meidän pikkuinen sai alkunsa yhteisestä suunnitelmasta... asian kuitenkin tultua haavetta todellisemmaks, mies ei halunnutkaan lasta. joko jatkaisin elämääni miehen kanssa tai ilman miestä, kuitenkin lapsi kanssani... mun äiti ois tukenu ja auttanu mua kykynsä mukaan, ystävät olivat sitä mieltä, ettei lapselle parempaa perhettä vois toivoa. en päässyt aborttiin heti ja koko sen "harkinta-aikani" yritin muuttaa mieheni mielen.
ihan varmasti se näki kuinka muhun sattui, muttei välittänyt vaan edelleen patisti mua aborttiin. nyt siitä on jo puolisentoista vuot-
ta. muistan kaikki sairaalan hajut ja värit ylitarkkaan... kätilöopistolle mennessä oli tosi sekava olo... en oikeastaan edes ajatellu miks sinne menin. heräämössä ensimmäisen kerran tajusin mitä on tapahtunu. oli niin epätäydellinen olo, kirjaimellisesti musta puuttui osa. sitä surua ei itkemällä voi tarpeeks tuoda esille ja yrittää helpottaa omaa oloaan.
menin töihin jo seuraavana pvänä, pomo ei ollut kovin ymmärtäväinen kun en kehdannut kertoa olleeni aborttia tekemässä. meni kolmisen kuukautta sakeessa usvassa, en oikeesti muista siltä ajalta edes suurpiirteittäin tapahtumia. 2004 heinäkuussa se sitten iski- tajusin mitä helvettiä olin mennyt tekemään. mun oli todella
paha olla.. ahdisti, pyörrytti, puristi, olin levoton ja sitä myöten koko ajan voimaton. tuli suunnaton hätä, olo oli niinkuin olisin 10 min sitten kadottanut lapseni vaikka kaupan jonossa.
tiesin ja muistin tuolloinkin mihin vauvani oikeasti oli joutunut, mutta elin niinkuin unessa! löin välillä päätäni seinään niin että verta valui, muttei se sattunut, en muista vieläkään kipua... yritin hakea apua, sain lääkkeitä ongelmiini, nyt saan niillä yöni nukuttua, vauvaa ne ei takaisin tuo!
olen edelleen k.o. miehen kanssa. nyt hän haluaisi lapsia, itse olen päättänyt että tämä yksi lapsi jonka rakkaudella tein, ja olisin halunnut synnyttää ja kasvattaa, riittää! en ole sanonut sitä miehelleni, hän ei tukenut minua, ei henkisesti, fyysisesti eikä taloudellisesti.
en aio kostaa jos tässä vaiheessa niin luit rivien välistä... ne vain halua enempää lapsia.
olen aina halunnut yhden pojan, vain yhden.
se ettei pikkuiseni voi olla luonani ei muuta asiaa miksikään. rakastan häntä ikuisesti vähintään niinkuin äiti lastaan... vietän yksin poikani "syntymäpäivää" (laskettua aikaa), "nimipäivää" (päivää jolloin raskaus todettiin) ja poismenoa erityisesti. lapsellani ei ole hautaa, minulla ei ole muistoa hänen tuoksustaan eikä kasvoistaan. tällä ikävällä ei ole rajaa, toivon vauvani tietävän että kaikesta
huolimatta minä olen se joka häntä kaipaa ja rakastaa.
olen 21-vuotias ja aivan liikaa kokenut tähän ikään mennessä. ei kenenkään, ei ikinä pitäisi joutua tällaista käymään läpi. en anna tätä ikinä miehelleni anteeksi, enkä unohda ikinä
kuinka tää asia on mua päivä toisensa jälkeen kiduttanut, loukannut ja syönyt elävältä. eritoten syytän kuitenkin itseäni, jos voisin
elää sen ajan uudestaan, valitsisin toisin.
pelkäsin turhaan tuulesta temmattuja asioita,
minulla on hyvä työ ja pysyvä koti.
ihan varmasti se näki kuinka muhun sattui, muttei välittänyt vaan edelleen patisti mua aborttiin. nyt siitä on jo puolisentoista vuot-
ta. muistan kaikki sairaalan hajut ja värit ylitarkkaan... kätilöopistolle mennessä oli tosi sekava olo... en oikeastaan edes ajatellu miks sinne menin. heräämössä ensimmäisen kerran tajusin mitä on tapahtunu. oli niin epätäydellinen olo, kirjaimellisesti musta puuttui osa. sitä surua ei itkemällä voi tarpeeks tuoda esille ja yrittää helpottaa omaa oloaan.
menin töihin jo seuraavana pvänä, pomo ei ollut kovin ymmärtäväinen kun en kehdannut kertoa olleeni aborttia tekemässä. meni kolmisen kuukautta sakeessa usvassa, en oikeesti muista siltä ajalta edes suurpiirteittäin tapahtumia. 2004 heinäkuussa se sitten iski- tajusin mitä helvettiä olin mennyt tekemään. mun oli todella
paha olla.. ahdisti, pyörrytti, puristi, olin levoton ja sitä myöten koko ajan voimaton. tuli suunnaton hätä, olo oli niinkuin olisin 10 min sitten kadottanut lapseni vaikka kaupan jonossa.
