En ole koskaan pärjännyt missään yhteisössä 6. lk:sta lähtien. En halua sitoutua/kuulua niihin -en koe tarvitsevani sellaista ja olen niin pettynyt ihmisiin. Tärkeintä tuntuu olevan kilpailu sosiaalisesta asemasta. En lähde sellaiseen. Minulla on töissä joskus päiviä, jolloin en pysty tekemään mitään ahdistuksen vuoksi. Työni ei vastaa sitä mitä olen mielestäni sopinut työnantajan kanssa. Esimieheni on antanut ymmärtää, että olen samalla viivalla muiden kanssa, mutta käyttää minua vain "kokoushuoneiden varaajana". Olen loukkaantunut ja jään siksi pois yhteisistä tilaisuuksista. En pysty puhumaan asiasta koska itkisin heti suoraa ulvontaa. Minulla on ryhmän pisin kokemus, mutta se ei ole mitään, olen vain se nainen, joka ei päässyt yliopistoon toissa keväänä. Olen ajatellut hakeutua koulutukseen päästäkseni tästä pahasta olosta, etten olisi koko elämääni ALISUORIUTUJA, mutta mistä voimat tuohon ponnistukseen, kun on todella paha olla ja usein!
Hajoan nyt ja tähän
Alisuoriutuja
5595
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Haluaisitko kenties opiskella jotakin?
Ei kai yliopisto ole mikään hullumpi idea?
Opiskelupaikka olisi pelastusrengas, kyllä. Ei tosin yksin ratkaise pahaa oloa, koska ydinkysymys on sopeutumattomuus.
Opiskelupaikka voisi auttaa luomaan positiivista kierrettä, jossa sopeutumattomuus hiipuisi ajanmittaa vähempimerkityksiseksi.
Väitän muuten, ettei kukaan oikein ole sopeutunut ympäröivään yhteiskuntaan.
katsele uus työpaikka vaikka tuolta monster fi:stä sul on liia vähä ihmisiä ympärilläs tukemas lähe maailmalle nii olo helpottuu.ei parin ihmisen varaan voi koko elämäänsä rakentaa
Mus systeri oli tossa (ja pahemmassakin) jamassa aikoinaan yliopistosta ulos tultuaan ja parissa paskaduunissa aikansa täällä homehduttuaan. Itki vuosia sitä miten oli opiskellut ihan vääriä aineita, törmännyt vääränlaisiin ihmisiin ja miten helvetin suorituskeskeinen yhteikunta tää onkaan, otti sitten ja muutti kaverin luo Belgiaan, etsi työn, asunnon, rakastui ja on nykyään ikionnellinen aviovaimo, ranskaa ja flaamia sujuvasti puhuva kahden lapsen äiti. Töitä sillä riittää kun se omaa suomalaisen sisun ja työmoraalin.
Ei kuule maailma ole niin pieni ja ahdas koppi kuin miltä susta juuri nyt ehkä tuntuu. Sä kaipaat vaan arvostusta, kannustavan ja haasteellisen ympäristön, jotta puhkeat kukkaan, ihan niin kuin kaikki meistä.
Käännä säkin masennus ja itsesääli sisuksi ja suutu vähän itsellesi. Pane toimeksi äläkä suostu olemaan uhri. Aktiivinen löytää aina uuden polun, jota pitkin alkaa kulkemaan.
Rohkeutta!