Kysyisin sinulta (ja mielellään muiltakin sijaisvanhemmilta) mielipidettä tähän äiti ja isä sanojen käyttöön.
Minun lapseni sijoitettiin muutamaa kk vaille vuoden ikäisenä lapsettomaan perheeseen.Lapsi ei vielä puhunut, ja sijoituksen pituudesta ei siinä vaiheessa ollut tietoa, mahdollisuus biokotiin palautumiseen oli suuri.
Sijaisvanhemmat käyttivät ensimmäisestä päivästä lähtien itsestään nimitystä äiti ja isä. Neuvotaanko näin siinä sijaisvanhemmuus-koulutuksessa, vai jääkö asia vanhempien päätettäväksi? Oliko sijaisperheen ratkaisu mielestäsi oikea?
Minun lapseni sijoitettiin muutamaa kk vaille vuoden ikäisenä lapsettomaan perheeseen.Lapsi ei vielä puhunut, ja sijoituksen pituudesta ei siinä vaiheessa ollut tietoa, mahdollisuus biokotiin palautumiseen oli suuri.
Sijaisvanhemmat käyttivät ensimmäisestä päivästä lähtien itsestään nimitystä äiti ja isä. Neuvotaanko näin siinä sijaisvanhemmuus-koulutuksessa, vai jääkö asia vanhempien päätettäväksi? Oliko sijaisperheen ratkaisu mielestäsi oikea?
Vastaukset 29
Vanhimmat
kunnioitettu. Eikä lastakaan.
Oliko sijaisvanhemmilla tietoa, että sijoitus on lyhytaikainen?
Kyllä minun mielestäni etunimi olisi riittänyt käyttöön. Jotkut kertovat, että sijaisvanhemmista käytetään nimeä esim. Maija-äiti, äiti-Maija jne.
Kyllä lapsi itse alkaa kutsua, miten haluaa, ja annettakoon hänelle se oikeus, sillä muuta oikeuttahan lapsella ei ole.
Kysyn, kauanko lapsesi on ollut huostassa? Ja saatko sinä tavata lastasi yhtään.
Pakko keroa tälläisesta höpsöydestäni. Tyttäreni otti kuukausi sitten koiran, joka on minulla viikot. Viikonloppuisin tyttöni tulee luokseni. Hän ehkä pääsee vuodenvaihteessa asumaan itsenäisesti, joten hän otti sen takia koiran.
Koira on nyt 8-kk vanha. Minulla on ongelma. Monesti sanon Nalalle, että äiti-tekee, tai että lähdetkö äidin kanssa ulos tai muuta vastaavaa. Joskus puhuttelen kyllä ihan etunimellä. Huvittavaa, koska äiti koiralle, ja vielä toisen koiralle.
Mutta kyllä sinun tapauksessa sinut on ohitettu tosi pahasti!
Minä en tiedä mitä sijaisvanhemmille oli sanottu sijoituksen pituudesta. Todennäköisesti että sitä ei kukaan tiedä.
Sijoituksesta tuli pitkäaikainen, ja sen lopuksi lapsi adoptoitiin. Tapaan häntä kyllä edelleen säännöllisesti.
Kirjoitin tuolla biopuolella aika pitkän jutun niistä tunteista joita lapsesta luopuminen minussa herätti. Nyt takkuan edelleen joidenkin yksityiskohtien kanssa sijoituksen suhteen, jotta pääsisin itse elämässä eteenpäin ja saisin käsiteltyä pois mieltä painamasta tämmöiset "pikkupiikit".
Lapsella oli ja on todella hyvä rakastava perhe, joita suuresti kunnioitan. Ja joille olen lopunikäni kiitollisuuden velassa, koska pitävät lapsestani parempaa huolta kuin mihin itse silloin kykenin. MUTTA: Tämän on vasta aika näyttänyt. Kun sijoitus alkoi, me emme tunteneet toisiamme, eikä minun tilanteeni ollut niin lukkoonlyöty että kukaan olisi tiennyt sijoituksen jatkuvan.
Kun menin kylään ensimmäistä kertaa ja kuulin heidän sanovan lapselle äiti ja isä, järkytyin kovasti. Tunsin jo valmiiksi huonommuutta ja epäilin omaa kykyäni kasvattaa lasta. Tämä nimitys asia ei suinkaan ollut syy siihen, mutta lisäsi kyllä entisestään omaa huonommuuden tunnetta.
