Yllättävän suosituksi käyneestä Tulen uhristani on nyt julkisuudessa neljä ensimmäistä lukua. Koska tarina on vielä kesken, en voi luvata jatkoa internettiin ennen joulua tai mahdollisesti koskaan. Kirja on valmistumisensa jälkeen nimittäin lähdössä julkaistavaksi, joten jos kiinnostuit alusta, etsi ihmeessä valmis kirja käsiisi sitten joulun alla :)
Vaan nyt, olkaa hyvät...
***
TULEN UHRI
Kaiken se voittaa
kaiken se syö
polttavat liekit
jokaisen lyö
kukaan ei vastusta
yksikään ei uskalla
asettua vastarintaan
Tuli.
Miten paljon se antaakaan
miten suuresti ottaa
miten sitä vihaammekaan
miten paljon rakastamme
Jokainen pelkää
jokainen kunnioittaa
Päivä oli kuuma, kuiva ja hiljainen. Tiet olivat autiot niin autoista kuin ihmisistäkin. Pyörät nököttivät lukittuina pihoissa, kukaan ei jaksanut lähteä tällä säällä ajamaan.
Ei ainutkaan siunattu tuulenhenkäys kahistanut tienvarsien kuivaa heinikkoa, ei ainutkaan pilvi tipauttanut pisaroita janoiseen maahan. Ojat ja purot seisoivat kuivettuneina ja jokien pinta oli laskenut hieman, paksu ilma seisoi ja kävi vaikeaksi hengittää. Tälläistä kuumuutta ei usein nähty, ei ainakaan Suomessa. Viileän sateisiin ilmoihin tottuneet ihmiset menivät aivan hämilleen ja kaivoivat ”sitä joskus tulevaa etelänmatkaa” varten hankitut hellevaatteet esiin. Paljon tuo ei auttanut, mutta ei kukaan viitsinyt uimaankaan vaivautua. Autuaita olivat etelästä muuttaneet, jotka kestivät kuumuutta paremmin!
Useimmat ihmiset pyrkivät pakenemaan hellettä parhaiten tuntemallaan tavalla: nuoret hakeutuivat baareihin hörppimään virvokkeita, kuka vettä, kuka limonadia ja ottivatpa jotkut vahvempaakin. Joku saattoi kikattaa hetken, vanhasta tottumuksesta vain, mutta useimmat istuivat apaattisina tiskin ääressä ja vaativat jatkuvasti uusia lasillisia. Aikuiset istuivat fiinisti kahviloiden vaaleiden päivänvarjojen alla ja seikoittivat loputtomiin kahvitilkkasiaan, jotka lopulta jätettiin muovipöydille siemaisematta pienintäkään hörppyä kuumaa juomaa. Jos joku aloittikin keskustelua, se tyrehtyi alkuunsa. Kaikki olivat kuumasta väsyneitä ja ajatukset olivat turrat.
Sinä kuivana ja hiljaisena päivänä minä tapasin Janecan.
Luku 1
Unikuvia
Minä ja Petra. Kahdet samanlaiset, uutuuttaan jäykät nyörisandaalit naputtivat tien pintaa rinta rinnan, samanlaiset niittivyöt kimaltelivat auringossa kahden täsmälleen samanlaisen tytön päällä. Samanlaiset tuubitopit olivat hikiset ja epämukavat. Oikeita perusteinien esikuvia, mutta niin kaikki tässä kaupungissa.
”Mitä jos hankittaisiin vähän kurkunkostuketta?” Petra ehdotti koettaen peittää hengästystä äänestään.
”Mikä ettei,” vastasin pientä käsilaukkuani kaivellen ”Jos en ois ihan auki.”
”Eääh, ei me rahoja tarvita. Näin kuuma päivä, myyjäthän nukkuu kassoilla!” Petra sihahti suupielestään ja siinä samassa hän nykäisi auki kadunkulman ruokakaupan oven auki ja livahti sisään. Luikahdin vikkelästi hänen peräänsä, hivenen hämilläni äkillisestä käänteestä.
Kaupassa oli siunatun viileää. Kylmäarkut hohkasivat kylmää molemmin puolin likaista, tahmealattiaista käytävää. Petra puikkelehti vikkelästi edelläni. En ehtinyt edes kääntyä juomahyllylle, kun hän jo palasi eteeni.
”Ei mitään, silkka rupukauppa. Pitää pitäytyä limulinjalla.” hän marisi.
”No jo on vittu.” sanoin painokkaasti ja hiivin hänen ohitseen. Petra ei ollut valehdellut: juomapuoli oli kurja, vain muutama limupullo oli jäänyt myymättä tällaisella helteellä.
”Otetaan edes ne ja aletaan painua.” minä mutisin ja nappasin lähimmän jaffapullon. Tiesin Petran seuraavan esimerkkiä ja lähdin hiukan kyyryssä hiipparoimaan kohti ulko-ovea. Petra oli ollut oikeassa: ainoa työntekijä lueskeli kaikessa rauhassa sanomalehteä, samalla kun veteli tupakastaan viimeisiä sauhuja. En voinut olla hiljaa virnistämättä.
”Sen siitä saa, kun ei ole tarkkaavainen, kultaseni.” kuiskasin ja äkkiä olinkin jo turvallisesti ulkona Petra kannoillani.
Kulman takana nauroimme jo vapautuneesti. Ei, se on väärä ilmaisu. Kikatimme hermostuneesti. Avasimme molemmat omat, valtavat pullot ja joimme pitkät kulaukset.
”Vähän noloahan tää on,” Petra ähisi. ”Juoda nyt limua, kun muut kittaa kunnon juomia...”
”Niin,” totesin lyhyesti. ”Eipähän ainakaan kunniallisesti otettu.”
Seurasi typerä hihitystuokio. Hetken vallitsi syvä hiljaisuus, kun molemmat hörpimme juomiamme varjoisalla sivukadulla. Äkkiä Petra nousi seisomaan, käänsi pullonsa ja valutti loput Spritestään maahan.
”Ainahan sitä voi lisää hakea” hän selitti ja niinpä minä tein samoin. Olisihan ollut hirveän noloa paljastua juomasta limpparia sivukadulla. Parempi kaataa todisteet menemään.
”Ainahan voi hakea uuden” minä toistin.
”Vai niin te luulette” kuului kolmas ääni. Hätkähdin. Ei kai myyjä sittenkin ollut huomannut meitä? Käänsin katseeni äänen suuntaan yhtä aikaa Petran kanssa ja huokasin helpotuksesta. Puhuja oli pieni tyttö, tuskin kolmeatoista täyttänyt. Hän oli hento kuin keijukainen, hänen hiuksensa olivat ohuet ja vaaleat ja ne kiertyivät kauniille luonnonkiharoille.
”Mitäs sä meidän asioihin puutut, kakara?” Petra laukaisi ylimielisimmällä äänellään. ”Antaa vetää.”
Tyttö katsoi Petraa arvostelevasti kirkkailla silmillään. Sitten hän tuhahti.
”Sinulle ei käy hyvin, usko pois. Sinun tarinasi loppu on yhtä musta kuin sydämesi” hän sihahti Petralle kulmat kurtussa, puolet hampaista paljastuen, kun hän nyrpisti inhoten nenäänsä. Ihmeekseni Petra ei vastannut mitään, heitti vain pullonsa pois kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tyttö käänsi katseensa minuun ja hetken ajan ihmettelin hänen silmiensä väriä. Ne eivät olleet sellaiset tummat kastanjat, joita ihmiset yleensä kutsuvat mustiksi. Ne olivat niin mustat, että pupilleja oli mahdoton erottaa. Mutta jos hätkähdinkin tytön tummaa katsetta, suorastaan pelästyin hänen sanojaan.
”Et sinä oikeasti ilkeä ole, Erica. Sinä et halua olla paha, niin kuin tuo tuossa.” hän sanoi hitaasti, pehmeästi. Lumouduin hänen puheistaan, päässäni kiersi ja maailma tuntui pyörivän. Hiljaa... mutta kuitenkin minä tunsin sen. Oliko tuo outo tyttö hypnotisoinut minut?
”Minä sinulle vielä 'oikeasti ilkeät' näytän, jos et kohta ala laputtaa äitisi helmoihin!” Petra äyskähti nyrkki koholla murtaen lumouksen. Mutta pieni tyttö ei hätkähtänyt, hän tuhahti hiljaa, puristi pienet, ruusunpunaiset huulensa yhteen ja käveli pois. Kujan päässä hän pysähtyi, kääntyi meitä kohti ja huikkasi: ”Erica, me tapaamme vielä. Toivottavasti olet silloin varistanut tuon typerän harakan kannoiltasi. Hän ei tee sinulle hyvää.”
Ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, tyttö oli livahtanut kulman taakse, kadonnut aurinkoon kuin halla niityltä.
Hetken vain tuijotin tytön perään mitään näkemättömin silmin ja mietin hänen sanojaan. Petra lysähti istumaan viereeni. Katselin häntä silmäkulmastani, kun hän kaivoi laukustaan pienen käsipeilin ja alkoi korjailla ehostustaan. Typerä harakka? Petrahan oli minun ystäväni, vähän villi, ehkä, mutta eikö se kuulunut tähän ikään? Eivätkö kaikki teinitytöt joskus varastaneet kaupasta muutamaa huulipunaa tai limupulloa? Nyhtäisin asfaltin raosta kuivuuttaan osaksi kellastuneen heinänkorren käteeni pyöriteltäväksi. Mietin vastausta, vaikka todellisuudessa tiesin jo. Ei, kaikki eivät varastaneet. Jotkut ymmärsivät, että se oli väärin, väärin, tyhmää ja ilkeää. En vain halunnut myöntää sitä itselleni, en halunnut tehdä väärin, tyhmästi tai ilkeästi. Mutta jos Petrakin teki niin, miksen minäkin voinut? Vilkaisin ystävääni, joka tasoitteli paraikaa hiuksiaan, jotka pyrkivät pois siistiltä poninhännältä. Huokaisin raskaasti. Joskus Petra todella kävi hermoilleni niuhottaessaan pukeutumisesta, meikkaamisesta ja uusimman muodin mukaisista kampauksista. Mutta jos en liikkuisi Petran kanssa, kenen sitten? En halunnut olla hylkiö, enkä erottua muista, halusin olla oma itseni, tavallinen tallaaja.
Onko tämä sitten omaa itseäsi? Varastelet pikkutavaroita ja kikattelet sivukujilla... pieni ääni jossain mieleni perukoilla mutisi. En ehtinyt miettimään asiaa sen enempää, kun Petra nousi ylös, puisteli pölyt hameestaan ja nurisi: ”Pitänee lähteä.”
Seinästä tukea ottaen kampesin itseni ylös maasta. Heilautin laukkuni paremmin olalle ja lähdin Petran perässä pitkin kujaa, vastakkaiseen suuntaan kuin mistä olimme tulleet. Vaikka kaupan myyjä ei ollutkaan huomannut meitä, oli parempi katsoa kuin katua. Sitä paitsi, ajattelin mielessäni, täältä olisi lyhyempi matka kotiin.
Kuljimme melko vaitonaisina matkan tutulle kulmaukselle, missä hyvästelimme toisemme tavanomaisin 'soitellaan!' - rituaalein. Petra kääntyi omille teilleen. Katselin vaitonaisena hänen menoaan, kunnes hän kääntyi kulmasta ja oli poissa. Minä en tahtonut kotiin, isän kuorsauksen ja veljen kiljumisen keskelle. Äiti olisi varmasti laittamassa ruokaa ja pyytäisi minua sekoittamaan keittoa tai kantamaan astioita. Ja sekin olisi parempi, kuin viettää loppupäivä omassa huoneessä tekemässä ei-mitään. Lähdin kulkemaan verkkaisesti alaspäin viettävää kävelykatua. Alhaalla en viitsinyt kiertää tietä pitkin viralliselle uimarannalle, vaan oikaisin harvan pusikon läpi kivikkoisempaan osaan rantaviivaa. Liukastelin sileillä pikkukivillä, mutta sain kuin sainkin horjuttua rantaviivalla häämöttävälle, laakeammalle kivelle. Nousuveden aikaan siinä oli arvatenkin pikkuinen luoto, mutta nyt vesi ylsi vain pärskimään hiljaa kiven laitaa vasten. Istahdin märälle kivelle. Vesi imeytyi nopeasti ohuen hameen läpi ja viilensi ihoni. Kivi oli liukas karheudestaan huolimatta, mutta ennen pitkää sain asettauduttua istumaan ilman, että olin vaarassa molskahtaa veteen. Katselin hentoista horisonttiviivaa, taivaan ja meren, kahden sinisen yhtymäkohtaa. Se oli oudon tyynnyttävää. Vain minä, horisontti ja lokkien kaukainen kirkuna. Hiljakseen liplattavat laineet tuuduttivat minut rauhalliseen tunteeseen ja lopulta leijuin uneen, kokonaan pois tämän maailman murheista.
Se oli sangen outo uni. Aluksi kaikki oli kuin ennenkin, istuin kivellä ja katselin horisonttiin. Kaikki oli rauhallista ja hiljaista. Äkkiä taivas alkoi tummeta, mereen nousi huumaavia aaltoja, ei, ei sittenkään aaltoja, se ei ollutkaan enää sama meri, se oli tulta, valtava tulimeri, loputon ja kuuma kuin Helvetin liekit. Taivas tummui tummenemistaan, kunnes se oli musta, mustempi kuin yö, kuolemaakin mustempi. Lokkien kirkuna vaihtui kimeään huutoon ja kirkunaan. Se lävisti tajuntani ja poukkoili päässäni, olin varma että kuolisin siihen paikkaan pelkän kauhean huudon voimasta. Puristin silmäni kiinni niin, että koko naamani oli rytyssä, mutta sekään ei auttanut. Lopulta riuhtaisin itseni irti ja paiskauduin kauemmas hirveästä unimaailmastani.
Tipahdin suoraan mereen.
