... pikku tarina. Saattaa se olla tottakin :)
***
Piti kertomani sinulle Johannasta, uudesta naapuristasi. Siitä on aikaa jo parikymmentä vuotta, mutta muistan sen kuin eilisen päivän. Johanna oli aika tavalla erinäköinen kuin nyt. Kyllä kahdesta lapsesta jälkiä jää. Ja se sen uusi mies; kun näin sen ensimmäistä kertaa, aloin ihmetellä, että miten se tuollaiseen haksahti.
Kyllä minä sen tiedän, että sinun tekisi mieli leikkiä putkimiestä ja rassata röörejä, mutta pidähän varasi. Johanna ei ole ihan sitä miltä näyttää. Nykyään se on kuulemma raitis, niinhän ne kaikki sanovat. Mutta tiedätkös miksi? Ai et, no minä kerron. Siitä kesäpäivästä kaksikymmentä vuotta sitten ei moni tiedä. Ja sinäkin pidät suusi kiinni etkä kerro muille.
Meitä oli siinä muutama tyyppi, Make, Ronski ja minä. Oli muutama muijakin, ja tietysti Johanna. Se kyläkauppa on jo lopettanut, mutta siihen aikaan kaikki tiesivät, että sieltä saa alaikäisenä kaljaa. No, mekin mentiin sinne ja ostettiin kolme koppaa, ei siihen aikaan mitään mäyräkoiria ollut.
Tuossa muutaman kilometrin päässä on sorakuoppa ja sinne me mentiin juomaan niitä kaljoja. Oli tosi kuuma päivä ja se kuoppa oli kuin helvetin kattila. Näin jälkeen päin ajatellen sitä ihmettelee, miten taskulämmintä kaljaa voi juoda sellaisia määriä, mutta silloin se maistui. Me oltiin parissa tunnissa aika hyvässä kännissä ja Ronski sen aloitti.
Ihan ensin se oli viatonta kiusaamista ja muijat sen kun kikattivat. En minä muista sitä enää niin tarkkaan, mutta jossain vaiheessa Johanna kirkui ja alkoi tapella, kun Ronski oli saanut siltä housut jalasta. Muilla muijilla oli hauskaa ja ne katsoivat vierestä, kun Ronski könysi sen päälle ja samalla sai siltä kalsarit pois jalasta. Se oli jotenkin kumma juttu. Ensin Johanna pisti vastaan, mutta sitten se lopetti ja näytti nauttivan hommasta. Silloin ne kaksi muuta tuli Maken ja mun luo ja me mentiin vähän kauemmaksi.
Se oli varmaan jotain seitsemän aikoihin illalla kun me saatiin ne kaikki kaljat juotua. Minä jäin Maken ja muijien kanssa sellaiseen metsikköön, mutta Johanna ja Ronski lähtivät kävelemään kauemmas, sinne joelle päin. Kyllähän sinä sen joen tiedät? Ei mennyt kun jotain puoli tuntia ja Johanna tulee takaisin yksin. Me ihmeteltiin että mitä se huutaa. Sen paita oli revennyt ja naamassa oli mustelmia. Se huusi että meidän pitää tulla auttamaan. Ronskia oli sattunut. Me mentiin Johannan perässä ja tultiin sen joen yli vievälle sillalle. Vesi oli matalalla ja me nähtiin kuinka Ronski makasi rantakivillä. Kun me päästiin sinne, niin tyhmempikin olisi nähnyt, että Ronski oli delannut. Sillä oli silmät auki ja sen pää oli jotenkin omituisessa asennossa. Se oli taittanut niskansa. Naamassa oli raapaleita ja kauheat jäljet, kun se oli osunut teräviin rantakiviin. Johanna selitti ja itki. Me tajuttiin, että Ronski oli halunnut näyttää kuinka hyvin tasapaino säilyy sillan kaiteella. Sitten se oli horjahtanut jotenkin ja pudonnut rantakivikkoon.
Poliisit tuli ja varmaan arvaat, että me saatiin huutia. Faija huusi kuin hinaaja, kun poliisit toi meikäläisen kotiin siinä kunnossa. Aika äkkiä ne meidän toilailut unohtui ja meni monta vuotta ennen kuin aloin ajatella yhtä juttua. Ronskin kädessä siellä rantakivikossa oli palanen Johannan paitaa. En minä sitä silloin osannut ajatella, mutta jälkeen päin ajatellen koko jutussa oli jotakin kummallista.
