Olin eilen aamulla poikaystäväni luona, kun äiti soitti ja kertoi isän joutuneen sairaalaan. Isä oli ollut työmatkalla, kun yhtäkkiä oli lähtenyt näkö ja kädet eivät olleet toimineet kunnolla.
Aluksi epäiltiin aivoverenvuotoa... tällä hetkellä aivoinfarktia. Joka tapauksessa isä makaa sairaalassa jatkuvassa tarkkailussa ja saa kipulääkkeitä päänsärkyyn, joka ei kuulemma tunnu katoavan millään. Näkö on palautunut, mutta hän näkee kaiken puolikkaina.
Puhuin tänään äidin kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että minun pitäisi mennä viikonloppuna katsomaan isää yksin sairaalaan. Kävin siellä kyllä eilen äidin kanssa, mutta yksin meneminen tuntuu ylivoimaiselta. Jotenkin tuntuu, etten vain pysty siihen. Ja noista ajatuksista taas tulee kamalan syyllinen olo. Tunnen itseni todella pahaksi, kun 'en halua' mennä katsomaan omaa isääni. Mutta haluanhan minä... en vain halua mennä yksin.
Äidille ei kuitenkaan voi sanoa mitään. Hän on jo hulluna huolesta isän takia ja lisäksi kaksi pikkuveljeäni ovat ihan sekaisin. Toinen joutui kesken työpäivän tänään kotiin, koska ei yksinkertaisesti kyennyt työskentelemään paniikkinsa takia. En minä voi enää lisätä äidin taakkaa... täytyyhän hänenkin saada jostain tukea. On parempi, ettei hän tiedä peloistani.
Ongelma onkin nyt sitten, että miten ihmeessä pystyn menemään sinne sairaalaan yksin? Se tuntuu erittäin ahdistavalta... Haluan totta kai nähdä isäni...
Aluksi epäiltiin aivoverenvuotoa... tällä hetkellä aivoinfarktia. Joka tapauksessa isä makaa sairaalassa jatkuvassa tarkkailussa ja saa kipulääkkeitä päänsärkyyn, joka ei kuulemma tunnu katoavan millään. Näkö on palautunut, mutta hän näkee kaiken puolikkaina.
Puhuin tänään äidin kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että minun pitäisi mennä viikonloppuna katsomaan isää yksin sairaalaan. Kävin siellä kyllä eilen äidin kanssa, mutta yksin meneminen tuntuu ylivoimaiselta. Jotenkin tuntuu, etten vain pysty siihen. Ja noista ajatuksista taas tulee kamalan syyllinen olo. Tunnen itseni todella pahaksi, kun 'en halua' mennä katsomaan omaa isääni. Mutta haluanhan minä... en vain halua mennä yksin.
Äidille ei kuitenkaan voi sanoa mitään. Hän on jo hulluna huolesta isän takia ja lisäksi kaksi pikkuveljeäni ovat ihan sekaisin. Toinen joutui kesken työpäivän tänään kotiin, koska ei yksinkertaisesti kyennyt työskentelemään paniikkinsa takia. En minä voi enää lisätä äidin taakkaa... täytyyhän hänenkin saada jostain tukea. On parempi, ettei hän tiedä peloistani.
Ongelma onkin nyt sitten, että miten ihmeessä pystyn menemään sinne sairaalaan yksin? Se tuntuu erittäin ahdistavalta... Haluan totta kai nähdä isäni...
Vastaukset 4
Vanhimmat
ota poikaystävä mukaasi tueksi.
Isäsikin ilahtuisi, jos tulisi joku muukin katsomaan. Tai sitten ota veljesi mukaan. Heitä isäsi näkisi mielellään. Isäsi selviää, älä ole huolissasi. Mutta suosittelen ottamaan jonkun kaverin mukaan. Olisihan sinustakin kiva nähdä joku, kun olisit sairaalassa. Isälläsikin on varmaan melkoinen pelko itsestään, että mites tässä käy. Tapaa hänet ja luo häneen uskoa. :)
Kiitos asiallisista vastauksista, sillä niitä täällä tuntuu saavan hyvin harvoin. Tällä kertaa onneksi sain :)
Poikaystävää en oikein voinut ottaa mukaan, koska hän asuu toisella paikkakunnalla. Onneksi hän on kuitenkin jutellut asiasta kanssani, sekin auttaa paljon.
Veljet puolestaan asuvat vielä vanhempien kanssa. Menevät kuulemma äidin kanssa isää katsomaan...
No, kuitenkin. Kävin tänään sitten isän luona. Ja uskaltauduin jopa menemään sinne yksin. Aluksi koko juttu kammotti, mutta loppujen lopuksi olikin ihan helppo jutella isän kanssa. Se kyllä puhui jostain Intian väestönkasvusta ja Sibeliustalon kosteusvaurioista, mutta kyllä noistakin asioista juttelee, jos sillä saa toisen vähän paremmalle tuulelle x)
Kiitos, kun rohkaisitte minua. Se oli todellakin tarpeen. Maanantaina ajattelin sitten mennä uudestaan käymään koulun jälkeen. Kerrankin jotain hyötyä siitä, että sattuu käymään koulua hevonkuusessa asti keskussairaalan vieressä ^^
meidän perhetuttava sai samanlaisen aivoinfarktin muutama vuosi sitten, ja nykyään hänestä ei edes huomaa, että jotakin oli sattunut. Tosin paranemiseen menee aikaa, monta kuukautta. ja aluksi tuttukin sai opetella käyttämään vasenta kättää ja jalkaa uudestaan.
Mutta toivottavasti isäsi paranee. :)