Olen tässä mietiskellyt kyseistä aihetta jo jonkin aikaa. Jouluna koitin spiritismiä. Se sai minut täysin tolaltani ja elämäni aikana olen vain menettänyt rakkaitani. Ylä-asteelle tultuani löysin läjän maailman parhaita kavereita, joten ei niiden polesta ainakaan ongelmaa. Kaikki on nyt vain mennyt alamäkeen. Esiin putkahtaa muistoja menetyistä rakkaistani.
Toivuin vasta siitä spiritismijutusa ja tutustuin oikeaan herrasmieheen. Tämä herrasmies osoittautui häntäheikiksi. Pidin hänestä todella paljon! Eräänä päivänä istuimme mäellä. Samana, kun hän myönsi olleensa häntäheikki ja sanoi vain että minun piti luottaa häneen. Puhuimme pari tuntia ja päätin että voisimme yrittää. Heti hän oli päällä, vaikka halusin edetä hitaasti hänen historiikkinsa takia. Liiankin nopeasti ja olimmi melko erillaisia, vaikka kummatkin täys pervoja ja h-tajuisia (kuulostaa omahyväiseltä). Jätin hänet, kun en enään kestänyt tilannetta. En tuntenut pojan kavereita ja pelkäsin että tämä iltaisin oli läheisissä väleissä tyttökavereidensa kanssa. Jälkeenpäin olen kuullut paljon juttua ja onnellinen hänen jättämisestään olin.
Olen erittäin herkkä ihminen ja tuo sai minut jotenkin pois tolaltani. Sitten jälkeenpäin tein uuden löydön. Nimeän hänet vaikka Joniksi. Joni on ihana, hauska, komea ja kaikkea mitä nainen voi vain toivoa! Emme olleet mitenkään yhdessä. Vain kavereita. Sitten tuli ne niin muistellut bileet joissa mulla meni kyllä vähän liian lujaa! Aloin huppelissa muistella exääni ja soitinkin tälle ja haukuin sen ihan maasta taivaisiin kaikille paikalla olijoille. Osa oli vasta uusia tuttuja. Lopulta rauhoituin ja vietin aikaa ainoan kaverin kanssa joka myös kännäsi. Kompastuttiin sitten laiturille vievälle laudoitukselle ja Joni tuli siihen myös hetken päästä. Kaikki kaikkosivat jonnekkin ja jäljellä oli vain minä ja Joni. Noh, sitten tapahtui se kuuluisa ensimmäinen kertani ja siksi taitaa jäädäkkin. Mentiin jonnekkin mettikköön. Sitten pariin viikkoon ei nähty tai puhuttu tai mitään. Tekstailtiin vain pari kertaa, kun kortsu oli hajonnut. En tullu paksuksi sen tiedän jo ja otin je-pillerit. nyt palasin pidennetyltä lomalta koulun penkkiin viikko takaperin. Meillä ei ole mitään! Ei katseita eikä mitään! Joni ei ole tyyppiä, joka tekee sen kenen kanssa tahansa, enkä minä! Ei hänen tapaistaan jättää minua kuin nallina kalliolle. Rakastan sitä poikaa! Tää viesti voi vaikuttaa provolta, mutta ei mulla ainakaan ole aikaa provoilla näin pitkillä viesteillä. Rakastan sitä, rakastan sitä, rakastan sitä.... Jengimme (4 hlö) 2 jäsentä suuttui mulle, kun yksi kaveri levitti musta paskapuheita. Ainoastaan bileiden kännikaveri jengistämme puolustaa mua.. Nään Jonin päivittäin Eikä se luo muhun silmäystäkään! Itken aina kun olen yksin. Meidän välillä voisi olla jtn. mutta se on lähes mahdottumuus. Joni asuu naapurikaupungissa, vaikka käykin samaa koulua. Meidän koulussa on oppilaita monilta paikkakunnilta. Samaten suurin osa kavereistani ovat naapurikaupungista. He viettävät porukalla aikaa yhdessä, kun minä nökötän tässä koneen äärellä. Pariin otteeseen olen soittanut jollekkin ja kuullut Jonin maailman ihaninta naurua taustalta. Olen niin masentunut! Itse mulla ei ol mahiksia päästä viettämään iltaa kavereiden kanssa. Mietein että Joni ei ole niin tunteeton että tekee vain yhdenillan juttuja, joten sillä on pakko olla tunteita mua kohtaan! Mulla on niin ikävä sitä sen läheisyyttä ja kaikkia halauksiamme, sun muita! Nyt en enään tiedä mitä meidän välillä on! En jaksa enään. En uskalla mennä puhumaan sille. en halua kuulla niitä sanoja, kun hän kieltää rakkautensa. Bestis haukkui mut ihan lyttyyn niitten juorujen takia, mitä "minna" musta levitti. Kaikki nää ja spiritismit ja kaikki on tapahtunut tänä vuonna. Olen ihan maassa. Mulla ei ole enään ketään (paitsi tietokone) En jaksa enään tätä. Mietin vain Jonia ja kuinka ihanaa meillä on. Oon ihan maassa. Mitä teen!?