Mutta tällä kertaa se oli oikea meri, kylmää, suolaista vettä, jota piti sylkeä suusta. Yskin ja pärskin ja vedin vaivalloisesti märän ruhoni takaisin kivelle. Vesi oli noussut, aurinko melkein laskenut. Vilkaisin horisonttiin. Aurinko oli juuri painumassa taivaanrannan taa, ja hetken näytti, kuin meri tosiaan olisi liekehtinyt punaisena. Ravistelin vettä korvastani ja onnistuin jopa hymyilemään. Onneksi se oli vain uni, kauhea painajainen, mutta silti uni. Ja mitä muuta oikeastaan saattoi odottaa, kun nukahti märälle, liukkaalle kiviluodolle?
Olin yhä märkä, hiuksistani tippui vettä vaatteilleni ja vaatteista valui vettä noroina kivelle ja sitä pitkin mereen. Vaikka kesäilta oli suhteellisen lämmin, tarttui mereltä puhaltava hento tuulenvire märkään olemukseeni ja sai ihoni nousemaan kananlihalle. Mahdan näyttää kauhealta, tuumasin, ja nousin seisomaan. Horjahdin muutaman askelen taaksepäin epätasaisella merikivialustalla, ennen kuin löysin tasapainon. Lähdin kulkemaan kohti tasamaata, repaleisia pensaikkoja ja kotia. Hiljaa mielessäni toivoin, että kadut olisivat hiljaiset: itsetuntoni kärsisi kovan kolauksen, jos joku näkisi minut tälläisenä.
Pensaikon vähäisissä suojissa puristin enimmät vedet pois hiuksistani ja hameestani, jota koitin suoristella parhaani mukaan. Uudet, hienot sandaalini olivat auttamatta pilalla. Huokaisin raskaasti. Ei auttanut kuin käyttää vanhoja – rahaa uusiin ei heti heltiäisi. Oikaisin vielä kerran hamettani ja lähdin äskeisestä torkkumisesta huolimatta väsyneenä kulkemaan kohti tuttua, turvallista ja ennen kaikkea lämmintä kotia.
Luku 2
Ystävyys
Paksu, pehmeä kylpytakki painoi lempeästi harteillani, kun kohotin kupin huulilleni uudelleen ja uudelleen, siemaillen hiljakseen liian kuumaksi keitettyä kaakaota. Se poltti kieleni tunnottomaksi, mutta lämmitti vatsassa ihanasti. Istuin keittiössä yksin. Veljeni nukkui omassa huoneessaan, isän ja äidin äänet kuuluivat vaimeina eteisestä. Ei maksanut vaivaa kuunnella. He eivät koskaan puhuneet mistään kiinnostavasta. Hörppäsin jälleen kupista ja laskin sen pöydälle. Laskin paljaat jalkani parkettilattialle ja lähdin kulkemaan kohti omaa huoneetani. Minun piti liikkua hiljaa, hyvin hiljaa, sillä veljeni on huono nukkuja. En halunnut herättää häntä. Niinpä hiivin melkein varpaillani hänen huoneensa ohi, omalle ovelleni. Laskin käteni kylmälle metallikahvalle ja livahdin sisään. Kiersin avainta lukossa, kunnes kuulin tutun, rauhoittavan naksahduksen. Oma rauha. Käännyin ovelta, läiskäisin kädelläni seinällä olevaa valonkatkaisijaa ja annoin katseeni kiertää huonetta. Mikään ei ollut muuttunut. Samat, vanhat tapetit, samat kauhtuneet verhot ja vino kaappi. Lattialla lojui sikin sokin likaisia ja puhtaita vaatteita, nuortenlehtiä ja muuta enemmän tai vähemmän tarpeellista. Äiti jaksoi jatkuvasti moittia minua huoneen sekaisuudesta. 'Tämähän on kuin mikäkin vanha, hylätty varasto!' hän sanoi usein. 'Etkö tosiaan haluaisi remonttia tänne?'
Joka kerran olin vastannut kieltävästi. Pidin huoneestani sellaisena kuin se oli. Minun huoneeni, minun maailmani, oma elämäni. Olisiko se tuntunut enää kodilta, jos seinät olisi maalattu siisteiksi, nurkassa seisoisi kaunis, uusi hyllykkö ja ikkunoissa lepattaisivat puhtaat verhot?
Ei. Se ei olisi enää minun huoneeni.
Sirosti kuin tiejyrä hyppelin sängylleni. Istahdin jousipatjan reunalle. Se jousti allani ja päästi valittavan narahduksen. En välittänyt moisesta, tavanomaisesta pikkuseikasta, vaan avasin kylpytakin vyön ja annoin sen pudota päältäni. Jostain tyynyni alta kaivoin pitkän, telttamaisen yöpaidan. Tietysti minulla oli oikeitakin pyjamia, mutta niitä käytin vain muiden nähden – ne olivat niin hirvittävät jäykkiä ja epämukavia. Nukuin paremmin omissa jättiyökkeleissäni – mutta ne vastaavasti olivat kauhistuttavan rumia.
Pujottauduin paidan sisään, heitin kylpytakin lattialle muiden vaatteiden joukkoon ja sukelsin peiton alle. Painoin pääni tyynyyn ja olin jo aloittamassa lampaiden laskemisen, mutta nukahdinkin saman tien. Ja jos näinkin unia, en muistanut niitä enää aamulla.
Nukuin pitkälle seuraavaan päivään, aurinko oli noussut ja helotti jo täydeltä taivaalta. Muutama valonsäde karkasi huoneeseeni verhojen kapeasta raosta ja lintujen iloinen sirkutus kuului ikkuinoiden läpi. Täysin virkeänä ja kevyesti hymyillen nousin sängystä, kaivoin jonkin valtakunnan vaatteet lattialta ja puin nopesti päälleni. Yöpaita lensi jonnekkin sängyn suuntaan. Haroin hiuksiani vapaalla kädelläni samalla, kun luin kännykkään saapunutta tekstiviestiä. 'En tänään kotona, mökki kutsuu, vittu en jaksais mennä sinne landelle...' Petra kirjoitti. Hymyilin viestille myötätuntoisesti: tiesin Petran inhoavan mökillä oleilua, kaukana kaikesta ja kaikista, vain perheensä ja loputon maaseutu seuranaan. Työnsin kännykän caprihousujen taskuun. En viitsinyt ottaa laukkua pelkän kännykän takia, vaikka se housuntaskussa vähän pullottikin. Nyhtäisin viimeisen takun hiuksistani auki kovakouraisesti, aukaisin oven ja lähdin hiippairemaan kohti ulkoilmaa.
Asiassa oli se huono puoli, että minun piti kulkea keittiön ohi. Kaikeksi onneksi äiti katseli televisiota olohuoneessa, ja saatoin livahtaa ulos huomaamattomasti. Kotioven ulkopuolella huokaisin helpotuksesta. Olin välttynyt saarnalta sekä aamupalan tärkeydestä että mielettömistä kotiintuloajoista.
Lähdin vaeltelemaan päämäärättömästi kadulla. Jonnekkin valetun uuden asfaltin haju sekoittui muihin kuuman päivän ilmaan nostattamiin tuoksuihin. Kävelin ajatuksissani sormusta käsissäni käännellen. Se oli kaunis koru, aitoa kultaa, ja keskellä loisti kaunis, vihertävä kivi. 'Jadea' äiti oli sanonut. 'Se on arvokas rahassa, mutta vielä arvokkaampi tunnearvoltaan. Älä hukkaa sitä!' Mieleeni ei olisi tullutkaan hukata niin kaunista esinettä.
Otin korun kahden sormen väliin ja koitin pujottaa sen sormeeni, kun se äkkiä putosi ja lähti kierimään katua pitkin ja katosi silmistäni. Niin minun tuuriani! Juuri, kun pääsi ajattelemasta hukkaamista, se katoaa. Juoksin ihmisten keskelle ja tähyilin maahan. Silmäni osuivat viemäriristikkoon. Mittailin matkaa putoamispaikalta tänne katseellani ja kirosin raskaasti. Oliko sen PAKKO tipahtaa juuri tuonne? Vilkuilin yhtä aikaa vihaisena ja peloissani metalliristikon alla virtaavaa viemärivettä. Tuonnehan minä en kipuaisi sitä hakemaan!
”Anteeksi, putosiko tämä sinulta?” pieni ääni sanoi viereltäni. Nostin katseeni ja huomasin siinä seisovan saman pikkutytön, jonka olimme nähneet Petran kanssa eilen. Hänen siloisella kämmenellään lepäsi minun jadesormukseni. Nappasin sen nopeasti käteeni, aivan kuin olisin pelännyt sen jälleen katoavan.
”Mitä mun sormus sulla teki?” tiukkasin vihaisesti ja katsahdin tyttöä. Mutta kun katseeni kohtasi hänen tummat, viattomat silmänsä, sanani muuttuivat takelteleviksi ja kaksitin vaivalloisesti kurkustani: ”Tai siis... siis... ki-kiitos...” rykäisin hiljaa ja oikaisin selkäni. ”Niin, kiitos vaan kun nostit sen. Se taisi tippua multa.”
”Eipä kestä.” tyttö sanoi ja hänen kasvojaan levisi valaisemaan onnellinen hymy. Huomasin hymyn karehtivan omillakin kasvoillani, kunnes sain itseni taas ruotuun ja kyllin ylimielisen ilmeen kasvoilleni, ennen kuin alennuin puhumaan minua yhä katselevalle pikkutytölle.
”Mikä on nimesi, tyttö? Ja mitä teet täällä kaupungilla ypöyksin? Eivätkö vanhempasi huolestu?” valitsin sanani ja äänenpainoni huolellisesti, jotta en kuulostanut liian huolehtivaiselta. Tyttö vain hymyili, ennen kuin tokaisi:
”Minä olen Janeca, ja sinä olet Erica. Eikä sinun tarvitse olla minusta huolissasi, eivät vanhempanikaan ole. He ovat muualla ja minä olen täällä. Minä selviän hyvin, älä huoli.”
”En minä ole huolissani!” huudahdin tarkoittamaani vihaisemmin.
”Etpä kai.” tyttö naurahti ja kääntyi kannoillaan vain juostakseen ihmisvilinään. Taas kerran tuo tyttö, Janeca, oli tupsahtanut elämääni yht'äkkiä ja kadonnut vähintään yhtä nopeasti. Ja jälleen kerran minä vain tuijotin hänen peräänsä tyhmänä. Mitä hän minusta tahtoi?
Näyteikkunoiden lasit heijastivat auringon valoa liian hyvin. Oli vaikeaa nähdä sisälle, mikä oli toisaalta hyvä, sillä minulla ei ollut rahaa ainoaankaan näytteillä olevista kirkasvärisistä topeista ja muodikkaista nyörisandaaleista. Kun koitin tihrustaa hintalappuja käyttäen kättäni auringon varjostamiseen, tunsin äkkinäisen läimäyksen persauksillani. Pompahdin vähän säikähtäneenä ympäri ja sain ennätysajassa hymyn kasvoilleni, kun vastaan tuijottivatkin vain Milla, Aino, Kaisa ja Henna, toistensa kauloissa roikkuen.
”Mitäs Ekku, onkos Petra jättänyt sut?” samaa luokkaa kanssani käyvä Kaisa kysäisi. Joku tytöistä hihitti ilmaisulle.
”Joo, painu landelle. Mä sit täällä hengaan kaupungilla ilman tarkotusta.” sanoin harmistuneena, aivan kuin Petra olisi tahallaan jättänyt minut yksin kotiin.
”Miks sä yksin pyörit, tuu meijän mukaan, oltiin justiinsa lähös virvokkeille.” Kaisa yllytti, ja ennen kuin ehdin kertoa rahatilanteestani, minut oli vetäisty joukon jatkoksi, meluisan, kikattavan joukon, joka matkasi kohti tuttua anniskelupaikkaa. Kikatin muiden mukana, vähintään yhtä kovaäänisesti. Joskus sitä oli vain hauskaa jättää aivot narikkaan ja antaa mennä.
Astuimme sisään pieneen, mutta kohtuullisen siistiin baarintapaiseen. Pieni, valkoinen pöytätuuletin hyrräsi täydellä teholla tiskin toisessa päädyssä, minne paikan ainoat asiakkaat – me – kokoontuivat. Kun kesätöissä oleva kaveri alkoi tarjoilla meille alkoholia kiskurihintaan, pääsin viimein huomauttamaan olevani rahatonna.
”Ei se mitään” Kaisa sanoi, vaikka hänen äänessään oli häivä tympääntyneisyyttä. ”Mä lainaan. Mutta maksat kans takasin.”
Lupasin maksaa heti ylihuomenna: äiti antoi minulle aina rahaa maanantaisin. Niinpä minäkin sain lasin eteeni. Hörppäilin varovasti, mutta päätin parhaaksi noudattaa muiden esimerkkiä ja kulauttaa koko satsin kerralla alas. Muut ottivat jo toista tai kolmatta lasillista, itse laskin lasin jo pöydälle ja selitin potevani eilisillan kankkusta. Valehtelua, mutta valkoista kuin Pepsodent-mainosten naisnäyttelijän hampaat. En tosiaankaan pitänyt juomisesta, sain siitä tarpeekseni ensikännieni jälkeen. Niinpä pelailin kännykälläni vuoronperään kaikkia niitä typeriä pelejä, mitä kännyköihin yleensä tungetaan, samalla, kun muut joivat vielä muutaman kierroksen. Lopulta, kun kännykkäni akku alkoi jo vinkua tyhjyyttään, baarissa työskentelevä kaveri, Saaraksi esittäytynyt, alkoi hätyyttää meitä pois. Heti ulos päästyäni karkasin omille teilleni: vaikka muutkaan eivät olleet paljoa juoneet, osa oli pienoisessa ilohumalassa ja heidän rämäpäisyytensä huomioiden aikoivat seuraavaksi tehdä jotain todella typerää. Hiippailin katua toiseen suuntaan ja toivoin, ettei kukaan huomaisi livistystäni. Suunnistin takaisin keskustan vaatekauppoja kohti.