Lapsen takia rupesin kutsumaan itseäni etunimeltä. Että hän saisi mahdollisuuden pysyvyyteen edes näissä nimityksissä. Mihin sitä ei lapsen takia pystyisi, vaikka kipeää tekeekin?
Aika on tietysti näyttänyt, että "äiti ja isä" olivat ne oikeat äiti ja isä. Mutta sitä aikaa ei ensimmäisenä päivänä ollut vielä niin paljoa takana, että nimitys minun mielestäni olisi jo silloin ollut oikeutettu.
Nyt olen taistellut yli kymmenen vuotta. En suinkaan sijoituksen/adoption purusta, vaan itseni kanssa. Haaveilen edelleen perheestä, mutta toistaiseksi olen "äiti" vain kissalleni. Jonka senkin uskalsin hankkia vasta viime vuonna. Menettämisen pelko on minulla ollut niin vahva että jopa lemmikin hankinta epäilytti.
... meillä sijotettu tuli pikkuisena, ja tietoa ei sillon ollut sijoituksen pituudesta, jolloin alkuun olimme vain etunimet lapselle, mutta nyt kun on ollut meillä pitempään niin meistä on tullut mamma ja pappa, joilla myös lapsi itse meitä kutsuu, mutta bio vanhemmista käytetään sanaa piip-äiti ja piip-isä, ja jossain vaiheessahan lapsiits sitten tekee lopullisen päätöksen nimityksistä....
kun lapset meille tulivat, oli alusta asti selvää, että sijoitus jatkuu pitkään ja lapset olivat pieniä.
Käytimme kyllä itsestämme etunimiä aluksi, biovanhemmista piip-äitiä ja piip-isää.
Isä on edelleen piip-isä, mutta äidistä ei kovin paljon puhuta, jos lapset haluavat hänestä jutella(vieläkin ovat melko pieniä), hän on piip-äiti edelleen.
Oman valintansa mukaan lapset, niin meidän biologiset kuin sijoitetut, ovat kutsuneet kausittain minua etunimellä, toisinaan äidiksi.
Nyt on äiti-vaihe meneillään, ehkä siksi ettei bioäidistä ole kuulunut vuosiin mitään.
sijoitettiin 1v2kuukauden ikäisenä.Alussa puhuimme itsestämme etunimillä(lapsi ei osannut puhua)mutta ajan kanssa lapsi itse alkoi puhuttelemaan meitä isänä ja äitinä.Voi johtua siitäkin että ei tapaa biovanhempiaan ollenkaan ja kuuli biolastemme sanovan meitä isäksi ja äidiksi.
Biovanhemmista hän puhuu esim Virpi-äiti ja Topi-isä,vanhemmat ovat usein hänen mielessään vaikka ei heitä tapaakkaan(vanhempien päätös).Itse en ainakaan kannata että lapsi PAKOTETAAN sanomaan sijaisvanhempiaan äidiksi ja isäksi tai tyrkytetään sitä hänelle mutta jos lapsi itse haluaa niin mikäs siinä.Lapsi saa ainakin meillä päättää miksi haluaa meitä kutsua.
Me tiedettiin jo alussa että sijoituksesta tulee pitkä.
Meillä sijaisvanhempia kutsutaan etunimeltä vaikka lapset ovatkin pitkäaikaissijoitettuja. Tosin yksi tytöistä on pettynyt niin bio-äitiinsä että kutsuu sijaisäitiään äidiksi, mutta koska hänellä on ihana bio-isä kutsuu hän sijaisisää etunimeltä. On siis "korvannut" sen huonomman bioistaan jo monen vuoden ajan. ;)
kaikki lapset ovat tulleet sijoitukseen leikki-ikäisenä tai vanhempina ja meillä on perheessä neljä biologista lasta, jotka tietysti kutsuvat meitä äidiksi ja isäksi. Nimitysasiasta olemme aina puhuneet lasten kanssa jo ennen muuttoa, tutustumisaikana, ja antaneet heidän itsensä valita, miten meitä kutsuvat. Toisiamme puhuttelemme etunimillä. Usein lapset ovat aluksi käyttäneet etunimiämme, mutta siirtyneet kutsumaan meitä äidiksi ja isäksi, yksinkertaisesti sen takia, että tässä perheessä olemme äiti ja isä. Sillä nimellä koiratkin meidät tuntevat, ilman, että siihen sisältyy suurempia tunnelatauksia. Tosin nimitysvalintaa ohjaa yksinkertaisesti halu kuulua joukkoon. Etunimen käyttäminen, jos siihen painostaisimme, voisi saada lapset tuntemaan itsensä eriarvoisiksi.