Kaikki pitää mua pervona hihhulina, muttei kukaan tiedä mitä mun sahanpuruaivoissani oikein liikkuu... Eilen viilsin käteeni ja tänään en ehtinyt viiltää niin syvälle, kuin tajusin ettei se mitään auta! Itsemurhaakin olen miettinyt. Pillereitä ja alkoholia en aijo. Jokeen hyppääminen ei hyvä. En halua hukkua. Olen aina halunnut lentää, joten olen miettinyt että jos vielä koiralleni jotain tapahtuu niin kiipeän kerrostalon katolle ja teen sen viimeisen lentoni. En vaan jaksa enään. Mulla on niin ikävä Jonia! En saa siltä enään mitää huomiota! Elämänhalu mennyttä... Joten esitän kysymyksen uudestaan. Olenko hullu?
Toivuin vasta siitä spiritismijutusa ja tutustuin oikeaan herrasmieheen. Tämä herrasmies osoittautui häntäheikiksi. Pidin hänestä todella paljon! Eräänä päivänä istuimme mäellä. Samana, kun hän myönsi olleensa häntäheikki ja sanoi vain että minun piti luottaa häneen. Puhuimme pari tuntia ja päätin että voisimme yrittää. Heti hän oli päällä, vaikka halusin edetä hitaasti hänen historiikkinsa takia. Liiankin nopeasti ja olimmi melko erillaisia, vaikka kummatkin täys pervoja ja h-tajuisia (kuulostaa omahyväiseltä). Jätin hänet, kun en enään kestänyt tilannetta. En tuntenut pojan kavereita ja pelkäsin että tämä iltaisin oli läheisissä väleissä tyttökavereidensa kanssa. Jälkeenpäin olen kuullut paljon juttua ja onnellinen hänen jättämisestään olin.
Olen erittäin herkkä ihminen ja tuo sai minut jotenkin pois tolaltani. Sitten jälkeenpäin tein uuden löydön. Nimeän hänet vaikka Joniksi. Joni on ihana, hauska, komea ja kaikkea mitä nainen voi vain toivoa! Emme olleet mitenkään yhdessä. Vain kavereita. Sitten tuli ne niin muistellut bileet joissa mulla meni kyllä vähän liian lujaa! Aloin huppelissa muistella exääni ja soitinkin tälle ja haukuin sen ihan maasta taivaisiin kaikille paikalla olijoille. Osa oli vasta uusia tuttuja. Lopulta rauhoituin ja vietin aikaa ainoan kaverin kanssa joka myös kännäsi. Kompastuttiin sitten laiturille vievälle laudoitukselle ja Joni tuli siihen myös hetken päästä. Kaikki kaikkosivat jonnekkin ja jäljellä oli vain minä ja Joni. Noh, sitten tapahtui se kuuluisa ensimmäinen kertani ja siksi taitaa jäädäkkin. Mentiin jonnekkin mettikköön. Sitten pariin viikkoon ei nähty tai puhuttu tai mitään. Tekstailtiin vain pari kertaa, kun kortsu oli hajonnut. En tullu paksuksi sen tiedän jo ja otin je-pillerit. nyt palasin pidennetyltä lomalta koulun penkkiin viikko takaperin. Meillä ei ole mitään! Ei katseita eikä mitään! Joni ei ole tyyppiä, joka tekee sen kenen kanssa tahansa, enkä minä! Ei hänen tapaistaan jättää minua kuin nallina kalliolle. Rakastan sitä poikaa! Tää viesti voi vaikuttaa provolta, mutta ei mulla ainakaan ole aikaa provoilla näin pitkillä viesteillä. Rakastan sitä, rakastan sitä, rakastan sitä.... Jengimme (4 hlö) 2 jäsentä suuttui mulle, kun yksi kaveri levitti musta paskapuheita. Ainoastaan bileiden kännikaveri jengistämme puolustaa mua.. Nään Jonin päivittäin Eikä se luo muhun silmäystäkään! Itken aina kun olen yksin. Meidän välillä voisi olla jtn. mutta se on lähes mahdottumuus. Joni asuu naapurikaupungissa, vaikka käykin samaa koulua. Meidän koulussa on oppilaita monilta paikkakunnilta. Samaten suurin osa kavereistani ovat naapurikaupungista. He viettävät