tiesin ja muistin tuolloinkin mihin vauvani oikeasti oli joutunut, mutta elin niinkuin unessa! löin välillä päätäni seinään niin että verta valui, muttei se sattunut, en muista vieläkään kipua... yritin hakea apua, sain lääkkeitä ongelmiini, nyt saan niillä yöni nukuttua, vauvaa ne ei takaisin tuo!
olen edelleen k.o. miehen kanssa. nyt hän haluaisi lapsia, itse olen päättänyt että tämä yksi lapsi jonka rakkaudella tein, ja olisin halunnut synnyttää ja kasvattaa, riittää! en ole sanonut sitä miehelleni, hän ei tukenut minua, ei henkisesti, fyysisesti eikä taloudellisesti.
en aio kostaa jos tässä vaiheessa niin luit rivien välistä... ne vain halua enempää lapsia.
olen aina halunnut yhden pojan, vain yhden.
se ettei pikkuiseni voi olla luonani ei muuta asiaa miksikään. rakastan häntä ikuisesti vähintään niinkuin äiti lastaan... vietän yksin poikani "syntymäpäivää" (laskettua aikaa), "nimipäivää" (päivää jolloin raskaus todettiin) ja poismenoa erityisesti. lapsellani ei ole hautaa, minulla ei ole muistoa hänen tuoksustaan eikä kasvoistaan. tällä ikävällä ei ole rajaa, toivon vauvani tietävän että kaikesta
huolimatta minä olen se joka häntä kaipaa ja rakastaa.
olen 21-vuotias ja aivan liikaa kokenut tähän ikään mennessä. ei kenenkään, ei ikinä pitäisi joutua tällaista käymään läpi. en anna tätä ikinä miehelleni anteeksi, enkä unohda ikinä
kuinka tää asia on mua päivä toisensa jälkeen kiduttanut, loukannut ja syönyt elävältä. eritoten syytän kuitenkin itseäni, jos voisin
elää sen ajan uudestaan, valitsisin toisin.
pelkäsin turhaan tuulesta temmattuja asioita,
minulla on hyvä työ ja pysyvä koti.
Vastaukset 8
Vanhimmat
olen itse joutunut läpikäymään saman shown!
tiedän mitä olet joutunut kokemaan. olen nyt
32, ajattelin abortin jälkeen, asiat tajuttuani,
aivan samoin. omasta abortistani on 12 vuotta, olen edelleen saman miesystävän kanssa. lapsista ei ole sen jälkeen puhuttu (siis ei ole meidän perheeseen suunniteltu). kyseessä on oma päätökseni, mies myötäilee koska kärsii vasta nyt omantunnontuskista. näin meillä.
en oikein saanut selvää, onko tilanteesi helpottamaan päin vai kuinka...? joka tapauksessa hienoa että osaat kertoa tapahtuneesta näin avoimesti. pahimmillaan asian sulkeminen itseensä voi aiheuttaa masennuksen loppuiäksi. yritetään kestää.
*lohdutushali*
Muista kuitenkin että se elämä joka oli aluillaan oli alkio tai sikiö, joka poistettiin ennen 12 vkoa, eli se on ollut vain solukasa joka ei ajattele eikä tunne, sillä on ollut vain elämän MAHDOLLISUUS.
Se ei kuitenkaan ollut lapsi. Et ole äiti.
Toivottavasti olet päässyt asiantuntijalle puhumaan pahasta olostasi.
Ymmärrän että tuollainen voisi olla rankkaa, mutta tuo tuntuu oikeasti menevän liian pitkälle!
Se oli kuitenkin vasta solukasa, ei ihminen, vauva eikä lapsi!
Jaksamista sinulle.
Ymmärrän täysin, itse olen läpikäynyt ihan samaa abortin tehtyäni. Ei siitä koskaan ihan täysin pääse siitä tuskasta, mutta minulla on kolme asiaa auttanut siihen, lieventänyt sitä. Yksi on aika. Toinen on ryhmäterapia abortin tehneille naisille. Siitä oli tosi paljon apua. Kolmas on se että uskaltauduin tekemään uuden lapsen. Se ei tuo sitä mennyttä takaisin, se on uusi lapsi. Mutta ajattelen sen jotenkin niin että uuden lapsen tekemällä maksan takaisin velkaa elämälle. Nyt olen kuitenkin antanut yhdelle lapselle elämän.
Et ole ainoa. Etsi kohtalotovereita, se auttaa.
en tiedä mikä ihmistä lohduttaa. Sikiön kutsuminen solukaksi? Itselläni ei ole abortista kokemusta, mutta keskenmenosta sen sijaan. Raskaus oli jo aika pitkällä keskenmennesssään, mutta koska pelottavia merkkejä oli ollut ilmassa koko raskauden en ollut uskaltanut ajatella sikiöä lapsenani.