Luku 3
Niin kovin outo lapsi
Hillitsin vain vaivoin raivonpuuskan, joka syntyi, kun näin bussipysäkillä tutun hahmon: Janecan. Ikäväkseni tyttö huomasi minut, hymyili säteilevästi ja lähti kohti. Mietin epätoivon vimmalla jotain paikkaa, minne piiloutua, mutta Janeca ehti ensin. Hän tervehti minua tuttavallisesti ja mutisin nolona jonkin vastauksen. Toivottavasti tuttuja ei ollut lähistöllä, en halunnut näyttäytyä tällaisessa seurassa, hämäräperäisen pikkutytön kanssa.
”Näytät janoiselta, Erica. Mitä sanoisit lasillisesta?” tyttö kysäisi. Katsoin häntä sisintäni myöten hämmästyneenä. Eikö tuo tyttönen tajunnut, että en ollut mikään hänen pikku ystävistään. Ikäisekseen hän kuitenkin puhui varsin oudosti, ja kieltämättä hän oli alkanut kutkuttaa uinailevaa uteliaisuudentunnettani. Niinpä annoin hänen ohjata itseni kulman taakse, kahvila Medaljonkiin.
Medaljonki on viihtyisä paikka. Sisustus suosi lämpimiä värejä, kuten punaista, oranssia ja rusehtavia sävyjä. Ilmastoinnin ansiosta sisällä oli kuitenkin mukavan viileä istua, sillä terassia pienessä kuppilassa ei ollut.
Istahdin pienesti narahtavalle nahkapenkille, pöydän ääreen Janecaa vastapäätä. Pyysin tarjoilijaa kiikuttamaan itselleni jääteen ja Janeca päätti tilata samaa. Purin huultani, etten olisi huutanut hänelle matkimisestani. Epäilin, että kahvilan ikkunoiden lasiruudut olisivat hajonneet siinä sivussa, enkä halunnut ylimääräisiä kuluja laskuuni.
Ilmeisesti tarjoilija oli huomannut ulkopuolella vallitsevan helteen, sillä juomiin oli lisätty runsaasti jäitä. Pakastimet ilmeisesti toimivat tälläkin ilmalla.
En edes huomannut, missä vaiheessa olin aloittanut juttelemaan Janecan kanssa. Äkkiä vain huomasin keskustelevani elokuvista, vaatteista ja muista enemmän tai vähemmän turhista aiheista, jotka kuitenkin kiinnostavat joka ikistä 15-vuotiasta tyttöä ainakin jossain määrin. Jos en olisi omin silmin nähnyt, ja minö kyllä luotan omiin silmiini, kiitos vain, olisin voinu vannoa, että edessäni ei suinkaan istunut pikkuinen tyttö, vaan vähintäänkin itseni ikäinen teini. Kaikkein suurimmaksi järkytyksekseni huomasin suorastaan viihtyväni hänen seurassaan.
Jossain vaiheessa aloin sittenkin epäillä silmieni luotettavuuta. Vähitellen aloin uskoa, että silmäni eivät olleet auki ensinkään. Minä näin vain outoa unta.
Mutta illalla minä kuitenkin menin kotiin, nukuin ja heräsin aamulla virkeänä. Ja kahvilakäynnistä Janecan kanssa oli todisteena paitsi kuitti jääteestäni, myös ikävä kukkaron keventyminen.
Kohtaamiseni Janecan kanssa eivät suinkaan loppuneet siihen. Törmäsin häneen edelleen usein kaupungilla, ja vaikka tarkistinkin aina huolellisesti, ettei kukaan nähnyt minun liikkuvan hänen kanssaan, viihdyin tytön seurassa kerta kerralta paremmin. Joskus ikäeromme vaivasi minua, mutta useimmiten en edes muistanut häntä itseäni nuoremmaksi. Hän puhui ja käyttäytyi kuin ikäiseni, oikeastaan paremmin kuin useimmat ystäväni, ja se riitti minulle varsin hyvin.
Ja kun Petra ilmoitti minulle muuttavansa Englantiin perheensä kanssa, en voinut tuntea surua tai ikävää. Tunsin pikemminkin huojennusta, kun vapauduin Petran sorron ikeestä, jollaisessa en edes tajunnut olleeni ennen Janecan tuloa.
Se tyttö muutti elämäni suunnan totaalisemmin kuin uskoikaan. Mutta olen varma, että hän tiesi muuttavansa sitä.
Sinä iltana puolet kaupungista kokoontui järvelle ihastelemaan juhannuskokkoa. Kävelin verkkaisesti, sillä Janeca pysähtyi poimimaan jokaisen vastaan tulevan uudenlaisen kasvin. Värikkäät kukat levittivät suloista tuoksua. Välillä Janeca pysähtyi tutkimaan kimppua hiljaa laskien: ”Yksi, kaksi, kolme... neljä, viisi. Kaksi vielä.” hän mutisi ja jatkoi kävelyä. Katsoin häneen kulmiani kohottaen, ja hän hymyili minulle vastaan. ”Seitsemän erilaista kukkaa” hän selitti heiluttaen kimppua. ”Laita seitsemän erlilaista kukkaa tyynysi alle juhannusyönä, ja näet unessasi tulevan puolisosi.”
Hymyilin leveästi ja otin kiitollisena vastaan hänen tarjoamansa kukat. Tokihan minäkin joskus olin kuullut vanhoista juhannustaioista.
”Kaksi vielä” Janeca muistutti. ”Kaksi vielä, sinulla on vasta viisi.” hän hyppäsi jälleen katuojan yli ja nappasi mukaansa kaksi oksaa tuoksuvaa syreeniä ja joitakin keltaisia kukkia, joita en tuntenut. Hän ojensi minulle omani ja kiitin hiljaa. Nyt saatoimme jatkaa kävelyä reippaammin, ja hetken päästä saavuimme Seitteenrantaan. Ihmisiä oli paikalla todella sankoin joukoin, olihan ohjelmassa kokon sytyttämisen lisäksi laulua, tanssia ja tietysti paikalla sai nauttia enemmän tai vähemmän alkoholipitoisia virvokkeita. Janeca puikkelehti edelläni ja johdatti meidät hienolle paikalle, lähelle rantaa ja kauas melun ja melskeen keskipisteistä. Kokko oli vasta syttymässä, kun istuimme kostealle rantahiekalle. Laskin varovasti Janecan keräämät kauniit kukat viereeni ja kiersin kädet polvieni ympäri. Janeca tuijotti keskittyneenä järven keskelle syttyvää kokkoa. Äkkiä hänen kasvonsa kiristyivät, suunsa pusertui tiukaksi viivaksi. Katsoin häneen kysyvänä, mutta hänen silmänsä pysyivät kokossa. Katsettaan kääntämättä hän sanoi, hiljaa ja ääni hivenen väristen: ”Se ei toimi.”
Kohotin paljonpuhuvasti kulmakarvojani, mutta koska Janeca ei edelleenkään edes vilkaissut minuun, kysyin: ”Mikä ei toimi, Janeca?”
Syvään huokaisten hän lausui: ”Juhannustaika. Sen aikana ei saisi puhua.”
Viimein hän katsoi minuun ja yllätyin hänen silmissään näkyvän surun määrästä. Mieleni olisi tehnyt sanoa, ettei taika olisi toiminut muutenkaan, mutta en yksinkertaisesti kyennyt sanomaan mitään sellaista vasten hänen surullisia kasvojaan. Sen sijaan kiersin käteni polvieni ympäriltä hänen hartioilleen ja kuiskasin lohdutavasti: ”Tuleehan niitä juhannuksia. Ensi vuonna sitten.”
Janeca hymyili lämpimästi, ehdin nähdä surun kaikkoavan hänen silmistään ennen kuin hän käänsi kasvonsa takaisin eteenpäin, kohti valtavana leimuavaa kokkoa. Pitkinä tanssivat liekit heijastuivat Janecan vaaleana kiiltävistä hiuksista värjäten ne punaisiksi kuin laskeva aurinko. Käänsin katseeni kokkoon ja tajusin hymyileväni autuaasti. Raukeus alkoi hiipiä jäseniini, hiljaisena ritisevä kokko ja puuduttavan tasainen meteli jossain kaukana tietoisuuden rajamailla edesauttoivat asiaa huomattavasti. Ei ihmekään, että olin pompata ilmaan säikähdyksestä, kun Janeca kysyi terävästi: ”Pidätkö tulesta, Erica?”
”Kokosta?” selvensin. ”Onhan se kaunis.”
”Tulesta.” Janica intti. Katsoin häneen kummastuneena. ”Tulesta, noin yleensä? Miksi sinä sellaista kysyt?” Janecan terävä katse pakotti minut vastaamaan. ”No tuota... Tulihan on kaunista ja onhan se aika hyödyllistäkin. Sehän lämmittää ja kaikkea. Mutta toisaalta, sehän on hirveän vaarallista, on kaikkia metsäpaloja ja muita...” mumisin mietteliäänä. Janeca nyökkäsi vastaukselleni. ”Niin. Kaunishan se on.”
Sen enempää en saanut hänestä irti siltä illalta. Hän ei puhua pukahtanut edes kotimatkalla. Ehkä hän ajatteli, että juhannustaika toimisi edes puolittain, jos hän pysyisi hiljaa loppuillan. Mene, tiedä. Itse en ainakaan nähnyt unta minkään valtakunnan poikamiehistä, vaikka laitoin pienen kimpun tyynyni alle kuin kiltti tyttö ainakin.
Aamulla heitin ensi töikseni kukat ikkunasta pihalle. En halunnut unohtaa niitä tyynyni alle ja löytää niitä sieltä jonain päivänä epämääräisenä möykkynä. Minä kuitenkin edelleen nukuin siinä sängyssä, enkä sallinut siellä olevan mitään muuta kuin mitä siellä kuului olla. Luokittelematonta elämää kuhisevat, kuolevat kasvit olivat etusijalla mustalla listallani.
Lattia jossain kaiken rojun alla oli viileä, vaikka ulkona aurinko loi jo säteitään maahan. Kiskoin hankalasti huonetta ympäri pomppien sukkia jalkaani, ja tein siinä sivussa varmaan jonkin sortin yhdellä-jalalla-ennätyksen. Harmi, ettei kukaan ollut kuvaamassa. Guinnesin ennätyskirja olisi taatusti maksanut maltaita niin typerän näköisestä toikkaroinnista. En sentään kaatunut rähmälleni, villasukkapilveni hopeareunus.
Äänettömästi kuin urosnorsu kattilakaapissa hiippailin keittiöön ja hedelmäkorin kautta ulos. Jokainen pöydänjalka tuntui työntävän itsensä tielleni ja kolautin varpaani joka ainoa kerta. Ja minun kipukynnykselläni moisesta syntyy hirveä huuto. Puraisin valtavan lohkon omenaa estääkseni pitkän kirouslitanian ja istahdin hetkeksi portaille tekemään ei-mitään. Luultavasti tulisin tekemään samaa koko päivän. Tylsä, tylsä elämä.
En tiedä, kauanko Janeca ehti tuijottaa minua silmiin ja minä suoraan hänen lävitseen, ennen kuin havahduin mietteistäni. Luultavasti melko kauan, mutta hän oli liian hienotunteinen kertoakseen mokomasta. Kun viimein tulin tietoiseksi tytöstä edessäni, tervehdin häntä automaattisesti kuin kone ja nousin samalla seisomaan puistellen housujeni takamusta mahdollisesta liasta. En edes muistanut omenanraatoa, ennen kuin tallasin sen päälle mukavan rusahtavan äänen säestyksellä. En välittänyt Janecan moittivista katseista kirotessani yhä vain raskaammin. Mokomakin vanhoillinen pikkutyttö, mitä se taas minusta halusi... pyyhkäisin omenanjämät jalkapohjastani ja pompin vaikean oloisesti tielle. Janeca tuli perässäni peitellen turhaan virnistystään. Mieleni olisi tehnyt pyyhkiä tuo ilme hänen kasvoiltaan kunnon nykrinpamautuksella, mutta olin liian väsynyt moiseen. Tyydyin vain huokaisemaan raskaasti ja setvimään takkuisia kutrejani yhdellä kädellä. Janeca ymmärsi esityksen olevan ohi ja kysyi hiukan ystävällisemmin hymyillen: ”Lähdettäisiinkö uimaan, Erica, vesi on niin lämmintä nyt.”
En jaksanut kieltäytyä, joten nyökkäsin ja astelin sanaakaan sanomatta sisälle. Tiesin, että ehtisin hyvin käydä hakemassa bikinit kotoa ja kävellä rannalle hetken yksin ja tein tämän kaiken kuinka nopeasti tai hitaasti hyvänsä, Janeca löysi minut aina ennen pitkää. Ja niin kävi tälläkin kerralla, asettelin pyyhettä paremmin olalleni kun Janeca pyyhälsi nurkan takaa ja liittyi seuraani kuin olisi kävellyt siinä koko ajan.
Outo tyttö. Mutta pidin hänestä, edelleen.
Rannalla oikaisin oitis hiekalle pitkälleni. Aurinko porotti ja säteet kuumottivat ihoa mukavasti, auringossa lämmennyt hiekka hohkasi lämpöä pyyhkeen läpi. Uiminen ei ollut niinkään minun juttuni, mutta Janeca juoksi veteen nauraen, pienet kädet heittivät vettä ilmaan siinä missä jalatkin. Ja minäkin nauroin, vapautuneesti ja onnellisena. Janeca oli minulle kuin pikkusisko, sellainen, jonka kanssa viihtyy eikä riitele koskaan. Hän oli aina niin aurinkoinen, melkein säteili, ja sai minutkin hymyilemään. Kellään mulla ei ole ollut minuun sellaisia vaikutuksia, tai jos onkin, en ainakaan muista sitä. Ja kun Janeca pyysi minuakin uimaan, epäröin vain hetken. Miksi en menisi, jos kerran kaikki muutkin.