porukalla aikaa yhdessä, kun minä nökötän tässä koneen äärellä. Pariin otteeseen olen soittanut jollekkin ja kuullut Jonin maailman ihaninta naurua taustalta. Olen niin masentunut! Itse mulla ei ol mahiksia päästä viettämään iltaa kavereiden kanssa. Mietein että Joni ei ole niin tunteeton että tekee vain yhdenillan juttuja, joten sillä on pakko olla tunteita mua kohtaan! Mulla on niin ikävä sitä sen läheisyyttä ja kaikkia halauksiamme, sun muita! Nyt en enään tiedä mitä meidän välillä on! En jaksa enään. En uskalla mennä puhumaan sille. en halua kuulla niitä sanoja, kun hän kieltää rakkautensa. Bestis haukkui mut ihan lyttyyn niitten juorujen takia, mitä "minna" musta levitti. Kaikki nää ja spiritismit ja kaikki on tapahtunut tänä vuonna. Olen ihan maassa. Mulla ei ole enään ketään (paitsi tietokone) En jaksa enään tätä. Mietin vain Jonia ja kuinka ihanaa meillä on. Oon ihan maassa. Mitä teen!?
Kaikki pitää mua pervona hihhulina, muttei kukaan tiedä mitä mun sahanpuruaivoissani oikein liikkuu... Eilen viilsin käteeni ja tänään en ehtinyt viiltää niin syvälle, kuin tajusin ettei se mitään auta! Itsemurhaakin olen miettinyt. Pillereitä ja alkoholia en aijo. Jokeen hyppääminen ei hyvä. En halua hukkua. Olen aina halunnut lentää, joten olen miettinyt että jos vielä koiralleni jotain tapahtuu niin kiipeän kerrostalon katolle ja teen sen viimeisen lentoni. En vaan jaksa enään. Mulla on niin ikävä Jonia! En saa siltä enään mitää huomiota! Elämänhalu mennyttä... Joten esitän kysymyksen uudestaan. Olenko hullu?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ja kesällä minullehhan kehkeytyi anoreksia. painoltani olin 62, pituudelta 160,5, kuppikoko 75C. Tällä hetkellä painan 54 kiloa... Ei vaan maita. Ei se paino mitään kauhistuttavaa vauhtia laske, mutta laskeepa kuitenkin...
on monta Jonia odottamassa.Tuo häntäheikki ei ole kärsimyksesi arvoinen.Katse eteenpäin ja positiivinen asenne,sen pitäisi riittää.Jos ei riitä niin lääkäriin mars,sinulla on pahalaatuinen masennus ja väärä kaveripiiri.Kavereiden pitäisi tukea sinua jos ei tue niin........ne ei ole kavereitasi vaan aivan jotain muuta.
Mitä enenmän pohdit noita ajatuksia yksiksesi niin syvemmälle vajoat.Olen nähnyt erään läheisen vajoavan syvälle.......
Jos haluat puhua noista asioista niin puhu lääkärille tai läheisellesi(äiti,sisko,veli).Puhuminen toiselle ihmiselle on ensinmäinen askel parempaan tulevaisuuteen....
...kelle puhua! Vanhempiani tuskin näen. Tekevät töitään tauotta ja viikonlopuiksi häipyvät juhlimaan. Hyvät vanhemmat ne kuitenkin ovat vaikka hekin minut jättäneet on! Niillä vain niin paljon töitä ja menoja. Ja harvoin kun tavataan ehditään morjestamaan, kunnes jo kukin häipyy omille tahoilleen. Sisko muutti juuri kotoa ja minä hänen huoneeseensa yläkertaan. Tästäkin on tullut oikea kolo minulle. Ei ole tarvetta poistua huoneestani muuta kuin iltapesulle. Ruokaa en jaksa ja huoneessani on stereot, sänky ja kone. Ne riittävät. Koulla lekuri käy vain kerran viikossa ja silloinkin siellä on niin paljon ruuhkaa etten sinne tuppaudu. Enkä muuallekkaan. Koulun kuraattorilla jotkut käyvät tällaisissa tapauksissa, mutta itse en pidä koko hepusta, joten antaa olla... =/ Ei ole ketään, kelle puhua. Mulla vain mun koira... ja pino läksykirjoja.