Usein lapset päätyvät kutsumaan sijaisvanhempia äidiksi ja isäksi jo lastenkodissa. Meille kaikki lapset ovat tulleet lastenkodista, jossa he ovat asuneet vuodesta kahteen vuoteen. Vuodessakin ehtii laitoksessa lapsiporukka muuttua moneen kertaan, joku palaa takaisin biol. perheeseensä, aika moni lähtee sijaisperheeseen. Lapset ovat näistä muutoista hyvin tietoisia, viettävät läksiäisjuhlia jne. Kun perhesijoituksesta päätetään, kerrotaan siitä myös lapselle, joka ei välttämättä edes ymmärrä mitä tarkoittaa kun sanotaan, että muuttaa sijaisperheeseen, jossa on sijaisäiti ja sijaisisä.. Minuakin on yksi tyttö taluttanut lastenkodin käytävillä ensitapaamisessamme ja selittänyt kaikille, että tässä on mun uusi äiti.. Nimitys valikoitui siis jo lastenkodissa.
Jokaisen meille sijoitetun lapsen biol. äiti ( ja isäkin..) on varmasti tuntenut saman kouristuksen sydämessään kuin sinä, Leilani, kuultuaan lapsen kutsuvan minua äidiksi. Olen aina pyrkinyt keskustelemaan nimityspolitiikasta etukäteen biol. vanhempien kanssa, ja korostanut sitä, etten aio viedä sitä ensimmäisen äidin paikkaa lapsen sydämessä, vaan päinvastoin, yritän tukea ja vahvistaa sitä rakkautta, jota lapsi omia vanhempia kohtaan tuntee, niin, että lapsi ymmärtäisi jossain vaiheessa, ilman katkeruutta, omia vanhempiaan ja syitä, jotka johtivat huostaanottoon. Nytkin meillä on lapsia, joiden biol. äiti ei missään nimessä hyväksy lasten valintaa ja joka aina muistuttaa heille, etten minä ole heidän äitinsä. Siitä sitten juttelemme lasten kanssa ja mietimme, miksi asia on äidille niin vaikea.
Mielestäni lapsesi sijaisvanhemmat toimivat väärin, todennäköisesti ajattelemattomuuttaan. Alle vuoden ikäisen ja perheen ainoan lapsen ollessa kyseessä ei tunnesuhteen muodostumiselle ole mitään merkitystä sillä, miksi lapsi sijaisvanhempiaan kutsuu. Sijaisvanhemmille sillä sen sijaan saattoi olla suurikin merkitys. Kuten täällä on monesti todettu, ihmisiä sitä vain ollaan, sekä biot että sijarit.. Pitäisi aina osata ajatella tekojensa seurauksia myös toisen näkökulmasta..
Alussa jo meidän lasten sijaisäiti oli tehnyt selväksi että heillä käytetään piip-äiti nimitystä. Lasten puhutellessa tai kysyessä jotain käyttäen pelkkää etunimeä hän ei ollut kuulevinaankaan. Kun lisäsi äiti mnimen loppuun niin silloin vasta kuulo palasi.
niin nöyryyttämällä siajislapsia. Näinhän se on nähty ja koettu. SAIRASTA!
Jahas, taas mentiin tähän sijaisvanhempien "nimittelyyn", no jokainen ajattelee omilla aivoillaan.
Meille oli alusta asti selvää, että biovanhemmat ovat isä ja äiti, ilman mitään etunimiliitteitä. Me sijarit ollaan mamma ja pappa.
Takana tässä on se toive, että lapset voisivat palata bioperheisiin. Vanhemmat ovat aina vanhempia, he ovat lapsilleen elämän lahjoittaneet ja ovat siis isä ja äiti.
Meillä omat biolapset kutsuvat meitä mammaksi ja papaksi nykyään, siinä kävi niinpäin.
Nyt kaikki katkeruudet romukoppaan ja yritetään löytää täälle palstalle edes yksi viestiketju ilman jatkuvaa sijaisvanhempien nälvimistä. Onnistuuko?
Katsos, monien vuosien ja pitkän taistelun tuloksena, sain lapselleni lapseni kehityksen ja fyysisten tarpeiden kannalta paremman sijoituspaikan kuin mitä aikaisempi oli: siskoltani.
