Santtu istui samalla kivellä, jonka oli löytänyt jo pikku poikana vaellellessaan tilan mailla. Metsäiseltä mäeltä näkyi täydellisesti pellot, metsänreuna, isovanhempien keltainen talo mullanpunaisine navettoineen ja aittoineen, jotka olivat olleet tyhjillään on vuosia.
Aurinko oli horisontin puolivälissä. Hento tuulenvire keinutti mäntyjen oksia. Santtu veti loppukesältä tuoksuvaa ilmaa sisäänsä ja katsoi taivaalle: lentokoneen jättämä viiru halkoi loputonta sinisyyttä. Oli hiljaista. Maisema Santun edessä henki rauhaa. - Se on suomalaisuutta rakkaimmillaan, hän ajatteli ja sulki silmänsä. Hän näki hoikan, vaaleahiuksisen tytön kävelemässä vaaleassa yöpuvussa aamu-usvaisen ohrapellon halki, taustallaan kasteinen metsä. Tytöllä oli käsissään sinisiä ruiskukkia. Tyttö hymyili, käveli avojaloin. Santtu saattoi kuulla vielä aamukiurun soittavan. Aurinko sarasti metsän takaa. Tyttö hävisi hiljaa männikköön. Hetken näytti koko maailma pysähtyneeltä, kunnes metsän toisesta laidasta rynnisti maastopukuinen sotilas musta kivääri kädessään, talloen ja runnoen hauraat, kasteiset ohrantähkät.
Santtu aukaisi silmänsa, mutta kuva rumasta sotilaasta pysyi hänen mielessään. Vaaleasta tytöstä ei ollut havaintoakaan. Santtu otti pienen kiven vierestään ja sinkosi sen voimiensa takaa alas mäkeä. Hänen teki mieli karjaista, mutta tyytyi vain tuhahdukseen täynnä inhoa ja kylmiä väreitä. –Saatana, hän ähkäisi ja tuijotti maahan. Häntä raivostutti, ettei hän voinut mitään.
Santtu katsoi kuvajaistaan eteisen suuresta peilistä. Hoikka, keskipitkä normaalin näköinen 17-vuotias miehenalku katsoi häntä takaisin. Olalle ulottuvat tummanruskeat kiharat yhdessä Santun ruskeiden silmien kanssa saivat hänet näyttämään monen tytön unelmapojulta, söpöltä ja lutuiselta. Hän katsoi itseään vakavana, antoi katseena liukua mustassa neulepaidassa ja kirpputorilta löydetyissä ruskeissa samettihousuissa.
Hän oli yksin kotonaan. Isä oli töissä ja äiti työmatkoilla Aasiassa. Läksyt painoivat päälle. Matikkaa, saksaa, enkkua, kemiaa. Roskaa. Puolustusvoimilta tullut kirje odotti työpyödällä täyttämistä. Santtu katsoi paperia, mutta ei jaksanut koskea siihen vahingossakaan. Koko läpyskä kuvotti häntä. Joka kerta kun jokin sai hänen ajatuksensa edes käymään armeijassa, ahdistuksen tunsi joka solulla.
Santtu huitaisi paperin lattialle ja heittäytyi sängylleen pitkäkseen. Hän ajatteli Hennaa, ystäväänsä, joka oli juuri kertonut aikeistaan lähteä au pairiksi Ranskaan seuraavaksi lukuvuodeksi. He olivat molemmat lukion toisella, Santtu olisi seuraavan vuoden abiturientti ja Henna sitä seuraavan. Santtu ei voinut olla katkeroitumatta ajatuksesta, että Henna pääsisi Keski-Eurooppaan samaan aikaan kun hän rämpisi pitkin korpea täysääliöiden kanssa opetellen tappamisen alkeita. – Mutta eihän maanpuolustus ole tappamista, hän puuskahti ääneen matkien tyypillisen kapiaisen ärjyntää. Hän olisi voinut antaa katkaista vaikka toisen kätensä, jos Henna olisi vaihtanut paikkoja hänen kanssan.
Oli siinä muutakin. Henna oli tyttö. Kaunis ja herkkä, syvällinen ja lämpimän hellä kaikessa. Santtu ajatteli häntä iltaruskon loistossa merenrannan suojaisella kalliolla, pitkät tuuheat hiukset tuulen syleilyssä, suurien samettisilmien katse valoisassa taivaanrannassa, yllään valkea silkkiyöpuku. Vastarannalle laskeutuisi joutsen parinsa luo. Taivas olisi pastellin sävyissä, lokki liitelisi korkeuksissa puiden yläpuolella hiljaisen kesäillan taivaalla. Siinä Henna vain istui. Kädet polviin nojaten lämpöisellä kalliolla ollen tyttö – ajattoman kaunis, kaikkein hienoin asia maailmassa.