Ja niin minä nousin ja juoksin rannalta veteen kuuma hiekka jalkapohjia polttaen, viileän veden autuaaseen syliin. Janeca nauroi ja minäkin hymyilin asettuessani kellumaan kevyeen aallokkoon. Elämä oli ihanaa.
Kuuntelin Janecan innokasta puhetta vain puolella korvalla ja katselin taivaanrantaan, missä meri kohtasi taivaan ja siinä ne syleilivät, toisiinsa sekoittuen kuin rakastavaiset pitkän erossaolon jälkeen.
Ja äkkiä meri muuttui silmissäni jälleen leimuavaksi tulimatoksi ja Janecan kaunis ääni soi kovana ja karkeana huutona, välillä nousten kimeäksi kirkaisuksi. Ja jostain olin kuulevinani myös naurua, julmaa ja säälimätöntä, vahingoniloista naurua. Nauru lähestyi ja voimistui...
Sain suuni täyteen merivettä ja minulta kesti hetki tajuta, että sitä kannattaa sylkeä pois eikä vetää sisäänsä. Hekottelin edelleen itsekseni. Minäkö olin nauranut?
Katselin ympärilleni. Missään ei näkynyt jälkeäkään tulimerestä eikä salaperäisestä naurajasta. Meri oli jälleen sininen ja lähes tyyni, Janecan tummissa silmissä läikehti puhdas huoli.
”Erica? Erica? Mikä sinun on?” hän kysyi huolestuneella äänellä. Pyyhkäisin kasvojani ja onnistuin hymyilemään. Hetken. ”Ei minulla ole hätää.” vastasin vain hiukan totuutta kierrellen. ”Olen kunnossa.”
”Mennään sitten, tule.” Janeca sanoi päättäväisesti ja minä seurasin häntä hivenen epäröiden. Janeca ei katsonut kertaakaan taakseen vaan käveli veteen varman rauhallisesti. Hän mitä ilmeisimmin oletti, että seuraisin häntä automaattisesti. Itse en ollut asiasta niinkään varma. Toisaalta ajatus rannalle jäämisestäkään ei ollut erityisen houkutteleva, joten kahlasin tytön kiinni. Juuri kun olin avaamassa suutani sanoakseni, etteivät jalkani pian enää ylettäisi pohjaan, Janeca pysähtyi ja kääntyi minua kohti. Hän hymyili, mutta hänen silmissään näkyi hiven epävarmuutta ja hän pälyili ympärilleen vainoharhaisen näköisenä. Lopulta hänen katseensa napsahti minuun ja hymy leveni. Hiukan liikaa ollakseen kovin vakuuttava.
”Tule, Erica. Sukelletaan!” hän hihkaisi ja tarttui käteeni. Yritin vastustella ja riuhtaisin käteni hänen heikosta otteestaan.
”Mitä siellä on sellaista, että haluat sukeltaa sinne? Pohjassa voi olla isoja kiviä, lyöt pian pääsi.”
”Ei siellä kiviä ole.” Janeca sanoi varmalla äänellä. Ja ennen kuin ehdin vastata tai edes vetää henkeä, hän tarttui jälleen minua ranteesta ja veti veden alle.
Hetken, hyvin pienen hetken jopa nautin siitä. Liu'uin vedessä kuin itsekseni, silmät kiinni. Olin vain hämärästi tietoinen minua vetävästä Janecasta. Ja juuri kun tajusin, että keuhkoistani loppuu happi, että hukun ja kuolen, tässä ja nyt, minut nielaistiin. Maailmaltani hävisivät seinät, puserruin katon ja lattian väliin ja kiepuin pois tietoisuudesta, kuin liian voimakkaasti heitetty frisbee, jota kukaan ei saa kiinni.
Kuten frisbeet, minäkin lensin ensin pitkään ja tömähdin sitten maahan. Eikä lasku ollut mitenkään pehmeä.
Avasin suuni kirotakseni kaiken ympärilläni olevan, mutta en saanut pihahdustakaan aikaan, sillä samalla hetkellä maailmani pimeni.
Luku 4
Paljastus
Heräsin hirvittävään päänsärkyyn ja hetken ajan maailma tuntui kieppuvan ympäri ennen paikoilleen asettumista. 'Ehkä viimenen lasi oli liikaa...' mietin itsekseni ja hieroin päätäni kovakouraisesti. Vasta silloin muistin, etten ollut juonut lasillistakaan ikuisuuksiin. Puristin päätäni käsieni välissä ja mutisin yhteen purtujen hampaitteni välistä ”Kirottu Janeca... Missä helvetissä mä olen?”
Nostin kivistävää päätäni ja tarkastelin ympäristöäni. Olinkohan minä hukkunut Janecan vetäessä meitä pohjaan? Siinä tapauksessa taivas, helvetti vai mikä paikka tämä ikinä mahtoikaan olla, ei vastannut lainkaan luomaani mielikuvaa. Huoneen seinät olivat valkoiset ja tummalta puulta näyttävät huonekalut piirtyivät terävinä niitä vasten. Tarkemmin katsottuna niukka kalustus, joka käsitti pienen pöydän, tuolin, kaapin sekä sängyn, oli jotain aivan uudenlaista materiaalia. Ei puuta, ei metallia. Hetken luulin sen olevan muovia, mutta tarkemmin kokeillessani se oli kovaa ja täysin sileää, mutta tuntui pikemminkin posliinilta kuin kovalta muovilta.
Viimeksi käänsin katseeni itseeni. Oletin olevani yhä bikineissä, jotka olivat olleet päälläni sukelluksen aikana, ja yllätys oli kahta kauheampi huomatessani jalkojani peittävän korallinpunaisen hameenhelman ja kevyesti pitkin käsivarsia valuvat hihat. Tunnustelin säikähtäneenä kehoani ja huokaisin helpotuksesta tuntiessani tutut bikinit mekon alla. Joku oli ystävällisesti pukenut minut, mutta ei sentään aivan perusteellisesti...
Huokaisin ja läimäisin vielä kerran turhaan kipeää päätäni, kun ovi avautui. Sisään asteli varovasti hiipien nuori nainen, ehkä kaksissa kymmenissä ja hiukset sävähdyttävän vihreiksi värjätyt. Hän liikkui lähes äänettömästi, vain hänen pitkä, tummansininen mekkonsa kahisi hiljaa. Nainen ei tuntunut lainkaan huomaavan minua, vaan laski kantamansa tarjottimen pienelle pöydälle ja oli jo hiipimässä pois, kun rykäisin pienesti huomauttaakseni läsnäolostani. Nainen hätkähti ja kääntyi minua kohti, ja vaikka en erottanut hänen silmiensä väriä, hänen silmänsä kyllä erottuivat selkeästi tummasta ihosta.
”Kuka ihme sä olet ja mitä sä teet täällä? Ja mitä hittoa MÄ teen täällä!” tiuskaisin vihaisesti. Nainen tuijotti minua hetken ihmeissään ja livahti sitten ulos sanaakaan sanomatta. Kummastelin naisen outoa käytöstä. Olinko minä tullut hulluksi ja joutunut mielisairaalaan vai olinko ehkä ainut täysijärkinen tässä maailmassa muiden seotessa?
Ajatukseni katkesivat, kun kuulin oven ulkopuolelta kiivasta puheensorinaa. Sorinalta se alkuun kuulosti, mutta puheen lähteen lähestyessä aloin erottaa sanoja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut samaa kuin puheen ymmärtäminen: kaksi ääntä tuntuivat puhuvan jotain vierasta kieltä. Juuri, kun olin alkamassa taas kirota kovaa kohtaloani, huoneeseen astui kaksi ihmistä. Toinen oli sama nainen, jonka olin nähnyt aiemmin, mutta hänen edessään asteli aivan toinen ihminen.
Poika oli nuori, siinä kahdeksantoista kesää nähnyt, ja silmiinpistävän komea. Ehkä sen teki hänen kullanruskea ihonsa, jäntevä vartalonsa tai tumma tukkansa. Voi olla, että joku olisi pitänyt hänestä jo erikoisten vaatteittensa takia: hänen pitkät housunsa olivat paljon normaalia leveämmät eikätkä tehneet oikeutta halkioista pilkistäville, kapeille jaloille, paita roikkui pitkällä vyötärön alapuolella ja vyö oli sitaistu sen päälle. Tunnistin pukeutumistyylin jostain mieleni loukosta ja kirosin jälleen hiljaa mielessäni. 'Oonko mä lennähtänyt jonnekkin Japaniin, hitto vie.'
Nainen oikaisi hopealla kirjailtua hihaansa (oliko hän lähdössä juhliin?) ja tiuskaisi pojalle kummallisella kielellään: ”Janni! Re hyn odse pee fa fere? Hy wysiddo jev.”
”Irelo kyrare. Nae peeo ked. Kague.”
Puolet, tai luultavimmin kaikki tuntemani tytöt olisivat langenneet pojan eteen viimeistään kuullessaan hänen syvän, rauhallisen äänensä. Minä en.
Olin oppinut pojista paljon ja vähän liikaakin viimeisten kahden vuoden aikana. Kun viides suhteeni kariutui pojan yrittäessä ottaa minut väkisin, en enää sietänyt miespuolisia henkilöitä lähelläni lainkaan. Ystävilläni ei mennyt paljon ruusuisemmin, mutta he antoivat poikaystäviensä pettää heitä ja jättää heidät. Ja kun pojat tulivat häntä koipien välissä takaisin, heidät otettiin avosylin vastaan. Ja sama rumba toistui. Olin onnellinen, että olin hypännyt ajoissa kelkasta.
Nostin katseeni sängynpeitteestä ja huomasin olevani pojan kanssa kahden. Mulkoilin häntä vihaisesti ja toivoin, että hän osaisi puhua edes hiukan jotain tunnistettavaa kieltä. Ihmeekseni hän puhui, oudosti korostaen, mutta pehmeästi, selvää suomea.
”Hei, Erica... Vieläkö pääsi on kipeä?”
Mulkaisin häntä alta kulmain ja pohdin kuumeisesti, mistä hän oli saanut tietää nimeni. Tietysti Janeca oli mennyt kertomaan sen, päättelin. Lisäksi hän tiesi pääni jomotuksesta. Ehkä Janeca tiesi senkin etukäteen, mutta jätti minulle kertomatta. Kiitos vain kauheasti.
Jätin vastaamatta pojan kysymykseen ja tiukkasin häneltä itse: ”Missä Janeca on? Ja missä helvetissä mä olen ja miksi helvetissä mä olen siellä missä olen?”
Poika siirteli vaivautuneena jalkojaan ja kiristi tunikansa vyötä (Oliko se kumma kieli japania? Naisen asusteet eivät kyllä olleet sen tyylisiä. Mikä hiton paikka tämä oli?).
”Olet kotonani. Minä toin sinut tänne. Viihdyt kyllä, kunhan päänsärky lakkaa.” poika lopulta mumisi pohjattoman syvällä, sointuvalla äänellään. Tuhahdin itsekseni. Harvinaisen huono tapaus, valehtelee ensi näkemällä.
”Janeca minut tänne toi, idiootti. Sen verran minäkin muistan.” huomautin kireästi. Poika tuijotti puhuessaan kaappia niin kiinteästi, että pelkäsin sen keskelle ilmestyvän reiän.
”Ei. Kyllä minä sinut tänne toin. Mutta niin toi Janecakin” hän huokaisi syvään. ”Nimeni on Jannis. Tämä on vierashuoneemme.” (eipä ole hääppöinen sisustus) ”Ajattelin... että voisit haluta nähdä jotain – uutta” jälleen syvä henkäys. ”Olet Qureessa. Et ole kuullut siitä ennen, eikä sinun olisi pitänytkään.”
Katselin häntä kulmakarvat koholla, saamatta sanaakaan suustani. Req-serassa? Nimi ei sanonut minulle mitään. ”Eikä sen pitäisikään.” Jannis oli sanonut. Pudistin mietteissäni päätäni. Oliko tämä jotain typerää pilaa, vai kenties unta? Päänsärky alkoi vähitellen lieventyä, mutta jossain mieleni sopukoissa kyti yhä kysymys, jonka laukaisin ilmoille uudelleen:
”Missä Janeca on?”
Jannis puraisi huultaan eikä hellittänyt katsettaan kaapista kuiskatessaan hiljaa:
”Tässähän minä olen.”
***
Asiallinen ja rakentava palaute olisi enemmän kuin suotavaa. Ennen kaikkea: korjatkaa virheet ja kertokaa, minkä tulisi olla toisin!
PS. korostuksia (kursivointia jne.) en saanut tähän foorumiviestiin, mutta lopullisessa teoksessa niitä löytyy sieltä täältä sekavuuden välttämiseksi. Syvimmät anteeksipyyntöni, jos tämä versio on liian sekava luettavaksi.
Vaan nyt, olkaa hyvät...
***
TULEN UHRI
Kaiken se voittaa
kaiken se syö
polttavat liekit
jokaisen lyö
kukaan ei vastusta
yksikään ei uskalla
asettua vastarintaan
Tuli.
Miten paljon se antaakaan
miten suuresti ottaa
miten sitä vihaammekaan
miten paljon rakastamme
Jokainen pelkää
jokainen kunnioittaa
Päivä oli kuuma, kuiva ja hiljainen. Tiet olivat autiot niin autoista kuin ihmisistäkin. Pyörät nököttivät lukittuina pihoissa, kukaan ei jaksanut lähteä tällä säällä ajamaan.