Siskoni oli vaikuttamassa aikoinaan lasteni huostaanottoon ja sijoitukseen. Kun vuosien jälkeen vaadin lapselleni paremman paikan, ja sosiaalityöntekijät olivat selkäni takana ottaneet siskooni yhteyden, hän soitti minulle: Mikä hän on huolehtimaan kakaroistani. Sinä olet itsekäs. Et ole vuosiin huolehtinut lapsistasi.-- Ja mikähän oli syy.
Hänellä sijoituksessa oleva lapseni pääsi ripille. Olimme kirkon pihalla kun oli konfirmaatioharjoitukset. Minä, bioäiti, tyttöni sisko, eli minun toinen tyttöni ja tyttöni muutaman kuukauden ikäinen poikani. Ja myös siskoni luona sijoitettuna oleva tyttöni.
Siskoni tuli pihalle poikansa kanssa, ja sanoi:
Tule Kirsi tänne, niin otetaan sisasaruksista kuva. Ja niinpä hänen pojastaan ja tytöstäni otettiin kuva. Lähdin pois vauvani kanssa. Toinen tyttöni jäi sinne, ja he menivät syöään ja siskoni luokse. Sijoitettu tyttöni oli itkenyt, että minä eli hänen bioäitinsä pilasin koko illan. Siskoni oli silittänyt vuoden sijoituksessa olevaa lastani ja sanonut: Että voi pientä. Äiti lohduttaa.
en tiedä onko tuo katkeruutta. eikä oikein sijaisvanhempien nälvimistäkään.
itse biona olen miettinyt ihan samaa. ja minusta tuntuisi todella pahalta jos lapseni alkaisi kutsua sijaisvanhempia äidiksi ja isäksi. poikani ei vielä puhu, joten tämä kaikki on minulla vielä edessä päin.
aivan kuin viimeisetkin äitiyden rippeet vietäisiin jos lapseni alkaa sanoa heitä äidiksi ja isäksi. vaikka nämä ovat vain sanoja.
kun tapaamisissa puhun pojalleni äidistä tarkoittaen itseäni, alkaa poika katsella ovelle tai ikkunaan. aivan kuin etsien jotain.
on totta että myös lapsi itse päättää miksi alkaa kutsua sijaisvanhempiaan. mutta kun on näin pienestä lapsesta kyse, niin kyllähän sijaisvanhemmat siihen vaikuttavat jos koko ajan käyttävät itsestään nimitystä äiti ja isä.
teillä anttuuna on hienosti ratkaistu tämä "ongelma."
ja on jännää huomata etten koe sijaisisää milläänlailla "uhkaksi." minulla ei perheessä miestä ole, joten on kai luonnollista että tunnen sijaisäidin asettuneen minun paikalle poikani elämässä. hän "uhkaa" äitiyttäni asettumalla naisena "äidiksi poikani äidin eli minun paikalle.
täytyypä selvittää miksi he itseään pojalleni nimittävät.
ei tämä ole katkeruutta, vaan tuntuisi järkyttävän pahalta jos en olisi äiti pojalleni, edes sanallisesti. tosin ehkä myöhemmin lapsi käsittää että voi olla kaksi "äitiä."
lapsellesi lupa kutsua ja pitää sijaisvanhempia äitinä ja isinä, itse tulet kuitenki aina olemaan se 1 äiti.
et sitten ollut se vanhempi, jota voisi kutsua äidiksi tai isäksi???
täältä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4000000000000041&posting=22000000010333954
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000001326&posting=22000000010370358
Meillä sijoitetut lapset saavat sanoa meitä nimeltä jos haluavat. Vanhempi sanookin meitä nimellä, mutta nuorempi kutsuu äidiksi ja isäksi. Nuorempi on ollut meillä lähes koko ikänsä eikä juurikaan tapaa biologisia vanhempiaan(heidän omasta haluttomuudestaan).
Eikös siinä 1. ketjussa ollut puhe siitä, kun joku sijaisvanhempi oli kirjoittanut viestin lapsille ja allekirjoittanut sen "äiti ja isä"? En minäkään eri viestiä kirjoittele kullekin lapselle, minä olen tämän perheen äiti ja viestit allekirjoitan myös "äiti". En kyllä nimeä lappusiani kenellekään, päällä saattaa lukea "hei" tai "lapset".
