Ihminen josta tykkään todella paljon, joka tosin tammikuussa antoi minulle pakit, mutta kuitenkin jatkoimme jonkinlaista säätöä keskenään. Noh, hän lähtee nyt 5 kuukaudeksi ulkomaille ja minulla on tosi paha mieli koska tiedän että tulen ikävöimään häntä todella paljon. Hänkin tosin sanoi että tulee ikävöimään minua ja itse ehdotti että hän tulee katsomaan minua ennen kuin hän lähtee koska haluaa. Olin tuon lauseen jälkeen todella onnellinen koska en tiennyt että hän välittää minusta kuitenkin noinkin paljon. Koskaan emme ole seurustelleet ja mies on sitoutumiskammoinen. Olemme vain tapailleet eikä hän muistaakseni luonani ole ollut ennen tätä selvinpäin sen jälkeen kun hän sanoi että ei meistä mitään tule. Nyt vähän ihmettelen hänen ikäväänsä.
En tiedä mitä hänelle sanoisin kun hänet näen. Ikävä tulee olemaan suuri. Elättelen toivoa että hän heräisi matkallaan ja tajuaisi miten ikävä hänellä minua onkaan ja haluaisi omakseen. Niin ei välttämättä käy ja toisaalta toivon että itse pääsisin tunteistani häntä kohtaan eroon. Surullinen olen. :( Onko kenelläkään mitään vastaavaa kokemusta?
En tiedä mitä hänelle sanoisin kun hänet näen. Ikävä tulee olemaan suuri. Elättelen toivoa että hän heräisi matkallaan ja tajuaisi miten ikävä hänellä minua onkaan ja haluaisi omakseen. Niin ei välttämättä käy ja toisaalta toivon että itse pääsisin tunteistani häntä kohtaan eroon. Surullinen olen. :( Onko kenelläkään mitään vastaavaa kokemusta?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse olen hiukan samassa tilanteessa. Minulla oli "jonkinlaista säätöä" ihanan miehen kanssa. Hän ei kuitenkaan antanut sen mennä vakavammaksi, vaan puhalsi pelin poikki. Käytännössä vakavampi juttu ei hänen mielestään olisi toiminut, vaikka niin olisimme molemmat haluneet. Kavari pohjalta ollaan siis jatkettu, vaikka minuun se sattuu tajuttomasti. Toivoin kaikelta niin paljon enemmän. Nyt tämä mies kertoi lähtevänsä ulkomaille pidemmäksi ajaksi ja samaan hengen vetoon ilmoitti kärsivänsä, koska ei voida olla yhdessä (käytännön syihin vedoten) ja ettei koskaan halua menettää minua.
En uskalla edes kuvitella viimeistä tapaamista ennen hänen lähtöään. Mä olen todennäköisesti aivan palasina sen jälkeen -ikävä on vaan niin suuri jo nyt etukäteenkin!
Minäkin elättellen toiveita, että sitten kun hän palaa takaisin, kaikki on jotenkin taas hyvin ja voimme olla yhdessä. Mutta niin ei kai koskaan tapahdu... :( sitä ei vaan halua myöntää itselleen, että kaikki on ohi, vaikka molemmat rakastaa ja ikävöi.
En tiedä, iida, oliko tästä sinulle mitään hyötyä. Halusin vaan jakaa oman kokemuksen kanssasi. Et ole yksin tuollaisessa tilanteessa. En osaa mitään hyviä neuvoja antaa -itsekkin niitä kipeästi tarvisin.
Mutta ymmärrän kokemaasi ikävää, surua, tuskaa ja hämmennystä. Pyöritän samanlaisia tunteita jo vaikka kuinka monetta viikkoa, eikä se vaan tunnu helpottavan.