Ei ainutkaan siunattu tuulenhenkäys kahistanut tienvarsien kuivaa heinikkoa, ei ainutkaan pilvi tipauttanut pisaroita janoiseen maahan. Ojat ja purot seisoivat kuivettuneina ja jokien pinta oli laskenut hieman, paksu ilma seisoi ja kävi vaikeaksi hengittää. Tälläistä kuumuutta ei usein nähty, ei ainakaan Suomessa. Viileän sateisiin ilmoihin tottuneet ihmiset menivät aivan hämilleen ja kaivoivat ”sitä joskus tulevaa etelänmatkaa” varten hankitut hellevaatteet esiin. Paljon tuo ei auttanut, mutta ei kukaan viitsinyt uimaankaan vaivautua. Autuaita olivat etelästä muuttaneet, jotka kestivät kuumuutta paremmin!
Useimmat ihmiset pyrkivät pakenemaan hellettä parhaiten tuntemallaan tavalla: nuoret hakeutuivat baareihin hörppimään virvokkeita, kuka vettä, kuka limonadia ja ottivatpa jotkut vahvempaakin. Joku saattoi kikattaa hetken, vanhasta tottumuksesta vain, mutta useimmat istuivat apaattisina tiskin ääressä ja vaativat jatkuvasti uusia lasillisia. Aikuiset istuivat fiinisti kahviloiden vaaleiden päivänvarjojen alla ja seikoittivat loputtomiin kahvitilkkasiaan, jotka lopulta jätettiin muovipöydille siemaisematta pienintäkään hörppyä kuumaa juomaa. Jos joku aloittikin keskustelua, se tyrehtyi alkuunsa. Kaikki olivat kuumasta väsyneitä ja ajatukset olivat turrat.
Sinä kuivana ja hiljaisena päivänä minä tapasin Janecan.
Luku 1
Unikuvia
Minä ja Petra. Kahdet samanlaiset, uutuuttaan jäykät nyörisandaalit naputtivat tien pintaa rinta rinnan, samanlaiset niittivyöt kimaltelivat auringossa kahden täsmälleen samanlaisen tytön päällä. Samanlaiset tuubitopit olivat hikiset ja epämukavat. Oikeita perusteinien esikuvia, mutta niin kaikki tässä kaupungissa.
”Mitä jos hankittaisiin vähän kurkunkostuketta?” Petra ehdotti koettaen peittää hengästystä äänestään.
”Mikä ettei,” vastasin pientä käsilaukkuani kaivellen ”Jos en ois ihan auki.”
”Eääh, ei me rahoja tarvita. Näin kuuma päivä, myyjäthän nukkuu kassoilla!” Petra sihahti suupielestään ja siinä samassa hän nykäisi auki kadunkulman ruokakaupan oven auki ja livahti sisään. Luikahdin vikkelästi hänen peräänsä, hivenen hämilläni äkillisestä käänteestä.
Kaupassa oli siunatun viileää. Kylmäarkut hohkasivat kylmää molemmin puolin likaista, tahmealattiaista käytävää. Petra puikkelehti vikkelästi edelläni. En ehtinyt edes kääntyä juomahyllylle, kun hän jo palasi eteeni.
”Ei mitään, silkka rupukauppa. Pitää pitäytyä limulinjalla.” hän marisi.
”No jo on vittu.” sanoin painokkaasti ja hiivin hänen ohitseen. Petra ei ollut valehdellut: juomapuoli oli kurja, vain muutama limupullo oli jäänyt myymättä tällaisella helteellä.
”Otetaan edes ne ja aletaan painua.” minä mutisin ja nappasin lähimmän jaffapullon. Tiesin Petran seuraavan esimerkkiä ja lähdin hiukan kyyryssä hiipparoimaan kohti ulko-ovea. Petra oli ollut oikeassa: ainoa työntekijä lueskeli kaikessa rauhassa sanomalehteä, samalla kun veteli tupakastaan viimeisiä sauhuja. En voinut olla hiljaa virnistämättä.
”Sen siitä saa, kun ei ole tarkkaavainen, kultaseni.” kuiskasin ja äkkiä olinkin jo turvallisesti ulkona Petra kannoillani.
Kulman takana nauroimme jo vapautuneesti. Ei, se on väärä ilmaisu. Kikatimme hermostuneesti. Avasimme molemmat omat, valtavat pullot ja joimme pitkät kulaukset.
”Vähän noloahan tää on,” Petra ähisi. ”Juoda nyt limua, kun muut kittaa kunnon juomia...”
”Niin,” totesin lyhyesti. ”Eipähän ainakaan kunniallisesti otettu.”
Seurasi typerä hihitystuokio. Hetken vallitsi syvä hiljaisuus, kun molemmat hörpimme juomiamme varjoisalla sivukadulla. Äkkiä Petra nousi seisomaan, käänsi pullonsa ja valutti loput Spritestään maahan.
”Ainahan sitä voi lisää hakea” hän selitti ja niinpä minä tein samoin. Olisihan ollut hirveän noloa paljastua juomasta limpparia sivukadulla. Parempi kaataa todisteet menemään.
”Ainahan voi hakea uuden” minä toistin.
”Vai niin te luulette” kuului kolmas ääni. Hätkähdin. Ei kai myyjä sittenkin ollut huomannut meitä? Käänsin katseeni äänen suuntaan yhtä aikaa Petran kanssa ja huokasin helpotuksesta. Puhuja oli pieni tyttö, tuskin kolmeatoista täyttänyt. Hän oli hento kuin keijukainen, hänen hiuksensa olivat ohuet ja vaaleat ja ne kiertyivät kauniille luonnonkiharoille.
”Mitäs sä meidän asioihin puutut, kakara?” Petra laukaisi ylimielisimmällä äänellään. ”Antaa vetää.”
Tyttö katsoi Petraa arvostelevasti kirkkailla silmillään. Sitten hän tuhahti.
”Sinulle ei käy hyvin, usko pois. Sinun tarinasi loppu on yhtä musta kuin sydämesi” hän sihahti Petralle kulmat kurtussa, puolet hampaista paljastuen, kun hän nyrpisti inhoten nenäänsä. Ihmeekseni Petra ei vastannut mitään, heitti vain pullonsa pois kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tyttö käänsi katseensa minuun ja hetken ajan ihmettelin hänen silmiensä väriä. Ne eivät olleet sellaiset tummat kastanjat, joita ihmiset yleensä kutsuvat mustiksi. Ne olivat niin mustat, että pupilleja oli mahdoton erottaa. Mutta jos hätkähdinkin tytön tummaa katsetta, suorastaan pelästyin hänen sanojaan.
”Et sinä oikeasti ilkeä ole, Erica. Sinä et halua olla paha, niin kuin tuo tuossa.” hän sanoi hitaasti, pehmeästi. Lumouduin hänen puheistaan, päässäni kiersi ja maailma tuntui pyörivän. Hiljaa... mutta kuitenkin minä tunsin sen. Oliko tuo outo tyttö hypnotisoinut minut?
”Minä sinulle vielä 'oikeasti ilkeät' näytän, jos et kohta ala laputtaa äitisi helmoihin!” Petra äyskähti nyrkki koholla murtaen lumouksen. Mutta pieni tyttö ei hätkähtänyt, hän tuhahti hiljaa, puristi pienet, ruusunpunaiset huulensa yhteen ja käveli pois. Kujan päässä hän pysähtyi, kääntyi meitä kohti ja huikkasi: ”Erica, me tapaamme vielä. Toivottavasti olet silloin varistanut tuon typerän harakan kannoiltasi. Hän ei tee sinulle hyvää.”
Ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, tyttö oli livahtanut kulman taakse, kadonnut aurinkoon kuin halla niityltä.
Hetken vain tuijotin tytön perään mitään näkemättömin silmin ja mietin hänen sanojaan. Petra lysähti istumaan viereeni. Katselin häntä silmäkulmastani, kun hän kaivoi laukustaan pienen käsipeilin ja alkoi korjailla ehostustaan. Typerä harakka? Petrahan oli minun ystäväni, vähän villi, ehkä, mutta eikö se kuulunut tähän ikään? Eivätkö kaikki teinitytöt joskus varastaneet kaupasta muutamaa huulipunaa tai limupulloa? Nyhtäisin asfaltin raosta kuivuuttaan osaksi kellastuneen heinänkorren käteeni pyöriteltäväksi. Mietin vastausta, vaikka todellisuudessa tiesin jo. Ei, kaikki eivät varastaneet. Jotkut ymmärsivät, että se oli väärin, väärin, tyhmää ja ilkeää. En vain halunnut myöntää sitä itselleni, en halunnut tehdä väärin, tyhmästi tai ilkeästi. Mutta jos Petrakin teki niin, miksen minäkin voinut? Vilkaisin ystävääni, joka tasoitteli paraikaa hiuksiaan, jotka pyrkivät pois siistiltä poninhännältä. Huokaisin raskaasti. Joskus Petra todella kävi hermoilleni niuhottaessaan pukeutumisesta, meikkaamisesta ja uusimman muodin mukaisista kampauksista. Mutta jos en liikkuisi Petran kanssa, kenen sitten? En halunnut olla hylkiö, enkä erottua muista, halusin olla oma itseni, tavallinen tallaaja.
Onko tämä sitten omaa itseäsi? Varastelet pikkutavaroita ja kikattelet sivukujilla... pieni ääni jossain mieleni perukoilla mutisi. En ehtinyt miettimään asiaa sen enempää, kun Petra nousi ylös, puisteli pölyt hameestaan ja nurisi: ”Pitänee lähteä.”
Seinästä tukea ottaen kampesin itseni ylös maasta. Heilautin laukkuni paremmin olalle ja lähdin Petran perässä pitkin kujaa, vastakkaiseen suuntaan kuin mistä olimme tulleet. Vaikka kaupan myyjä ei ollutkaan huomannut meitä, oli parempi katsoa kuin katua. Sitä paitsi, ajattelin mielessäni, täältä olisi lyhyempi matka kotiin.
Kuljimme melko vaitonaisina matkan tutulle kulmaukselle, missä hyvästelimme toisemme tavanomaisin 'soitellaan!' - rituaalein. Petra kääntyi omille teilleen. Katselin vaitonaisena hänen menoaan, kunnes hän kääntyi kulmasta ja oli poissa. Minä en tahtonut kotiin, isän kuorsauksen ja veljen kiljumisen keskelle. Äiti olisi varmasti laittamassa ruokaa ja pyytäisi minua sekoittamaan keittoa tai kantamaan astioita. Ja sekin olisi parempi, kuin viettää loppupäivä omassa huoneessä tekemässä ei-mitään. Lähdin kulkemaan verkkaisesti alaspäin viettävää kävelykatua. Alhaalla en viitsinyt kiertää tietä pitkin viralliselle uimarannalle, vaan oikaisin harvan pusikon läpi kivikkoisempaan osaan rantaviivaa. Liukastelin sileillä pikkukivillä, mutta sain kuin sainkin horjuttua rantaviivalla häämöttävälle, laakeammalle kivelle. Nousuveden aikaan siinä oli arvatenkin pikkuinen luoto, mutta nyt vesi ylsi vain pärskimään hiljaa kiven laitaa vasten. Istahdin märälle kivelle. Vesi imeytyi nopeasti ohuen hameen läpi ja viilensi ihoni. Kivi oli liukas karheudestaan huolimatta, mutta ennen pitkää sain asettauduttua istumaan ilman, että olin vaarassa molskahtaa veteen. Katselin hentoista horisonttiviivaa, taivaan ja meren, kahden sinisen yhtymäkohtaa. Se oli oudon tyynnyttävää. Vain minä, horisontti ja lokkien kaukainen kirkuna. Hiljakseen liplattavat laineet tuuduttivat minut rauhalliseen tunteeseen ja lopulta leijuin uneen, kokonaan pois tämän maailman murheista.
Se oli sangen outo uni. Aluksi kaikki oli kuin ennenkin, istuin kivellä ja katselin horisonttiin. Kaikki oli rauhallista ja hiljaista. Äkkiä taivas alkoi tummeta, mereen nousi huumaavia aaltoja, ei, ei sittenkään aaltoja, se ei ollutkaan enää sama meri, se oli tulta, valtava tulimeri, loputon ja kuuma kuin Helvetin liekit. Taivas tummui tummenemistaan, kunnes se oli musta, mustempi kuin yö, kuolemaakin mustempi. Lokkien kirkuna vaihtui kimeään huutoon ja kirkunaan. Se lävisti tajuntani ja poukkoili päässäni, olin varma että kuolisin siihen paikkaan pelkän kauhean huudon voimasta. Puristin silmäni kiinni niin, että koko naamani oli rytyssä, mutta sekään ei auttanut. Lopulta riuhtaisin itseni irti ja paiskauduin kauemmas hirveästä unimaailmastani.
Tipahdin suoraan mereen.
Mutta tällä kertaa se oli oikea meri, kylmää, suolaista vettä, jota piti sylkeä suusta. Yskin ja pärskin ja vedin vaivalloisesti märän ruhoni takaisin kivelle. Vesi oli noussut, aurinko melkein laskenut. Vilkaisin horisonttiin. Aurinko oli juuri painumassa taivaanrannan taa, ja hetken näytti, kuin meri tosiaan olisi liekehtinyt punaisena. Ravistelin vettä korvastani ja onnistuin jopa hymyilemään. Onneksi se oli vain uni, kauhea painajainen, mutta silti uni. Ja mitä muuta oikeastaan saattoi odottaa, kun nukahti märälle, liukkaalle kiviluodolle?
Olin yhä märkä, hiuksistani tippui vettä vaatteilleni ja vaatteista valui vettä noroina kivelle ja sitä pitkin mereen. Vaikka kesäilta oli suhteellisen lämmin, tarttui mereltä puhaltava hento tuulenvire märkään olemukseeni ja sai ihoni nousemaan kananlihalle. Mahdan näyttää kauhealta, tuumasin, ja nousin seisomaan. Horjahdin muutaman askelen taaksepäin epätasaisella merikivialustalla, ennen kuin löysin tasapainon. Lähdin kulkemaan kohti tasamaata, repaleisia pensaikkoja ja kotia. Hiljaa mielessäni toivoin, että kadut olisivat hiljaiset: itsetuntoni kärsisi kovan kolauksen, jos joku näkisi minut tälläisenä.