niin kiire on, ettet ehdi kirjoittaa lappuseesi "äiti" ja "sijaisäiti". Olisi hyvä senkin takia, että sijaislapset varmasti kokisivat tällä keinolla tulleensa myös huomioiduksi lappusessasi. Sijaislapset säilyttäisivät myös oman identiteettinsä, koska ethän sinä kuitenkaan heidän OIKEA äitinsä ole. Pikkuasioiden huomioiminen heidän kohdallaan antaisi heille hyväksytyksi tulemisen tunteen ja varmasti palkitsisi myös itseäsi, lapset aikuistuttuaan muistaisivat sinut ainakin rehellisyydestäsi.
etköhän nyt huomioi vain omia tunteitasi ja omia traumojasi.
ihan totta!
jos minun on alettava kirjoittelemaan lappusiini joka mukulalle eri nimikettä kunkin biovanhemman milenmukaan, niin jääköön sekin viestintä.
jos lapsi, joka on asunut meillä yli puolet elämästään, ei tunne itseään huomioiduksi pelkällä äiti allekirjoituksella, niin olkoon tuntemati.
kuka heitä sitten jatkossa huomioi erikseen? koulussa työpaikalla siellä bioperheessä? pitääkö sielläkin aina korostaa erilaisuutta ja eritaustaisuutta ja sitä myötä eriarvoisuutta.
kuten yllä kirjoitettiin: minäkin olen tämän perheen äiti ja allekirjoitan lasten lappuset äitinä. oli ne lujikat sitten minun, sinun tai naapurin . niitäkin tässä pyörii kyläilemässä ja lappusista ohjeita lukemassa.
vai niillekö pitäisi vielä oma lappu kirjoittaa allekirjoituksella naapurintäti. jos vaikka tuntevat itsensä huomiotta jääneiksi ja hyljityiksi.
onko muuten hyvää rehellisyyttä kokoajan korostaa pitkäaikaisesti sijoitetulle, et muuten ole meidän perhettä? olet sijoitettu, en ole äitisi, vieras täti vain. vaikka nyt hellinkin ja lohdutan sinua, niin se, jonka takia sinua nytkin lohdutan, on se oikea äiti. muista kaiken aikaa, että olet sijoitettu, tämä ei ole kotisi, älä vain tunne itseäsi osaksi perhettä, sijoitettuhan sinä vain olet. se olisi REHELLISTÄ mutta JULMAA.
"onko muuten hyvää rehellisyyttä kokoajan korostaa pitkäaikaisesti sijoitetulle, et muuten ole meidän perhettä? olet sijoitettu, en ole äitisi, vieras täti vain. vaikka nyt hellinkin ja lohdutan sinua, niin se, jonka takia sinua nytkin lohdutan, on se oikea äiti. muista kaiken aikaa, että olet sijoitettu, tämä ei ole kotisi, älä vain tunne itseäsi osaksi perhettä, sijoitettuhan sinä vain olet. se olisi REHELLISTÄ mutta JULMAA."
Tuotahan täällä toivotaan. Tarkoituksena onkin, ettei lapsi kokisi kuuluvansa perheeseen millään tavalla; että lapsi saisi tuntea olevansa erilainen ja syrjitty, ettei edes haluaisi kiintyä sijaisvanhempiin.
Tavoitteena kun ei ole se, että lapsi kehittyisi psyykkisesti ja emotionaalisesti normaalilla tavalla, vaan että hänelle tulisi traumoja, ja aikuisena voisi sitten syytellä sijaisvanhempiaan, kun hekään eivät häntä rakastaneet (omat vanhemmatkaan eivät edes pidä yhteyttä). Millainen minäkuva lapselle syntyy, kun saa kokea, ettei kukaan ole koskaan hänestä välittänyt? Miten tällainen lapsi selviytyy aikuiseksi ja aikanaan huolehtii omista lapsistaan?
Kauheaahan se olisi, jos lapsi kokisi sijaisperheessä olevansa rakastettu ja turvassa.
Minäkin muuten kirjoitan lappuihin aina että "äiti". En ole koskaan sanonut lapselle olevani hänen äitinsä tai puhunut hänelle niin, että opettaisin siinä kutsumaan itseäni äidiksi. Muutaman vuoden meillä oltuaan lapsi (koululainen) itse alkoi kutsua meitä äidiksi ja isäksi (ja silti kutsuu biojaankin äidiksi ja isäksi). Pitäisi kai korjata aina, että "en minä ole sinun äitisi"? Tulisi varmaan hyvä mieli.
Tärkeintä on ajatella, miltä biovanhemmasta tuntuu. Aikuisesta ihmisestä. Muistakaa se, hyvät sijaisvanhemmat.