Meni muutama vuosi ja Johanna meni naimisiin ja sai ensimmäisen lapsen. Siitä parin vuoden päästä sen ukko kuoli onnettomuudessa. Jonkun ajan päästä Johanna meni uusiin naimisiin ja sai toisen lapsen. Ja arvaas mitä? Taas sen ukko heitti lusikan nurkkaan. Nyt sillä on menossa jo kolmas äijä ja minusta tuntuu, että se ei ole kovin pitkäikäinen.
Meihin se ei pidä yhteyttä ja Ronskin nimeä se ei ole koskaan sanonut hautajaisten jälkeen.
***
***
Piti kertomani sinulle Johannasta, uudesta naapuristasi. Siitä on aikaa jo parikymmentä vuotta, mutta muistan sen kuin eilisen päivän. Johanna oli aika tavalla erinäköinen kuin nyt. Kyllä kahdesta lapsesta jälkiä jää. Ja se sen uusi mies; kun näin sen ensimmäistä kertaa, aloin ihmetellä, että miten se tuollaiseen haksahti.
Kyllä minä sen tiedän, että sinun tekisi mieli leikkiä putkimiestä ja rassata röörejä, mutta pidähän varasi. Johanna ei ole ihan sitä miltä näyttää. Nykyään se on kuulemma raitis, niinhän ne kaikki sanovat. Mutta tiedätkös miksi? Ai et, no minä kerron. Siitä kesäpäivästä kaksikymmentä vuotta sitten ei moni tiedä. Ja sinäkin pidät suusi kiinni etkä kerro muille.
Meitä oli siinä muutama tyyppi, Make, Ronski ja minä. Oli muutama muijakin, ja tietysti Johanna. Se kyläkauppa on jo lopettanut, mutta siihen aikaan kaikki tiesivät, että sieltä saa alaikäisenä kaljaa. No, mekin mentiin sinne ja ostettiin kolme koppaa, ei siihen aikaan mitään mäyräkoiria ollut.
Tuossa muutaman kilometrin päässä on sorakuoppa ja sinne me mentiin juomaan niitä kaljoja. Oli tosi kuuma päivä ja se kuoppa oli kuin helvetin kattila. Näin jälkeen päin ajatellen sitä ihmettelee, miten taskulämmintä kaljaa voi juoda sellaisia määriä, mutta silloin se maistui. Me oltiin parissa tunnissa aika hyvässä kännissä ja Ronski sen aloitti.
Ihan ensin se oli viatonta kiusaamista ja muijat sen kun kikattivat. En minä muista sitä enää niin tarkkaan, mutta jossain vaiheessa Johanna kirkui ja alkoi tapella, kun Ronski oli saanut siltä housut jalasta. Muilla muijilla oli hauskaa ja ne katsoivat vierestä, kun Ronski könysi sen päälle ja samalla sai siltä kalsarit pois jalasta. Se oli jotenkin kumma juttu. Ensin Johanna pisti vastaan, mutta sitten se lopetti ja näytti nauttivan hommasta. Silloin ne kaksi muuta tuli Maken ja mun luo ja me mentiin vähän kauemmaksi.
Se oli varmaan jotain seitsemän aikoihin illalla kun me saatiin ne kaikki kaljat juotua. Minä jäin Maken ja muijien kanssa sellaiseen metsikköön, mutta Johanna ja Ronski lähtivät kävelemään kauemmas, sinne joelle päin. Kyllähän sinä sen joen tiedät? Ei mennyt kun jotain puoli tuntia ja Johanna tulee takaisin yksin. Me ihmeteltiin että mitä se huutaa. Sen paita oli revennyt ja naamassa oli mustelmia. Se huusi että meidän pitää tulla auttamaan. Ronskia oli sattunut. Me mentiin Johannan perässä ja tultiin sen joen yli vievälle sillalle. Vesi oli matalalla ja me nähtiin kuinka Ronski makasi rantakivillä. Kun me päästiin sinne, niin tyhmempikin olisi nähnyt, että Ronski oli delannut. Sillä oli silmät auki ja sen pää oli jotenkin omituisessa asennossa. Se oli taittanut niskansa. Naamassa oli raapaleita ja kauheat jäljet, kun se oli osunut teräviin rantakiviin. Johanna selitti ja itki. Me tajuttiin, että Ronski oli halunnut näyttää kuinka hyvin tasapaino säilyy sillan kaiteella. Sitten se oli horjahtanut jotenkin ja pudonnut rantakivikkoon.