Pensaikon vähäisissä suojissa puristin enimmät vedet pois hiuksistani ja hameestani, jota koitin suoristella parhaani mukaan. Uudet, hienot sandaalini olivat auttamatta pilalla. Huokaisin raskaasti. Ei auttanut kuin käyttää vanhoja – rahaa uusiin ei heti heltiäisi. Oikaisin vielä kerran hamettani ja lähdin äskeisestä torkkumisesta huolimatta väsyneenä kulkemaan kohti tuttua, turvallista ja ennen kaikkea lämmintä kotia.
Luku 2
Ystävyys
Paksu, pehmeä kylpytakki painoi lempeästi harteillani, kun kohotin kupin huulilleni uudelleen ja uudelleen, siemaillen hiljakseen liian kuumaksi keitettyä kaakaota. Se poltti kieleni tunnottomaksi, mutta lämmitti vatsassa ihanasti. Istuin keittiössä yksin. Veljeni nukkui omassa huoneessaan, isän ja äidin äänet kuuluivat vaimeina eteisestä. Ei maksanut vaivaa kuunnella. He eivät koskaan puhuneet mistään kiinnostavasta. Hörppäsin jälleen kupista ja laskin sen pöydälle. Laskin paljaat jalkani parkettilattialle ja lähdin kulkemaan kohti omaa huoneetani. Minun piti liikkua hiljaa, hyvin hiljaa, sillä veljeni on huono nukkuja. En halunnut herättää häntä. Niinpä hiivin melkein varpaillani hänen huoneensa ohi, omalle ovelleni. Laskin käteni kylmälle metallikahvalle ja livahdin sisään. Kiersin avainta lukossa, kunnes kuulin tutun, rauhoittavan naksahduksen. Oma rauha. Käännyin ovelta, läiskäisin kädelläni seinällä olevaa valonkatkaisijaa ja annoin katseeni kiertää huonetta. Mikään ei ollut muuttunut. Samat, vanhat tapetit, samat kauhtuneet verhot ja vino kaappi. Lattialla lojui sikin sokin likaisia ja puhtaita vaatteita, nuortenlehtiä ja muuta enemmän tai vähemmän tarpeellista. Äiti jaksoi jatkuvasti moittia minua huoneen sekaisuudesta. 'Tämähän on kuin mikäkin vanha, hylätty varasto!' hän sanoi usein. 'Etkö tosiaan haluaisi remonttia tänne?'
Joka kerran olin vastannut kieltävästi. Pidin huoneestani sellaisena kuin se oli. Minun huoneeni, minun maailmani, oma elämäni. Olisiko se tuntunut enää kodilta, jos seinät olisi maalattu siisteiksi, nurkassa seisoisi kaunis, uusi hyllykkö ja ikkunoissa lepattaisivat puhtaat verhot?
Ei. Se ei olisi enää minun huoneeni.
Sirosti kuin tiejyrä hyppelin sängylleni. Istahdin jousipatjan reunalle. Se jousti allani ja päästi valittavan narahduksen. En välittänyt moisesta, tavanomaisesta pikkuseikasta, vaan avasin kylpytakin vyön ja annoin sen pudota päältäni. Jostain tyynyni alta kaivoin pitkän, telttamaisen yöpaidan. Tietysti minulla oli oikeitakin pyjamia, mutta niitä käytin vain muiden nähden – ne olivat niin hirvittävät jäykkiä ja epämukavia. Nukuin paremmin omissa jättiyökkeleissäni – mutta ne vastaavasti olivat kauhistuttavan rumia.
Pujottauduin paidan sisään, heitin kylpytakin lattialle muiden vaatteiden joukkoon ja sukelsin peiton alle. Painoin pääni tyynyyn ja olin jo aloittamassa lampaiden laskemisen, mutta nukahdinkin saman tien. Ja jos näinkin unia, en muistanut niitä enää aamulla.
Nukuin pitkälle seuraavaan päivään, aurinko oli noussut ja helotti jo täydeltä taivaalta. Muutama valonsäde karkasi huoneeseeni verhojen kapeasta raosta ja lintujen iloinen sirkutus kuului ikkuinoiden läpi. Täysin virkeänä ja kevyesti hymyillen nousin sängystä, kaivoin jonkin valtakunnan vaatteet lattialta ja puin nopesti päälleni. Yöpaita lensi jonnekkin sängyn suuntaan. Haroin hiuksiani vapaalla kädelläni samalla, kun luin kännykkään saapunutta tekstiviestiä. 'En tänään kotona, mökki kutsuu, vittu en jaksais mennä sinne landelle...' Petra kirjoitti. Hymyilin viestille myötätuntoisesti: tiesin Petran inhoavan mökillä oleilua, kaukana kaikesta ja kaikista, vain perheensä ja loputon maaseutu seuranaan. Työnsin kännykän caprihousujen taskuun. En viitsinyt ottaa laukkua pelkän kännykän takia, vaikka se housuntaskussa vähän pullottikin. Nyhtäisin viimeisen takun hiuksistani auki kovakouraisesti, aukaisin oven ja lähdin hiippairemaan kohti ulkoilmaa.
Asiassa oli se huono puoli, että minun piti kulkea keittiön ohi. Kaikeksi onneksi äiti katseli televisiota olohuoneessa, ja saatoin livahtaa ulos huomaamattomasti. Kotioven ulkopuolella huokaisin helpotuksesta. Olin välttynyt saarnalta sekä aamupalan tärkeydestä että mielettömistä kotiintuloajoista.
Lähdin vaeltelemaan päämäärättömästi kadulla. Jonnekkin valetun uuden asfaltin haju sekoittui muihin kuuman päivän ilmaan nostattamiin tuoksuihin. Kävelin ajatuksissani sormusta käsissäni käännellen. Se oli kaunis koru, aitoa kultaa, ja keskellä loisti kaunis, vihertävä kivi. 'Jadea' äiti oli sanonut. 'Se on arvokas rahassa, mutta vielä arvokkaampi tunnearvoltaan. Älä hukkaa sitä!' Mieleeni ei olisi tullutkaan hukata niin kaunista esinettä.
Otin korun kahden sormen väliin ja koitin pujottaa sen sormeeni, kun se äkkiä putosi ja lähti kierimään katua pitkin ja katosi silmistäni. Niin minun tuuriani! Juuri, kun pääsi ajattelemasta hukkaamista, se katoaa. Juoksin ihmisten keskelle ja tähyilin maahan. Silmäni osuivat viemäriristikkoon. Mittailin matkaa putoamispaikalta tänne katseellani ja kirosin raskaasti. Oliko sen PAKKO tipahtaa juuri tuonne? Vilkuilin yhtä aikaa vihaisena ja peloissani metalliristikon alla virtaavaa viemärivettä. Tuonnehan minä en kipuaisi sitä hakemaan!
”Anteeksi, putosiko tämä sinulta?” pieni ääni sanoi viereltäni. Nostin katseeni ja huomasin siinä seisovan saman pikkutytön, jonka olimme nähneet Petran kanssa eilen. Hänen siloisella kämmenellään lepäsi minun jadesormukseni. Nappasin sen nopeasti käteeni, aivan kuin olisin pelännyt sen jälleen katoavan.
”Mitä mun sormus sulla teki?” tiukkasin vihaisesti ja katsahdin tyttöä. Mutta kun katseeni kohtasi hänen tummat, viattomat silmänsä, sanani muuttuivat takelteleviksi ja kaksitin vaivalloisesti kurkustani: ”Tai siis... siis... ki-kiitos...” rykäisin hiljaa ja oikaisin selkäni. ”Niin, kiitos vaan kun nostit sen. Se taisi tippua multa.”
”Eipä kestä.” tyttö sanoi ja hänen kasvojaan levisi valaisemaan onnellinen hymy. Huomasin hymyn karehtivan omillakin kasvoillani, kunnes sain itseni taas ruotuun ja kyllin ylimielisen ilmeen kasvoilleni, ennen kuin alennuin puhumaan minua yhä katselevalle pikkutytölle.
”Mikä on nimesi, tyttö? Ja mitä teet täällä kaupungilla ypöyksin? Eivätkö vanhempasi huolestu?” valitsin sanani ja äänenpainoni huolellisesti, jotta en kuulostanut liian huolehtivaiselta. Tyttö vain hymyili, ennen kuin tokaisi:
”Minä olen Janeca, ja sinä olet Erica. Eikä sinun tarvitse olla minusta huolissasi, eivät vanhempanikaan ole. He ovat muualla ja minä olen täällä. Minä selviän hyvin, älä huoli.”
”En minä ole huolissani!” huudahdin tarkoittamaani vihaisemmin.
”Etpä kai.” tyttö naurahti ja kääntyi kannoillaan vain juostakseen ihmisvilinään. Taas kerran tuo tyttö, Janeca, oli tupsahtanut elämääni yht'äkkiä ja kadonnut vähintään yhtä nopeasti. Ja jälleen kerran minä vain tuijotin hänen peräänsä tyhmänä. Mitä hän minusta tahtoi?
Näyteikkunoiden lasit heijastivat auringon valoa liian hyvin. Oli vaikeaa nähdä sisälle, mikä oli toisaalta hyvä, sillä minulla ei ollut rahaa ainoaankaan näytteillä olevista kirkasvärisistä topeista ja muodikkaista nyörisandaaleista. Kun koitin tihrustaa hintalappuja käyttäen kättäni auringon varjostamiseen, tunsin äkkinäisen läimäyksen persauksillani. Pompahdin vähän säikähtäneenä ympäri ja sain ennätysajassa hymyn kasvoilleni, kun vastaan tuijottivatkin vain Milla, Aino, Kaisa ja Henna, toistensa kauloissa roikkuen.
”Mitäs Ekku, onkos Petra jättänyt sut?” samaa luokkaa kanssani käyvä Kaisa kysäisi. Joku tytöistä hihitti ilmaisulle.
”Joo, painu landelle. Mä sit täällä hengaan kaupungilla ilman tarkotusta.” sanoin harmistuneena, aivan kuin Petra olisi tahallaan jättänyt minut yksin kotiin.
”Miks sä yksin pyörit, tuu meijän mukaan, oltiin justiinsa lähös virvokkeille.” Kaisa yllytti, ja ennen kuin ehdin kertoa rahatilanteestani, minut oli vetäisty joukon jatkoksi, meluisan, kikattavan joukon, joka matkasi kohti tuttua anniskelupaikkaa. Kikatin muiden mukana, vähintään yhtä kovaäänisesti. Joskus sitä oli vain hauskaa jättää aivot narikkaan ja antaa mennä.
Astuimme sisään pieneen, mutta kohtuullisen siistiin baarintapaiseen. Pieni, valkoinen pöytätuuletin hyrräsi täydellä teholla tiskin toisessa päädyssä, minne paikan ainoat asiakkaat – me – kokoontuivat. Kun kesätöissä oleva kaveri alkoi tarjoilla meille alkoholia kiskurihintaan, pääsin viimein huomauttamaan olevani rahatonna.
”Ei se mitään” Kaisa sanoi, vaikka hänen äänessään oli häivä tympääntyneisyyttä. ”Mä lainaan. Mutta maksat kans takasin.”
Lupasin maksaa heti ylihuomenna: äiti antoi minulle aina rahaa maanantaisin. Niinpä minäkin sain lasin eteeni. Hörppäilin varovasti, mutta päätin parhaaksi noudattaa muiden esimerkkiä ja kulauttaa koko satsin kerralla alas. Muut ottivat jo toista tai kolmatta lasillista, itse laskin lasin jo pöydälle ja selitin potevani eilisillan kankkusta. Valehtelua, mutta valkoista kuin Pepsodent-mainosten naisnäyttelijän hampaat. En tosiaankaan pitänyt juomisesta, sain siitä tarpeekseni ensikännieni jälkeen. Niinpä pelailin kännykälläni vuoronperään kaikkia niitä typeriä pelejä, mitä kännyköihin yleensä tungetaan, samalla, kun muut joivat vielä muutaman kierroksen. Lopulta, kun kännykkäni akku alkoi jo vinkua tyhjyyttään, baarissa työskentelevä kaveri, Saaraksi esittäytynyt, alkoi hätyyttää meitä pois. Heti ulos päästyäni karkasin omille teilleni: vaikka muutkaan eivät olleet paljoa juoneet, osa oli pienoisessa ilohumalassa ja heidän rämäpäisyytensä huomioiden aikoivat seuraavaksi tehdä jotain todella typerää. Hiippailin katua toiseen suuntaan ja toivoin, ettei kukaan huomaisi livistystäni. Suunnistin takaisin keskustan vaatekauppoja kohti.
Luku 3
Niin kovin outo lapsi
Hillitsin vain vaivoin raivonpuuskan, joka syntyi, kun näin bussipysäkillä tutun hahmon: Janecan. Ikäväkseni tyttö huomasi minut, hymyili säteilevästi ja lähti kohti. Mietin epätoivon vimmalla jotain paikkaa, minne piiloutua, mutta Janeca ehti ensin. Hän tervehti minua tuttavallisesti ja mutisin nolona jonkin vastauksen. Toivottavasti tuttuja ei ollut lähistöllä, en halunnut näyttäytyä tällaisessa seurassa, hämäräperäisen pikkutytön kanssa.
”Näytät janoiselta, Erica. Mitä sanoisit lasillisesta?” tyttö kysäisi. Katsoin häntä sisintäni myöten hämmästyneenä. Eikö tuo tyttönen tajunnut, että en ollut mikään hänen pikku ystävistään. Ikäisekseen hän kuitenkin puhui varsin oudosti, ja kieltämättä hän oli alkanut kutkuttaa uinailevaa uteliaisuudentunnettani. Niinpä annoin hänen ohjata itseni kulman taakse, kahvila Medaljonkiin.