Pyrin hokemaan vaan että se on solukasa jolla ei ole vielä mitään elinmahdollisuuksia useampaan kuukauteen. Kuitenkin paha oloni vaan lisääntyi keskenmenon jälkeen ja sain itselleni rauhan vasta kun hyväksyin tuon solukasan lapsekseni. Kun sain surra "lastani", olivat tunteet niin paljon voimakkaammat että olo alkoi pikkuhiljaa helpottaa.
kiitos kauniista, tukevista sanoistanne ja lohduttavista haleistanne! tiedän missä ja-
massa olen, olen yrittänyt saada asioitani järjestymään jo 1,5 vuotta... tuloksetta. pi-
täis olla miljonääri voidakseen hoitaa asiansa ja ongelmansa yksityisellä, julkisen sektorin
lekurit eivät tee pyydettäessäkään asioille mi-
tään. on voimat jo niin loppu tän turhaan
stressaamisen ja pähkäilyn takia. yritän sätkii pakoon jotain mikä seuraa mua lopun elämääni.
Kyllä se alkio on enemmän kuin solukasa jo ennen rv 12. Kaikki elimet kehittyvät jo silloin ja sydän sykkii yms. Olen itse nähnyt vauvani rv 8 ja kyllä se näytti vauvalta.
Mutta voimia teille, jotka olette aborttiin joutuneet/päätyneet.
sinua halata! Lohduttaminen on niin vaikeaa, tiedät varmasti itsekin että parantuaksesi sinun tarvitsaapäästää irti, antaa itsellesi anteeksi.
Oletteko miehesi kanssa puhuneet asiasta, tietääkö hän kuinka paljon kärsit yhä? Oletko hänelle katkera asiasta? Rakastatko häntä yhä?
Jos rakastat häntä, suosittelisin puhumaan asiasta. Kerro hänelle kaikki abortin aiheuttamat tuntemuksesi, kerro tuosta ainoasta pojastasi. Jos hänkin rakastaa sinua ja ymmärtää, pyytää hän anteeksi ja pääsette viemään suhdettanne eteen päin.
Jos et rakasta häntä tai hän ei ymmärrä tunteitasi, taitaa suhde olla loppu. Silloin kannattaa kääntää uusi lehti elämässä ja etsiä joku joka ymmärtää sinua todella.
Uusi raskaus ei tällä hetkellä poista suruasi, voi jopa pahentaa sitä kun muistot palaavat elävinä mieleen. Mutta kun olet saanut puhuttua ja annettua itsellesi anteeksi, suosittelisin harkitsemaan vakavasti uutta vauvaa.
Itse koin valtavia syyllisyydentunteita keskenmenon jälkeen (aivan järjettömiä, ei mitään syytä), kaipasin lasta jonka olin menettänyt. Olin varma etten ikinä halua muita lapsia kuin tämän tyttäreni. Mieheni sai minut lopulta piristymään ja antamaan itselleni anteeksi. Seuraavan raskauden kohdalla pelkäsin kuollakseni keskenmeno-ajankohtaan asti, mutta sen jälkeen aloin nauttia raskaudesta todella. Ja nyt minulla on ihana puolivuotias poika ja hävettää tunnustaa etten enää edes muista kaavinta-päivämäärääni (olin varma etten unohtaisi sitä ikinä!)...
Nämä olivat vaan tällaisia maallikon neuvoja, toimit todella oman mielesi mukaan. Kaikkea hyvää sinulle toivottelen! =)
Olen surullinen puolestasi, olet kokenut tosiaan aivan liikaa.
Ihminen silti kestää kaiken, jos on elämänhalua tarpeeksi, ja jos ei ole ihminen kuolee.
Ole onnellinen edes siitä pienestä elämästä jonka sinä itse olet saanut, JA ANSAINNUT,
KUKAAN EI OTA SINULTA ELÄMÄÄSI POIS.
Et saa rangaistusta siitä mitä teit.
Itse tein samoin, ja tuskani on yhtä kamalaa kun sinulla. Lääkkeillä pääsen päivisin ylös ja ne auttaa tähän syntisen pahaan ja tuskan olooni.
Abortti tehtiin minulla juuri raskausviikolla 10, ja itse näin sikiön omin silmin vessanpöntössä kaiken sen veren joukossa, se oli kuollut, tapoinhan sen itse, ottamalla kaksi päivää aiemmin sen ensimm. pillerin joka pysäytti sikiöni sydämen. Ne sydämenlyönnit olin juuri halunnut 3 pv aikaisemmin todeta ja nähdä itse ultrassa. Sain kuvat mukaani, ja niitä edelleen katselen, sydämessäni on aina paikka tälle menetetylle toiselle lapselleni.
Minulla on yksi lapsi, ja toista en uskalla ikinä tehdä. Osittain syynä myös se mitä tein eli abortti.
Tuskasta ja ikävästä olen kertonut paljon poikaystävälleni joka olisi ollut tämän uuden lapsen isä (aikaisemman lapseni isästä erosin viime vuoden syyskuussa.)