Viime aikoina on tuntunut siltä että oon todella yksin kaikkien asioiden kanssa. Elän avoliitossa, olemme mieheni kanssa tunteneet 5 vuotta, seurustelleet 1,5 vuotta ja esikoisen laskettuaika on 25.8.2002. Mieheni on nyt armeijassa, en sitten tiedä onko se syynä etääntymiseen, varmaankin. Mistään emme enää puhu, mieheni ei enää edes kosketa. Olenko hänen mielestään niin etova kun olen raskaana?! Tuntuu siltä ettei miestäni enää kiinnosta piirun vertaa minä ja tuleva vauva vaikka mieheni nimenomaan vauvaa ehdottomasti tahtoi. Oma elämäni on viimeisen kkn aikana ollut yhtä henkistä helvettiä erittäin läheisten ihmisten terveydellisten ongelmien takia. Tukea en itse ole keneltäkään saanut vaikka kärsin, en edes mieheltäni. Välillä itken sitä että olen ollut niin hölmö että halusin myös tätä lasta ja nyt se joutuu syntymään meidän perheeseen. Heti perään syytän itseäni siitä että olen toivonut ettei tätä lasta olisikaan tulossa. Tuntuu vaikealta erota miehestä vaikka tunteeni häntä kohtaan ovat jo lähes olemattomat... Mikä avuksi, onko ainoa vaihtoehto erota ja muuttaa yksinhuoltajaksi minimi äitiyspäivärahalla?
noh, kai tääkin helpotti edes vähän kun sai jonkuverran purkaa...
noh, kai tääkin helpotti edes vähän kun sai jonkuverran purkaa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itselläni on lähes samankaltainen tilanne. Olen myös avoliitossa, olemme seurustelleet 4 vuotta ja asuneet yhdessä lähes 3 vuotta. Olemme yrittäneet lasta muta saan aina keskenmenon. Nyt viimeinen vuosi on ollut yhtä helvettiä minulle. Mieheni lakkasi haluamasta minua. Sain kyllä halauksia ja pieniä pusuja, mutta samanlaisia me jakelemme siskoni kanssa toisillemme. Seksistä ei ole tietoakaan ja viime kuukausina olemme riidelleet todella paljon. Minulle ei tosin ole lasta tulossa, mutta en silti voi erota miehetäni. Meillä on yhteinen talo, auto, laina ym. ym. Ja minä kuitenkin rakastan yhä häntä. mutta tämä on tuskaista, elää hänen kanssaan kuin sisarukset.
tsemppiä sinulle! Koita pysyä vahvana!
Luin kirjoituksesi.En tiedä minkä ikäisiä sinä ja avopuolisosi olette,mutta oletan että jotain parikymppisiä,koska miehesi on armeijassa.Uskoisin,että miehesi ajatukset pyörii paljon armeijassa,koska onhan se suuri muutos elämässä joutua sinne.Luonnekkin tietenkin ratkaisee miten on kokenut armeijan.Oletko kysynyt häneltä hänen tuntemuksiaan armeijan suhteen...Itselläni ei ole lapsia eikä vielä tulossakaan,koska emme ole saaneet...mutta mies on mustasukkainen tulevalle lapselle ja varsinkin sitten kun hän on syntynyt.Äidin huomio on täysin lapsessa,silloin mies tuntee itsensä hyljätyksi ja yksinäiseksi.Varmasti miehelläsi on pelkoja ja epävarmuutta samalla lailla kuin sinulla...Raskauden aikana hormoonit hyrrää itkuisuus johtuu paljon siitä ja varmaankin kaikki nämä epävarmuuden tunteet voi laittaa raskauden piikkiin.Ota rohkeesti asia puheeksi miehesi kanssa heti kun näet hänet.PUHUMALLA ASIAT SELVITETÄÄN!
Hyvää jatkoa sinulle!