Medaljonki on viihtyisä paikka. Sisustus suosi lämpimiä värejä, kuten punaista, oranssia ja rusehtavia sävyjä. Ilmastoinnin ansiosta sisällä oli kuitenkin mukavan viileä istua, sillä terassia pienessä kuppilassa ei ollut.
Istahdin pienesti narahtavalle nahkapenkille, pöydän ääreen Janecaa vastapäätä. Pyysin tarjoilijaa kiikuttamaan itselleni jääteen ja Janeca päätti tilata samaa. Purin huultani, etten olisi huutanut hänelle matkimisestani. Epäilin, että kahvilan ikkunoiden lasiruudut olisivat hajonneet siinä sivussa, enkä halunnut ylimääräisiä kuluja laskuuni.
Ilmeisesti tarjoilija oli huomannut ulkopuolella vallitsevan helteen, sillä juomiin oli lisätty runsaasti jäitä. Pakastimet ilmeisesti toimivat tälläkin ilmalla.
En edes huomannut, missä vaiheessa olin aloittanut juttelemaan Janecan kanssa. Äkkiä vain huomasin keskustelevani elokuvista, vaatteista ja muista enemmän tai vähemmän turhista aiheista, jotka kuitenkin kiinnostavat joka ikistä 15-vuotiasta tyttöä ainakin jossain määrin. Jos en olisi omin silmin nähnyt, ja minö kyllä luotan omiin silmiini, kiitos vain, olisin voinu vannoa, että edessäni ei suinkaan istunut pikkuinen tyttö, vaan vähintäänkin itseni ikäinen teini. Kaikkein suurimmaksi järkytyksekseni huomasin suorastaan viihtyväni hänen seurassaan.
Jossain vaiheessa aloin sittenkin epäillä silmieni luotettavuuta. Vähitellen aloin uskoa, että silmäni eivät olleet auki ensinkään. Minä näin vain outoa unta.
Mutta illalla minä kuitenkin menin kotiin, nukuin ja heräsin aamulla virkeänä. Ja kahvilakäynnistä Janecan kanssa oli todisteena paitsi kuitti jääteestäni, myös ikävä kukkaron keventyminen.
Kohtaamiseni Janecan kanssa eivät suinkaan loppuneet siihen. Törmäsin häneen edelleen usein kaupungilla, ja vaikka tarkistinkin aina huolellisesti, ettei kukaan nähnyt minun liikkuvan hänen kanssaan, viihdyin tytön seurassa kerta kerralta paremmin. Joskus ikäeromme vaivasi minua, mutta useimmiten en edes muistanut häntä itseäni nuoremmaksi. Hän puhui ja käyttäytyi kuin ikäiseni, oikeastaan paremmin kuin useimmat ystäväni, ja se riitti minulle varsin hyvin.
Ja kun Petra ilmoitti minulle muuttavansa Englantiin perheensä kanssa, en voinut tuntea surua tai ikävää. Tunsin pikemminkin huojennusta, kun vapauduin Petran sorron ikeestä, jollaisessa en edes tajunnut olleeni ennen Janecan tuloa.
Se tyttö muutti elämäni suunnan totaalisemmin kuin uskoikaan. Mutta olen varma, että hän tiesi muuttavansa sitä.
Sinä iltana puolet kaupungista kokoontui järvelle ihastelemaan juhannuskokkoa. Kävelin verkkaisesti, sillä Janeca pysähtyi poimimaan jokaisen vastaan tulevan uudenlaisen kasvin. Värikkäät kukat levittivät suloista tuoksua. Välillä Janeca pysähtyi tutkimaan kimppua hiljaa laskien: ”Yksi, kaksi, kolme... neljä, viisi. Kaksi vielä.” hän mutisi ja jatkoi kävelyä. Katsoin häneen kulmiani kohottaen, ja hän hymyili minulle vastaan. ”Seitsemän erilaista kukkaa” hän selitti heiluttaen kimppua. ”Laita seitsemän erlilaista kukkaa tyynysi alle juhannusyönä, ja näet unessasi tulevan puolisosi.”
Hymyilin leveästi ja otin kiitollisena vastaan hänen tarjoamansa kukat. Tokihan minäkin joskus olin kuullut vanhoista juhannustaioista.
”Kaksi vielä” Janeca muistutti. ”Kaksi vielä, sinulla on vasta viisi.” hän hyppäsi jälleen katuojan yli ja nappasi mukaansa kaksi oksaa tuoksuvaa syreeniä ja joitakin keltaisia kukkia, joita en tuntenut. Hän ojensi minulle omani ja kiitin hiljaa. Nyt saatoimme jatkaa kävelyä reippaammin, ja hetken päästä saavuimme Seitteenrantaan. Ihmisiä oli paikalla todella sankoin joukoin, olihan ohjelmassa kokon sytyttämisen lisäksi laulua, tanssia ja tietysti paikalla sai nauttia enemmän tai vähemmän alkoholipitoisia virvokkeita. Janeca puikkelehti edelläni ja johdatti meidät hienolle paikalle, lähelle rantaa ja kauas melun ja melskeen keskipisteistä. Kokko oli vasta syttymässä, kun istuimme kostealle rantahiekalle. Laskin varovasti Janecan keräämät kauniit kukat viereeni ja kiersin kädet polvieni ympäri. Janeca tuijotti keskittyneenä järven keskelle syttyvää kokkoa. Äkkiä hänen kasvonsa kiristyivät, suunsa pusertui tiukaksi viivaksi. Katsoin häneen kysyvänä, mutta hänen silmänsä pysyivät kokossa. Katsettaan kääntämättä hän sanoi, hiljaa ja ääni hivenen väristen: ”Se ei toimi.”
Kohotin paljonpuhuvasti kulmakarvojani, mutta koska Janeca ei edelleenkään edes vilkaissut minuun, kysyin: ”Mikä ei toimi, Janeca?”
Syvään huokaisten hän lausui: ”Juhannustaika. Sen aikana ei saisi puhua.”
Viimein hän katsoi minuun ja yllätyin hänen silmissään näkyvän surun määrästä. Mieleni olisi tehnyt sanoa, ettei taika olisi toiminut muutenkaan, mutta en yksinkertaisesti kyennyt sanomaan mitään sellaista vasten hänen surullisia kasvojaan. Sen sijaan kiersin käteni polvieni ympäriltä hänen hartioilleen ja kuiskasin lohdutavasti: ”Tuleehan niitä juhannuksia. Ensi vuonna sitten.”
Janeca hymyili lämpimästi, ehdin nähdä surun kaikkoavan hänen silmistään ennen kuin hän käänsi kasvonsa takaisin eteenpäin, kohti valtavana leimuavaa kokkoa. Pitkinä tanssivat liekit heijastuivat Janecan vaaleana kiiltävistä hiuksista värjäten ne punaisiksi kuin laskeva aurinko. Käänsin katseeni kokkoon ja tajusin hymyileväni autuaasti. Raukeus alkoi hiipiä jäseniini, hiljaisena ritisevä kokko ja puuduttavan tasainen meteli jossain kaukana tietoisuuden rajamailla edesauttoivat asiaa huomattavasti. Ei ihmekään, että olin pompata ilmaan säikähdyksestä, kun Janeca kysyi terävästi: ”Pidätkö tulesta, Erica?”
”Kokosta?” selvensin. ”Onhan se kaunis.”
”Tulesta.” Janica intti. Katsoin häneen kummastuneena. ”Tulesta, noin yleensä? Miksi sinä sellaista kysyt?” Janecan terävä katse pakotti minut vastaamaan. ”No tuota... Tulihan on kaunista ja onhan se aika hyödyllistäkin. Sehän lämmittää ja kaikkea. Mutta toisaalta, sehän on hirveän vaarallista, on kaikkia metsäpaloja ja muita...” mumisin mietteliäänä. Janeca nyökkäsi vastaukselleni. ”Niin. Kaunishan se on.”
Sen enempää en saanut hänestä irti siltä illalta. Hän ei puhua pukahtanut edes kotimatkalla. Ehkä hän ajatteli, että juhannustaika toimisi edes puolittain, jos hän pysyisi hiljaa loppuillan. Mene, tiedä. Itse en ainakaan nähnyt unta minkään valtakunnan poikamiehistä, vaikka laitoin pienen kimpun tyynyni alle kuin kiltti tyttö ainakin.
Aamulla heitin ensi töikseni kukat ikkunasta pihalle. En halunnut unohtaa niitä tyynyni alle ja löytää niitä sieltä jonain päivänä epämääräisenä möykkynä. Minä kuitenkin edelleen nukuin siinä sängyssä, enkä sallinut siellä olevan mitään muuta kuin mitä siellä kuului olla. Luokittelematonta elämää kuhisevat, kuolevat kasvit olivat etusijalla mustalla listallani.
Lattia jossain kaiken rojun alla oli viileä, vaikka ulkona aurinko loi jo säteitään maahan. Kiskoin hankalasti huonetta ympäri pomppien sukkia jalkaani, ja tein siinä sivussa varmaan jonkin sortin yhdellä-jalalla-ennätyksen. Harmi, ettei kukaan ollut kuvaamassa. Guinnesin ennätyskirja olisi taatusti maksanut maltaita niin typerän näköisestä toikkaroinnista. En sentään kaatunut rähmälleni, villasukkapilveni hopeareunus.
Äänettömästi kuin urosnorsu kattilakaapissa hiippailin keittiöön ja hedelmäkorin kautta ulos. Jokainen pöydänjalka tuntui työntävän itsensä tielleni ja kolautin varpaani joka ainoa kerta. Ja minun kipukynnykselläni moisesta syntyy hirveä huuto. Puraisin valtavan lohkon omenaa estääkseni pitkän kirouslitanian ja istahdin hetkeksi portaille tekemään ei-mitään. Luultavasti tulisin tekemään samaa koko päivän. Tylsä, tylsä elämä.
En tiedä, kauanko Janeca ehti tuijottaa minua silmiin ja minä suoraan hänen lävitseen, ennen kuin havahduin mietteistäni. Luultavasti melko kauan, mutta hän oli liian hienotunteinen kertoakseen mokomasta. Kun viimein tulin tietoiseksi tytöstä edessäni, tervehdin häntä automaattisesti kuin kone ja nousin samalla seisomaan puistellen housujeni takamusta mahdollisesta liasta. En edes muistanut omenanraatoa, ennen kuin tallasin sen päälle mukavan rusahtavan äänen säestyksellä. En välittänyt Janecan moittivista katseista kirotessani yhä vain raskaammin. Mokomakin vanhoillinen pikkutyttö, mitä se taas minusta halusi... pyyhkäisin omenanjämät jalkapohjastani ja pompin vaikean oloisesti tielle. Janeca tuli perässäni peitellen turhaan virnistystään. Mieleni olisi tehnyt pyyhkiä tuo ilme hänen kasvoiltaan kunnon nykrinpamautuksella, mutta olin liian väsynyt moiseen. Tyydyin vain huokaisemaan raskaasti ja setvimään takkuisia kutrejani yhdellä kädellä. Janeca ymmärsi esityksen olevan ohi ja kysyi hiukan ystävällisemmin hymyillen: ”Lähdettäisiinkö uimaan, Erica, vesi on niin lämmintä nyt.”
En jaksanut kieltäytyä, joten nyökkäsin ja astelin sanaakaan sanomatta sisälle. Tiesin, että ehtisin hyvin käydä hakemassa bikinit kotoa ja kävellä rannalle hetken yksin ja tein tämän kaiken kuinka nopeasti tai hitaasti hyvänsä, Janeca löysi minut aina ennen pitkää. Ja niin kävi tälläkin kerralla, asettelin pyyhettä paremmin olalleni kun Janeca pyyhälsi nurkan takaa ja liittyi seuraani kuin olisi kävellyt siinä koko ajan.
Outo tyttö. Mutta pidin hänestä, edelleen.
Rannalla oikaisin oitis hiekalle pitkälleni. Aurinko porotti ja säteet kuumottivat ihoa mukavasti, auringossa lämmennyt hiekka hohkasi lämpöä pyyhkeen läpi. Uiminen ei ollut niinkään minun juttuni, mutta Janeca juoksi veteen nauraen, pienet kädet heittivät vettä ilmaan siinä missä jalatkin. Ja minäkin nauroin, vapautuneesti ja onnellisena. Janeca oli minulle kuin pikkusisko, sellainen, jonka kanssa viihtyy eikä riitele koskaan. Hän oli aina niin aurinkoinen, melkein säteili, ja sai minutkin hymyilemään. Kellään mulla ei ole ollut minuun sellaisia vaikutuksia, tai jos onkin, en ainakaan muista sitä. Ja kun Janeca pyysi minuakin uimaan, epäröin vain hetken. Miksi en menisi, jos kerran kaikki muutkin.
Ja niin minä nousin ja juoksin rannalta veteen kuuma hiekka jalkapohjia polttaen, viileän veden autuaaseen syliin. Janeca nauroi ja minäkin hymyilin asettuessani kellumaan kevyeen aallokkoon. Elämä oli ihanaa.
Kuuntelin Janecan innokasta puhetta vain puolella korvalla ja katselin taivaanrantaan, missä meri kohtasi taivaan ja siinä ne syleilivät, toisiinsa sekoittuen kuin rakastavaiset pitkän erossaolon jälkeen.
Ja äkkiä meri muuttui silmissäni jälleen leimuavaksi tulimatoksi ja Janecan kaunis ääni soi kovana ja karkeana huutona, välillä nousten kimeäksi kirkaisuksi. Ja jostain olin kuulevinani myös naurua, julmaa ja säälimätöntä, vahingoniloista naurua. Nauru lähestyi ja voimistui...
Sain suuni täyteen merivettä ja minulta kesti hetki tajuta, että sitä kannattaa sylkeä pois eikä vetää sisäänsä. Hekottelin edelleen itsekseni. Minäkö olin nauranut?