Santun silmäkulmasta valui kyynel kun hän ajatteli tyttöä. Tytön sydän, äidinrakkaus, tuon elämänsynnyttäjän hauras kauneus oli jotain sanattoman voimakasta, väkevää. Santtu tiesi, ettei hän voinut koskaan sellaista kokea tai tuntea. Se ei ollut hänen osansa. Ja vain siksi, että hän oli poika. Yksi lisäke siihen liukuhihnaan, joka syyti verta ja kyyneliä, tuskaa, silmitöntä tuskaa maailmaan. Hän näki koko planeetan pienenä mönttinä keskellä mustaa avaruutta. Musta henki syvää rauhaa. Radallaan kelluvalta Maa-planeetalta kuului järjetön tuskanhuuto. Vaimeana, mutta kuului kuitenkin. Tytön ääni, joka sai Santun sydämen pysähtymään. Huuto repi hitaasti rikki korvan kalvot, se raateli sydämen, kaatoi kiehuvaa öljyä kehtoon, repi hiuksista ja sivalsi riuskaisella oksalla paljaan ihon vereslihalle. Maa matkasi radallaan yhä, huudot moninkertaistuivat eikä mitään tapahtunut, mikään ei muuttunut, kukaan ei tehnyt mitään. Lopulta huuto loppui jatkuttuaan ensin historian ajan. Maa hävisi pimeyteen.
Santtu riuhtaisi itsensä ylös sängyltä ja pyyhki kyyneleensä peittoon. Hän inhosi itseään. Hän yritti nollata äskeiset ajatuksensa. Ei onnistunut. TV, internet, radio, lehdet…kaikki olivat täynnä tuskaa, huutoa. Millaista on kuolla nälkään? Nääntyä päiväkausia, lopulta kuolla siihen, ettei saa syödäkseen? Niin tapahtui koko ajan. Silti joku jaksaa vouhottaa after shaveistä ja uusimmasta ydinaseteknologiasta. Kaikki on paskaa. Yhtä helvetin paskaa, mönjää ja saastaa. Ihmiset ja kaikki mätänee.
Kaiken keskellä vain yksi on kaunista. Tyttö.
Santtu istui jääkiekkokaukalossa ja kuunteli katse kaukaisuudessa miesopettajan uhoa miehisen voiman kehittämisestä ja siitä, miten jokaisen olisi syytä alkaa jo treenaamaan 2000 metrin juoksutestiin. –Saatanan homo, laitaan siitä! – Vittu, älä päästä sitä läpi! - Antaa palaa! - Saatanan nätti veto! - Vittuaks mua tönit siinä?!
JATKUU TÄSTÄ (ehkä jonain päivänä, ellette tyrmää maanrakoon)
Ymmärsikö joku tästä jotain?
Aurinko oli horisontin puolivälissä. Hento tuulenvire keinutti mäntyjen oksia. Santtu veti loppukesältä tuoksuvaa ilmaa sisäänsä ja katsoi taivaalle: lentokoneen jättämä viiru halkoi loputonta sinisyyttä. Oli hiljaista. Maisema Santun edessä henki rauhaa. - Se on suomalaisuutta rakkaimmillaan, hän ajatteli ja sulki silmänsä. Hän näki hoikan, vaaleahiuksisen tytön kävelemässä vaaleassa yöpuvussa aamu-usvaisen ohrapellon halki, taustallaan kasteinen metsä. Tytöllä oli käsissään sinisiä ruiskukkia. Tyttö hymyili, käveli avojaloin. Santtu saattoi kuulla vielä aamukiurun soittavan. Aurinko sarasti metsän takaa. Tyttö hävisi hiljaa männikköön. Hetken näytti koko maailma pysähtyneeltä, kunnes metsän toisesta laidasta rynnisti maastopukuinen sotilas musta kivääri kädessään, talloen ja runnoen hauraat, kasteiset ohrantähkät.
Santtu aukaisi silmänsa, mutta kuva rumasta sotilaasta pysyi hänen mielessään. Vaaleasta tytöstä ei ollut havaintoakaan. Santtu otti pienen kiven vierestään ja sinkosi sen voimiensa takaa alas mäkeä. Hänen teki mieli karjaista, mutta tyytyi vain tuhahdukseen täynnä inhoa ja kylmiä väreitä. –Saatana, hän ähkäisi ja tuijotti maahan. Häntä raivostutti, ettei hän voinut mitään.
Santtu katsoi kuvajaistaan eteisen suuresta peilistä. Hoikka, keskipitkä normaalin näköinen 17-vuotias miehenalku katsoi häntä takaisin. Olalle ulottuvat tummanruskeat kiharat yhdessä Santun ruskeiden silmien kanssa saivat hänet näyttämään monen tytön unelmapojulta, söpöltä ja lutuiselta. Hän katsoi itseään vakavana, antoi katseena liukua mustassa neulepaidassa ja kirpputorilta löydetyissä ruskeissa samettihousuissa.