Siitä oot oikeessa että positiivinen asenne vain tarvittaisiin, muttei se ole niin helppoa. Kaikki paha tuntuu vain ryöpyävän päälleni. Ja Joni, en voi enkä halua unohtaa häntä!
Kiitos kuitenkin...
..eli sen suhteen, että oli kouluaikoina todella paha olo ja ei ketään kelle niistä asioista olisi voinut puhua. Mutta ajattele niin, että sulla on nyt vain yksi elämänvaihe menossa ja ettet toki koko elämääsi joudu olemaan yksin asioidesi kanssa.
Hyvä, että edes tänne keskusteluun olet pystynyt kirjoittamaan ja purkaamaan tunteitasi. Ehkä voisit netin kautta yrittää tavata uusia ihmisiä?
Itselläkin oli koira (ja on yhä edelleen) sun ikäisenä ja toi/tuo iloa elämään..
...sitä netistäkin yrittää löytää kavereita. En vaan tiedä mistä ja kyllä koirani tuo paljon iloa elämään. Ilman sitä olisin paljon pahemmassa jamassa, jos mahdollista. Se on oikea päivänpaiste ja välillä tuntuu kuin se olisi oikea ihminen! Koiraa suosittelen yksinäisille. Katsotaan nyt miten pärjään, kun koira lähtee kyläilemään siskoni luokse kuukaudeksi. =/
Kiitos kaikille vastanneille. Piristitte hirmuisesti!
jotain 15 tai siinä.. muistan tuota aikaa kuin eilistä. kaikki on niin totista ja tuntuu että elämä pysähtyy just vastoinkäymisiin. jälkikäteen isona tyttönä siis jo aikuisena ajattelen että onneksi en koskaan luovuttanut kun tuli vaikeuksia,elämä on aina tuonut uutta tilalle joskus kivaa joskus pahaa mutta tilanteet vaihtelevat ja ajatukset niistä. Toivoisin että nuorilla ihmisillä olisi taito katsoa elämäänsä eteenpäin että pääsisi murrosiän ohi kunnialla. Sinua odottaa vielä jossain tuleva miehesi ja kenties lapsia joista et tällä hetkellä osaa haaveillakaan.. ja sitten olet tilanteessa yks kaks jolloin olet se joka kuuntelee oman murkkusi murheita..muista silloin omaa nuoruuttasi niin osaat suhtautua heihin rakkaudella ja ymmärryksellä.. toivon sinulle todella hyvää tulevaa elämää ja muista älä luovuta.. täällä kaukana sinua ajattelee ainakin yksi äiti suurella lämmöllä :) HALIT
vanhemmat juoksee viikonloput omissa menoissaan. Eikö ne älyä ettet ole vielä likellekään aikuinen? Minä ainakin puhun lasteni kanssa päivittäin vaikka minkälaisista asioista.
Ehdota vanhemmillesi että voisitte käydä jossain vaikka yhdessä, jotenkin virittää yhdessäoloa ja puhumista uudelleen, ettette eläisi kuin zombiet erillänne samassa talossa, sinä omassa pikku kolossasi kuin kani, muut mikä missäkin.
Koeta välttää ripustautumista tähän mainittuun Joniin. Jos hän olisi sinuun rakastunut, kyllä olisi ottanut yhteyttä.
Varmasti löydät itsellesi vielä ihanan poikaystävän, jahka sen aika koittaa!
Sitä ennen vältä kännipäissä hillumista, siitä ei seuraa mitään muuta kuin morkkista ja hankaluuksia.
kaikkea hyvää! Ymmärrän hyvin että olet rakastunut tähän Joniin, sillä kun on ongelmia on helppo haaveilla että toinen välittäisi ja tykkäisi.
Kohde vain näyttää olevan ei-suotuisa, joten mitä jos yrittäisit unohtaa koko pojan.
Rakkaudentarpeessasi vain olet häneen takertunut. Sellaista sattuu sinua vanhemmallekin ihmiselle (kokemusta on). On vahinko että ekakertasi meni näin, mutta varmasti vielä tapaat pojan joka välittää sinusta ihan oikeasti ja rakastaa.
Kuulostat herkältä ja viehättävältä nuorelta naiselta, varmasti selviät elämässä, vaikka nyt tuntuisi surkealta.