Katselin ympärilleni. Missään ei näkynyt jälkeäkään tulimerestä eikä salaperäisestä naurajasta. Meri oli jälleen sininen ja lähes tyyni, Janecan tummissa silmissä läikehti puhdas huoli.
”Erica? Erica? Mikä sinun on?” hän kysyi huolestuneella äänellä. Pyyhkäisin kasvojani ja onnistuin hymyilemään. Hetken. ”Ei minulla ole hätää.” vastasin vain hiukan totuutta kierrellen. ”Olen kunnossa.”
”Mennään sitten, tule.” Janeca sanoi päättäväisesti ja minä seurasin häntä hivenen epäröiden. Janeca ei katsonut kertaakaan taakseen vaan käveli veteen varman rauhallisesti. Hän mitä ilmeisimmin oletti, että seuraisin häntä automaattisesti. Itse en ollut asiasta niinkään varma. Toisaalta ajatus rannalle jäämisestäkään ei ollut erityisen houkutteleva, joten kahlasin tytön kiinni. Juuri kun olin avaamassa suutani sanoakseni, etteivät jalkani pian enää ylettäisi pohjaan, Janeca pysähtyi ja kääntyi minua kohti. Hän hymyili, mutta hänen silmissään näkyi hiven epävarmuutta ja hän pälyili ympärilleen vainoharhaisen näköisenä. Lopulta hänen katseensa napsahti minuun ja hymy leveni. Hiukan liikaa ollakseen kovin vakuuttava.
”Tule, Erica. Sukelletaan!” hän hihkaisi ja tarttui käteeni. Yritin vastustella ja riuhtaisin käteni hänen heikosta otteestaan.
”Mitä siellä on sellaista, että haluat sukeltaa sinne? Pohjassa voi olla isoja kiviä, lyöt pian pääsi.”
”Ei siellä kiviä ole.” Janeca sanoi varmalla äänellä. Ja ennen kuin ehdin vastata tai edes vetää henkeä, hän tarttui jälleen minua ranteesta ja veti veden alle.
Hetken, hyvin pienen hetken jopa nautin siitä. Liu'uin vedessä kuin itsekseni, silmät kiinni. Olin vain hämärästi tietoinen minua vetävästä Janecasta. Ja juuri kun tajusin, että keuhkoistani loppuu happi, että hukun ja kuolen, tässä ja nyt, minut nielaistiin. Maailmaltani hävisivät seinät, puserruin katon ja lattian väliin ja kiepuin pois tietoisuudesta, kuin liian voimakkaasti heitetty frisbee, jota kukaan ei saa kiinni.
Kuten frisbeet, minäkin lensin ensin pitkään ja tömähdin sitten maahan. Eikä lasku ollut mitenkään pehmeä.
Avasin suuni kirotakseni kaiken ympärilläni olevan, mutta en saanut pihahdustakaan aikaan, sillä samalla hetkellä maailmani pimeni.
Luku 4
Paljastus
Heräsin hirvittävään päänsärkyyn ja hetken ajan maailma tuntui kieppuvan ympäri ennen paikoilleen asettumista. 'Ehkä viimenen lasi oli liikaa...' mietin itsekseni ja hieroin päätäni kovakouraisesti. Vasta silloin muistin, etten ollut juonut lasillistakaan ikuisuuksiin. Puristin päätäni käsieni välissä ja mutisin yhteen purtujen hampaitteni välistä ”Kirottu Janeca... Missä helvetissä mä olen?”
Nostin kivistävää päätäni ja tarkastelin ympäristöäni. Olinkohan minä hukkunut Janecan vetäessä meitä pohjaan? Siinä tapauksessa taivas, helvetti vai mikä paikka tämä ikinä mahtoikaan olla, ei vastannut lainkaan luomaani mielikuvaa. Huoneen seinät olivat valkoiset ja tummalta puulta näyttävät huonekalut piirtyivät terävinä niitä vasten. Tarkemmin katsottuna niukka kalustus, joka käsitti pienen pöydän, tuolin, kaapin sekä sängyn, oli jotain aivan uudenlaista materiaalia. Ei puuta, ei metallia. Hetken luulin sen olevan muovia, mutta tarkemmin kokeillessani se oli kovaa ja täysin sileää, mutta tuntui pikemminkin posliinilta kuin kovalta muovilta.
Viimeksi käänsin katseeni itseeni. Oletin olevani yhä bikineissä, jotka olivat olleet päälläni sukelluksen aikana, ja yllätys oli kahta kauheampi huomatessani jalkojani peittävän korallinpunaisen hameenhelman ja kevyesti pitkin käsivarsia valuvat hihat. Tunnustelin säikähtäneenä kehoani ja huokaisin helpotuksesta tuntiessani tutut bikinit mekon alla. Joku oli ystävällisesti pukenut minut, mutta ei sentään aivan perusteellisesti...
Huokaisin ja läimäisin vielä kerran turhaan kipeää päätäni, kun ovi avautui. Sisään asteli varovasti hiipien nuori nainen, ehkä kaksissa kymmenissä ja hiukset sävähdyttävän vihreiksi värjätyt. Hän liikkui lähes äänettömästi, vain hänen pitkä, tummansininen mekkonsa kahisi hiljaa. Nainen ei tuntunut lainkaan huomaavan minua, vaan laski kantamansa tarjottimen pienelle pöydälle ja oli jo hiipimässä pois, kun rykäisin pienesti huomauttaakseni läsnäolostani. Nainen hätkähti ja kääntyi minua kohti, ja vaikka en erottanut hänen silmiensä väriä, hänen silmänsä kyllä erottuivat selkeästi tummasta ihosta.
”Kuka ihme sä olet ja mitä sä teet täällä? Ja mitä hittoa MÄ teen täällä!” tiuskaisin vihaisesti. Nainen tuijotti minua hetken ihmeissään ja livahti sitten ulos sanaakaan sanomatta. Kummastelin naisen outoa käytöstä. Olinko minä tullut hulluksi ja joutunut mielisairaalaan vai olinko ehkä ainut täysijärkinen tässä maailmassa muiden seotessa?
Ajatukseni katkesivat, kun kuulin oven ulkopuolelta kiivasta puheensorinaa. Sorinalta se alkuun kuulosti, mutta puheen lähteen lähestyessä aloin erottaa sanoja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut samaa kuin puheen ymmärtäminen: kaksi ääntä tuntuivat puhuvan jotain vierasta kieltä. Juuri, kun olin alkamassa taas kirota kovaa kohtaloani, huoneeseen astui kaksi ihmistä. Toinen oli sama nainen, jonka olin nähnyt aiemmin, mutta hänen edessään asteli aivan toinen ihminen.
Poika oli nuori, siinä kahdeksantoista kesää nähnyt, ja silmiinpistävän komea. Ehkä sen teki hänen kullanruskea ihonsa, jäntevä vartalonsa tai tumma tukkansa. Voi olla, että joku olisi pitänyt hänestä jo erikoisten vaatteittensa takia: hänen pitkät housunsa olivat paljon normaalia leveämmät eikätkä tehneet oikeutta halkioista pilkistäville, kapeille jaloille, paita roikkui pitkällä vyötärön alapuolella ja vyö oli sitaistu sen päälle. Tunnistin pukeutumistyylin jostain mieleni loukosta ja kirosin jälleen hiljaa mielessäni. 'Oonko mä lennähtänyt jonnekkin Japaniin, hitto vie.'
Nainen oikaisi hopealla kirjailtua hihaansa (oliko hän lähdössä juhliin?) ja tiuskaisi pojalle kummallisella kielellään: ”Janni! Re hyn odse pee fa fere? Hy wysiddo jev.”
”Irelo kyrare. Nae peeo ked. Kague.”
Puolet, tai luultavimmin kaikki tuntemani tytöt olisivat langenneet pojan eteen viimeistään kuullessaan hänen syvän, rauhallisen äänensä. Minä en.
Olin oppinut pojista paljon ja vähän liikaakin viimeisten kahden vuoden aikana. Kun viides suhteeni kariutui pojan yrittäessä ottaa minut väkisin, en enää sietänyt miespuolisia henkilöitä lähelläni lainkaan. Ystävilläni ei mennyt paljon ruusuisemmin, mutta he antoivat poikaystäviensä pettää heitä ja jättää heidät. Ja kun pojat tulivat häntä koipien välissä takaisin, heidät otettiin avosylin vastaan. Ja sama rumba toistui. Olin onnellinen, että olin hypännyt ajoissa kelkasta.
Nostin katseeni sängynpeitteestä ja huomasin olevani pojan kanssa kahden. Mulkoilin häntä vihaisesti ja toivoin, että hän osaisi puhua edes hiukan jotain tunnistettavaa kieltä. Ihmeekseni hän puhui, oudosti korostaen, mutta pehmeästi, selvää suomea.
”Hei, Erica... Vieläkö pääsi on kipeä?”
Mulkaisin häntä alta kulmain ja pohdin kuumeisesti, mistä hän oli saanut tietää nimeni. Tietysti Janeca oli mennyt kertomaan sen, päättelin. Lisäksi hän tiesi pääni jomotuksesta. Ehkä Janeca tiesi senkin etukäteen, mutta jätti minulle kertomatta. Kiitos vain kauheasti.
Jätin vastaamatta pojan kysymykseen ja tiukkasin häneltä itse: ”Missä Janeca on? Ja missä helvetissä mä olen ja miksi helvetissä mä olen siellä missä olen?”
Poika siirteli vaivautuneena jalkojaan ja kiristi tunikansa vyötä (Oliko se kumma kieli japania? Naisen asusteet eivät kyllä olleet sen tyylisiä. Mikä hiton paikka tämä oli?).
”Olet kotonani. Minä toin sinut tänne. Viihdyt kyllä, kunhan päänsärky lakkaa.” poika lopulta mumisi pohjattoman syvällä, sointuvalla äänellään. Tuhahdin itsekseni. Harvinaisen huono tapaus, valehtelee ensi näkemällä.
”Janeca minut tänne toi, idiootti. Sen verran minäkin muistan.” huomautin kireästi. Poika tuijotti puhuessaan kaappia niin kiinteästi, että pelkäsin sen keskelle ilmestyvän reiän.
”Ei. Kyllä minä sinut tänne toin. Mutta niin toi Janecakin” hän huokaisi syvään. ”Nimeni on Jannis. Tämä on vierashuoneemme.” (eipä ole hääppöinen sisustus) ”Ajattelin... että voisit haluta nähdä jotain – uutta” jälleen syvä henkäys. ”Olet Qureessa. Et ole kuullut siitä ennen, eikä sinun olisi pitänytkään.”
Katselin häntä kulmakarvat koholla, saamatta sanaakaan suustani. Req-serassa? Nimi ei sanonut minulle mitään. ”Eikä sen pitäisikään.” Jannis oli sanonut. Pudistin mietteissäni päätäni. Oliko tämä jotain typerää pilaa, vai kenties unta? Päänsärky alkoi vähitellen lieventyä, mutta jossain mieleni sopukoissa kyti yhä kysymys, jonka laukaisin ilmoille uudelleen:
”Missä Janeca on?”
Jannis puraisi huultaan eikä hellittänyt katsettaan kaapista kuiskatessaan hiljaa:
”Tässähän minä olen.”
***
Asiallinen ja rakentava palaute olisi enemmän kuin suotavaa. Ennen kaikkea: korjatkaa virheet ja kertokaa, minkä tulisi olla toisin!
PS. korostuksia (kursivointia jne.) en saanut tähän foorumiviestiin, mutta lopullisessa teoksessa niitä löytyy sieltä täältä sekavuuden välttämiseksi. Syvimmät anteeksipyyntöni, jos tämä versio on liian sekava luettavaksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mikähän mahtaa olla rupukauppa, myyjä vetää röökiä, suomessa, kaupassa?
"Suosiosta" olen minäkin yllättynyt, missä se suosio on käytännössä, linkki?
En millään jaksanut kahlata kovin pitkään, ei sytyttänyt.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä kesäisen kuuma 5
T. ®Sherlokki © 2005
Noh, kaikkia ei voi miellyttää :)
Kiitos kuitenkin asiallisesta arvostelusta. Koitan parhaani mukaan saada aloituksestakin kiinnostavamman. Mutta itse kun pidän hitaasti syttyvistä tarinoista, on vaikea toisenlaisia kirjoittaa...
En anna pisteitä :) koska joku muu niitä nakkoo.
Sanon että pidin suunnattomasti kuvakielestä, tarina itsenään ei ollenkaan vetänyt syliinsä.
Hiukan ihmettelen kuinka näin kauniita kuvia voi luoda, ja toisaalta tarina kuvien sisällä ei vie minnekkään.
Olen pölmistynyt. Haluaisin vastaavia lämpimiä kuvia omiin teksteihini, tuollaisia pehmoisia kylpytakkeja ja kieltä polttavaa kaakaota.
Toisaalta, parempi rujosti kerrottu tarina joka imuttaa väkisin mukaansa, kuin pliisu juttu joka silittelee kauneudellaan lukijan uneen.
Ehkä tarinan ainut vika on etten kuulu kohderyhmään. :)
En jaksanut lukea tekstiä sana sanalta joten arvostelunikin on hutkivaa.
Kerroit pitäväsi hitaista aluista :) ehkä se tyrkkäsi minut jo oven ulkopuolelle, sillä kuulun niihin lukijoihin jotka jättävät kirjan sikseen, ellei ensimmäinen sivu pakota kääntämään esiin seuraavaa.
Minä pidin tästä, mutta ehkäpä mä tykkäänkin enemmän kuvailusta, koska piirtäminen on toinen mukava harrastus josta mä pidän paljon, siis kirjoittamisen lisäksi.
Todella hienosti kerrottu. Mä haluisin tietää, mitä jatkossa tapahtuu. Tuo sinun tarinasi alku kerättää paljon kysymyksiä, kuten, kuka Janeca on ja miksi hän on sellainen kuin on jne...
Mutta jään odottamaan mitä tarinassasi seuraavaksi tapahtuu.