Hän oli yksin kotonaan. Isä oli töissä ja äiti työmatkoilla Aasiassa. Läksyt painoivat päälle. Matikkaa, saksaa, enkkua, kemiaa. Roskaa. Puolustusvoimilta tullut kirje odotti työpyödällä täyttämistä. Santtu katsoi paperia, mutta ei jaksanut koskea siihen vahingossakaan. Koko läpyskä kuvotti häntä. Joka kerta kun jokin sai hänen ajatuksensa edes käymään armeijassa, ahdistuksen tunsi joka solulla.
Santtu huitaisi paperin lattialle ja heittäytyi sängylleen pitkäkseen. Hän ajatteli Hennaa, ystäväänsä, joka oli juuri kertonut aikeistaan lähteä au pairiksi Ranskaan seuraavaksi lukuvuodeksi. He olivat molemmat lukion toisella, Santtu olisi seuraavan vuoden abiturientti ja Henna sitä seuraavan. Santtu ei voinut olla katkeroitumatta ajatuksesta, että Henna pääsisi Keski-Eurooppaan samaan aikaan kun hän rämpisi pitkin korpea täysääliöiden kanssa opetellen tappamisen alkeita. – Mutta eihän maanpuolustus ole tappamista, hän puuskahti ääneen matkien tyypillisen kapiaisen ärjyntää. Hän olisi voinut antaa katkaista vaikka toisen kätensä, jos Henna olisi vaihtanut paikkoja hänen kanssan.
Oli siinä muutakin. Henna oli tyttö. Kaunis ja herkkä, syvällinen ja lämpimän hellä kaikessa. Santtu ajatteli häntä iltaruskon loistossa merenrannan suojaisella kalliolla, pitkät tuuheat hiukset tuulen syleilyssä, suurien samettisilmien katse valoisassa taivaanrannassa, yllään valkea silkkiyöpuku. Vastarannalle laskeutuisi joutsen parinsa luo. Taivas olisi pastellin sävyissä, lokki liitelisi korkeuksissa puiden yläpuolella hiljaisen kesäillan taivaalla. Siinä Henna vain istui. Kädet polviin nojaten lämpöisellä kalliolla ollen tyttö – ajattoman kaunis, kaikkein hienoin asia maailmassa.
Santun silmäkulmasta valui kyynel kun hän ajatteli tyttöä. Tytön sydän, äidinrakkaus, tuon elämänsynnyttäjän hauras kauneus oli jotain sanattoman voimakasta, väkevää. Santtu tiesi, ettei hän voinut koskaan sellaista kokea tai tuntea. Se ei ollut hänen osansa. Ja vain siksi, että hän oli poika. Yksi lisäke siihen liukuhihnaan, joka syyti verta ja kyyneliä, tuskaa, silmitöntä tuskaa maailmaan. Hän näki koko planeetan pienenä mönttinä keskellä mustaa avaruutta. Musta henki syvää rauhaa. Radallaan kelluvalta Maa-planeetalta kuului järjetön tuskanhuuto. Vaimeana, mutta kuului kuitenkin. Tytön ääni, joka sai Santun sydämen pysähtymään. Huuto repi hitaasti rikki korvan kalvot, se raateli sydämen, kaatoi kiehuvaa öljyä kehtoon, repi hiuksista ja sivalsi riuskaisella oksalla paljaan ihon vereslihalle. Maa matkasi radallaan yhä, huudot moninkertaistuivat eikä mitään tapahtunut, mikään ei muuttunut, kukaan ei tehnyt mitään. Lopulta huuto loppui jatkuttuaan ensin historian ajan. Maa hävisi pimeyteen.
Santtu riuhtaisi itsensä ylös sängyltä ja pyyhki kyyneleensä peittoon. Hän inhosi itseään. Hän yritti nollata äskeiset ajatuksensa. Ei onnistunut. TV, internet, radio, lehdet…kaikki olivat täynnä tuskaa, huutoa. Millaista on kuolla nälkään? Nääntyä päiväkausia, lopulta kuolla siihen, ettei saa syödäkseen? Niin tapahtui koko ajan. Silti joku jaksaa vouhottaa after shaveistä ja uusimmasta ydinaseteknologiasta. Kaikki on paskaa. Yhtä helvetin paskaa, mönjää ja saastaa. Ihmiset ja kaikki mätänee.
Kaiken keskellä vain yksi on kaunista. Tyttö.
Santtu istui jääkiekkokaukalossa ja kuunteli katse kaukaisuudessa miesopettajan uhoa miehisen voiman kehittämisestä ja siitä, miten jokaisen olisi syytä alkaa jo treenaamaan 2000 metrin juoksutestiin. –Saatanan homo, laitaan siitä! – Vittu, älä päästä sitä läpi! - Antaa palaa! - Saatanan nätti veto! - Vittuaks mua tönit siinä?!
JATKUU TÄSTÄ (ehkä jonain päivänä, ellette tyrmää maanrakoon)
Ymmärsikö joku tästä jotain?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.