet mulle niin sydäntä särkevän
masentavia ja vaikeita. Kotonakin kun yritin läksyihin keskittyä,
usein hermostuin kesken kaiken ja vihoissani paiskasin kirjat latti-
alle, kurkkua kuristi ja kyyneleet valuivat. En puhunut kotona
asiasta paljoakaan, perheelläni oli jo muitakin huolia, enkä
kehdannut asialla vaivata heitä.
Huudettiin mulle joskus perään, ”saatanan huora” vaikka ei ollut
aihettakaan. Ihastuksiakin oli ja kavereilleni joskus vein jonkun
viestilapun, että veisi perille kun en itse uskaltanut. Sain kuulla
siitäkin kunniani eräällä välitunnilla, se vaan huusi niin että
kaikki lähistöllä olevat varmasti kuulevat.. ”saatanan hyypiö
jätä ihmiset rauhaan!”
Välitunneilla olin enimmäkseen omissa oloissani, olihan mulla
ne pari hyvää ystävää onneksi. He eivät hylänneet, toisin kuin
eräät.
Suuri kiitos vaan teille kiusaajat, asia vaikuttaa vielä nyky-
päivänäkin aika paljon. Sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita ja ahdis-
tavia edelleen. Välttelen myös joitakin asioita/tilanteita.
Olen edelleenkin arka ja herkkäluonteinen ja hiljainenkin toisinaan.
Ystäviä mulla ei ole sen enempää kuin yläaste aikanakaan.
Peruskoulun päätyttyä sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen,
en mennyt lukioon, jäin kotiin ja riuduin luurangoksi.
Jouduin sairaalaan, mutta pääsin pian pois. Sairastuin uudelleen ja vielä
vakavammin, sairaalaan vuoden -01 alussa. Diagnoosit olivat;
anoreksia, bulimia ja skitsofrenia. Nykyään olen hyvin toipunut näistä.
Pari vuotta sitten yritin käydä talouskoulua, mutta se keskeytyi.
Mulla ei ole vielä mitään ammattia ja tällä hetkelläkin olen
työtön. Luulenpa että välttelen kouluun menemistä ja ihmisten kanssa
työskentelyä, pelko menneisyydestä jolloin mua kiusattiin, kukaan
ei ole mua sittemmin kiusannut, mutta se pelko on jäänyt ja arvet
joita sain, ne näkyvät vieläkin syvinä arpina mun sielussa.
Tiedättehän saman kokeneet, ei ole mitään syytä eikä oikeutta
minkä takia kiusata. Se on kiusaajien heikkoutta, niillä
itsellään on paha olla tai menee huonosti muuten, sitä vaan
sitten puretaan sivullisiin uhreihin. Kiusaaminen on aina
hyvin vakava asia! Tsemppiä ja voimia kaikille saman kokeneille!
Kirjotelkaa ja heittäkää meiliä jos haluaa.
Tässä mun sähköpostiosoite: [email protected]
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ensinnäkin on ilo todeta, että nuo ajat ovat sinänsä jo ohi. Niiden vaikutus kuitenkin kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä koulun jälkeen.
Minullakin on kokemusta koulukiusaamisesta, josta kerron lyhyesti:
Olin köyhästä, monilapsisesta työläisperheestä, jossa isä oli vähän kummallinen (ei hullu, eikä juoppo, mutta vähän "pelle".). Tästä seurasi se, että en saanut oikeanlaista henkistä kasvatusta, päinvastoin isäni ehkä enemmänkin kilpaili kanssani itsetunto-ongelmassaan, mikä söi minun itsetuntoani, joka taas teki minusta pikkuhiljaa aran ja vetäytyvän. Minusta ei koskaan tullut todella arkaa, mutta menin kuitenkin sinne päin.
Kun ei myöskään ollut varaa saada muodikkaita vaatteita eikä leikkikaluja tms., joilla koulumaailmassa "ostetaan" paljonkin kavereita, olin vähemmän suosittu. Tämä korostui erityisesti yläasteella ja jopa lukiossa.
En osaa sanoa, miten koulukiusattu olin ala-asteella, ehkä sana väheksytty kuvaisi tätä parhaiten. Yläasteella oli meno rajumpaa, koska en viihtynyt typerille jutuille naureskelevissa jätkäporukoissa, joista ajoittain joku saattoi yrittää taklata. Annoin takaisinkin, mistä olen tyytyväinen.
Yhtäläisyyksiä: Kiusattu on sellainen yleensä ilman omaa syytään, syyksi taas kelpaa esimerkiksi perhetausta, erilaisuus, pienuus tms. joille ei voi mitään. Kiusaajat ovat yleensä porukalla toimivia apinoita, jotka eivät itsekään ymmärrä, mitä tekevät. Kiusattu joutu kärsimään näistä teoista jopa vuosikymmeniä, mutta kiusaaja ei välttämättä edes muista noita aikoja.
Todella säälittävä ja typerä ilmiö, jota muuten esiintyy myös työelämässäkin valitettavan paljon. Sitä en osaa sanoa, kuka on siellä uhri.
Tiedätkö muuten, että usein uhriksi saatetaan valita myös joku sellainen, jolla on jotain enemmän kuin muilla, esimerkiksi itsenäisyyttä, älyä, kriittisyyttä tms. Sekin voi riittää, ettei tyhmä seura kiinnosta. Tässä on siis jotain positiivistakin.
Kiusaajina ihmiset ovat niitä kaikkein pienimpiä: he tekevät tekonsa joko sadismista (saadakseen nautintoa) tai nostaakseen itsetuntoaan (saavat muut nauramaan teoilleen, hännystelemään niitä tai pelkäämään itseään). Heidän inhimillinen ymmärryksensä on olematon, eikä välttämättä koskaan siitä kasvakaan.
terpaia-apu olisi hyväksi, mutta myös kokemusten jakaminen helpottaa. Kyllä me jaksamme!
Moi Angel-82!
Mulle tuli tippa linssiin kun luin tota sun juttua ja kokemuksesta voin sanoa, että koulukiusaaminen voi todella jättää ihmiseen elinikäiset arvet!! Itse en ollut yhtä pahasti kiusattu, mutta siihen vaikutti myös se, että vaihdoin koulua yläasteikäisenä.
Vaikka koen olleeni syrjäytynyt ja masentunut ensimmäisen kerran jo 12-vuotiaana, niin todelliset ongelmat kuten syömishäiriö, paha masennus ja itseinho alkoivat vasta lukioikäisenä. Syy tähän oli myös perheeni tilanne, mutta koulussa käynti ja jokainen päivä tuntui tuolloin olevan liikaa!
Jatkoin opiskelua lukion jälkeen, mutta viime syksynä romahdin totaallisesti.. Nyt olen päässyt terapian ja lääkkeiden avulla jaloilleni ja tulevaisuus on toivoa täynnä ja uskon siihen todella=)!
Tahdon tällä vain sanoa sinulle, että älä heitä elämääsi hukkaan, sillä apua on mahdollista saada! Nyt varaat ajan esim terveyskeskukseen ja pyydät apua! Voin suositella esim. Efexor Depot kapseleita -mielialalääkettä, joka auttaa ahdistus ja paniikkihäiriöön! Usko minua, saat kyllä elämäsi kuntoon vielä, jos vain tahdot=)!!