Kiitos vastauksesta. Aika samassa tilanteessa ollaan. Pahimmalta toisaalta tuntuu se ettei koskaan täysin kaveripohjalla olla oltu,mutta hämmennyin kuitenkin kun kuulin että hän ikävöi minua koska tuollaista kommenttia en todellakaan odottanut kuulevani vaikka tiesin kyllä että en yhdentekevä hänelle kuitenkaan ole ollut. Tosi vaikeaa. Ahdistaa kun ikävä on jo nyt. Onneksi yhteyttä voi pitää ja toivon että aika kuluu nopeasti. Toivon toisaalta että unohdan hänet, mutta tiedän että niin ei tule käymään. Jos unohtaisin niinkin helposti, se olisi tapahtunut jo. :/
Niin, yhteyttä voi aina pitää, vaikka toinen olisi kuinka kaukana. Ikävä on silti! Mutta toisaalta ei ole lupa ikävöidä, kun virallisesti suhdetta ei ole olemassa. Toinenkin on vapaa tekemään mitä tahtoo ja etsimään lohdutusta muualta. Ajatus siitä tuntuu kamalalta -vaikka sellaiseenkaan tunteeseen ei ole oikeutta.
Takeita yhteen paluusta ei ole meidän kohdalla -se tuntuu todella epätodennäköiseltä. Silti sitä vaan toivoo, että jotakin kuitenkin tapahtuisi ja jossain vaiheessa kaikki olisi hyvin. Vaan ei...
Totta, että helpompi olisi vain unohtaa, mutta mitenkäs sen teet!? Kun ei niitä tunteita voi tuosta noin vain sammuttaa, varsinkin kun niille on saanut jonkin asteista vastakaikua.
Ei kai auta kun ikävöidä ja odottaa. Aika sitten näyttää.
Hm...Mielestäi kaikki tunteet on sallittuja. Toista saa ikävöidä ja minä ainakin sen sanon hänelle ääneen.Monesti olenkin aiemmin sanonut.Omille tunteilleen ei voi oikein mitään. Aika tekee tehtävänsä. Ehkä on vain hyvä että toinen lähtee hetkeksi kauas. Silloin ei törmää missään ja pystyy ajatella omia asioitaan enemmän. Voihan olla että se hetken ero tekee vain hyvääkin molemmille. Ainakin näin kovasti toivon.Käy sitten miten tahansa :)
Kaikenlaiset tunteethan on sallittuja, mutta silti... Jotenkin vain tuntuu siltä, ettei minulla ole oikeutta tuntea niin -emmehän ole enempää kuin ystäviä. Molemmat on vapaita tekemään mitä tahtoo. Vaikea selittää.
Minäkin olen kuitenkin tunteeni ääneen lausunut ja miehelle tehnyt selväksi. Ja hänkin on kertonut omat tunteensa (kuten jo aiemmin kerroin). Kaiken tuon ääneen lausutun jälkeen sitä vaan toivoo niin paljon enemmän. Mutta saa aina vain vähemmän.
Tässä nyt vaan odotellaan sitä viimeistä tapaamista ennen muuttoa. Annetaan ajan kulua.
Ja ehkä sitten kuukausien jälkeen kun mies palaa takaisin, on kaikki jollain tavalla selvinnyt. Ehkä olen silloin päässyt jo elämässäni eteenpäin :)
Kyllä minä ainakin annan itselleni luvan ikävöidä. Kunhan yritän olla liikaa ikävöimättä. Mielestäni se auttaa jo paljon kun tiedän että toinenkin kuitenkin ajattelee ja ikävöi, ainakin välillä. :)
En näe häntä enää ja hän lähtee lauantaina. Haikea mieli on, mutta toivon että aika menee nopeasti ja ettei kaikki ole samalla tavalla kuin nyt. Niin että tunteisiin on jotain muutosta tullut ajan kuluessa. Hyvä vaan ettei yhteyttä oikein voi pitää, auttaa vielä enemmän olemaan ajattelematta häntä. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. :) Koska hän muuttaa? Pahalta tuntuu,mutta eikös se tästä. Pää pystyyn vain!