Poliisit tuli ja varmaan arvaat, että me saatiin huutia. Faija huusi kuin hinaaja, kun poliisit toi meikäläisen kotiin siinä kunnossa. Aika äkkiä ne meidän toilailut unohtui ja meni monta vuotta ennen kuin aloin ajatella yhtä juttua. Ronskin kädessä siellä rantakivikossa oli palanen Johannan paitaa. En minä sitä silloin osannut ajatella, mutta jälkeen päin ajatellen koko jutussa oli jotakin kummallista.
Meni muutama vuosi ja Johanna meni naimisiin ja sai ensimmäisen lapsen. Siitä parin vuoden päästä sen ukko kuoli onnettomuudessa. Jonkun ajan päästä Johanna meni uusiin naimisiin ja sai toisen lapsen. Ja arvaas mitä? Taas sen ukko heitti lusikan nurkkaan. Nyt sillä on menossa jo kolmas äijä ja minusta tuntuu, että se ei ole kovin pitkäikäinen.
Meihin se ei pidä yhteyttä ja Ronskin nimeä se ei ole koskaan sanonut hautajaisten jälkeen.
***
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pidän tarinasta! Kerronta on sujuvaa, eikä puhekielen käyttökään häiritse.
Eikun hyvä juttu tuo oli, sai ajattelemaan noita onnettomuuksia??
Kirjoittaessa nautin eniten hetkistä kun tarina liikkuu toden ja epätoden harmaassa hämärässä.
Yhtäkkiä muistan vanhan ystävästäni, joka aikansa toisten miehiä härnättyään sai oman miekkosen, oli epätyytyväinen ja tarttui oransseihin fiskarsin saksiin?
Miten tuollaiset asiat oikeastaan voi unohtaa? siksikö että lakkasi pitämästä yhteyttä ystävään kaksi, kolme vuotta ennen toisen alamäkeä.
Mikä vaikutus meillä itsekullakin on toistemme elämään, milloin olemme hyvästä, milloin pahasta.
Johanna tappaa miehensä koska tämän kertomuksen minä ei estänyt raiskausta?!
Kuinka monesti suljemme silmämme kohdassa jossa pitäisi uskaltaa puuttua?! Kuinka monesti vilkaisemme vieressä olijoita, hymyilemme ja osallistumme, vain siksi ettemme uskalla erottua joukosta?
Ei tuo ole vain keskenkasvuisten huvia, ihan samoin me aikuiset suljemme silmämme. Leikimme ettemme nähneet sitä liian lujaa puristusta, naapurin tarttuessa vaimoonsa ravintolaillan päätteeksi, tai sitä lasta joka haraa vastaan humalaisen isän repiessä tätä irti keinusta iltakymmeneltä.
Tumppaamme tupakan lasitölkkiin parvekkeella, suljemme oven ja unohdamme kaiken ulkopuolisen, tuijotamme välkkyvän ruudun lohtua tuovaa väkivaltaa ja leikimme ettei se mikään, mitä ympärillä tapahtuu kuulu meille.
Kiitoksia positiivisesta palautteesta Veliveikkonen ja kipakka-akka! On mukavaa kun tällaisia pikku tarinoita jaksaa joku lukeakin. Näitä syntyy sivutuotteena samalla kun puuhastelen hiukan pidempien tekstien parissa, joilla koetan kiusata kustantajia parhaani mukaan.
Laitetaanko lisää?
laitahan lisää, tiedä mitä kaikkea hauskaa muistiin palautuu kun nystyröitä kutittelee oikeanlaisella höyhenellä.
Lukeminen ei kai olekaan vain ajanvietettä, ehkä lukiessa on tarkoitus muotoilla omaa maalmankuvaa vasten sitä kuvaa jota teksti valaisee.
Huomaan tutkiessani omaa menneisyyttäni, että luen löytääkseni oman elämäni kadonneita totuuksia, jolloin tarinan sisältö on täysin toisarvoinen, tarvitaan vain tarina joka imuttaa mukaansa, vie pään sisään muistamaan.
Kyllä jonkinlaisen tuntuman saa, tarinahan on vasta alussa?
Arvoasteikolla 1-10
Tästä ronski 7
T. ®Sherlokki © 2005