Jäin tuossa miettimään juuri sitä miltä mahtaa pienestä sijoitetusta tuntua, jos nimitykset vaihtuvat hänen kohdallaan toiseksi. Omat lapset kutsuvat sijaisvanhempia isäksi ja äidiksi ja kun hän kaipaisi syliä tms nimitykset vaihtuvatkin aivan joksikin muuksi.
nimityksestä. Heräsi mieleeni että on todella heiko itsetunto bioäideillä kun tuosta nimityksestä noin kärsitte.
Minun ei edes tulisi mieleenikään kyseenalaistaa sitä miksi lapseni nimittää sijaisvanhempiaan.
Ajattele itse omalle kohdallesi ja samaan tilanteeseen kuin lapsesi. Haluatko olla aina ja kaikkialla poikkeava muista perheen lapsista.
Minua jo aivan hävettää teidän puolestanna.
Nyt itse olet poikkeava ja nauti siitä mutta anna lapselle mahdollisuus elää täysillä ja tuntea yhteen kuuluvuutta sijaisperheeseen.
On turha edes ehdotta tai kyseenalaistaa sitä "Tokko sinulla niin kiire on"... alennatko lapsesi noin mitättömäksi mieti ja pyydä lapseltasi anteeksi mitä nyt oletkin hänelle ehdotellut ja sanonut näistä nimityksistä. Ole siis rehellinen toisella tavalla tämä ei ole kysymys mistään rehellisyydestä kirjoittele mitä tykkäät niin et sillä voita mitään rehellisyyttä itsellesi.
että jos joka paikassa täytyy kaikille tehdä selväksi, ettei sijoitetut ole biolapsia, niin ketä se eniten haittaa? Lasta tietysti, tätä sijoitettua.
Jos sijaisperhe tapaa vaikka jonkun puolitutun, jonka kanssa vaihdetaan muutama sana. Toinen voi jotain kysyä lapsista, varsinkin jos lapsia on mukana. Pitäisikö siinä tilanteessa siis alkaa sormella osoittelemaan sijoitettuja "eihän nuo meidän ole.."?
Minä ainakin olen huomannut, että myös nämä sijoitetut haluavat sulautua joukkoon. Koskaan eivät sijoitetut ole korjanneet jos joku muu puhuttelee meitä äidiksi ja isäksi.
varsinkin, jos perheessä on omia lapsia. Meillä on vuosien varrella ollut kesälapsia ja nämä ovat luonnollisesti kutsuneet meitä äidiksi ja isiksi omien lastemme tavoin. Eikä siitä ole kukaan tuntunut loukkaantuvan tai kärsivän - tai kukaan vanhemmista ei ole kehdannut sanoa mitään. Mutta ovathan nuo iloisesti tuoneet lapsensa meille seuraavinakin kesinä äidittelystä ja isittelystä huolimatta.
YKSI ÄITI. MUISTAKAA sijaisvanhemmat SE TOSIASIA.
lapsella on vain yksi äiti. ja se on se, joka herää öisin lohduttamaan painajaista. komentaa tekemään läksyt. kuskaa harrastuksiin ja kavereille. lohdutta pettymyksissä ja on aina, aina paikalla, kun lapsi tarvitsee.
lapsella on vain yksi äiti. toinen on synnyttäjä.
Lue:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000001326&posting=22000000010370358
minä en koskaan lue linkkejä, joista entiedä mihin ne vievät. normaalia itsensä ja koneensa suojelua.
jos haluat kommentini asiaan, referoi lyhyesti tänne.
Omista kokemuksistani ja omasta mielipiteestäni asian pitäisi mennä niin, että lapsi itse päättää millä nimillä kutsuu sijaisvanhempiaan. Sitä voi vaikka sijaisvenhemmat puhua Piia-äidistä, kun tarkoittavat itseään tai Mtti-isästä, mutta isä ja äiti nimitykset biologisille, ellei lapsi sitten itse toisin halua.
Itselläni on jo yli vuoden ikäinen poika eikä hän puhu. Ei sano äitiä, mutta tietää kyllä, että kuka/mikä on äiti. On tiennyt jo pitkän aikaan. Ei se, että hän ei osaa sitä sanoa, tarkoita sitä, etteikö sillä sanalla olisi pojalle oma tärkeä merkitys...että äiti on se, joka on tässä kokoajan, joka on ollut alusta lähtien.
Sanoisin viellä sen leilani, että vaikka tuntuukins inusta pahalta tuollainen "erityistittelin" omiminen ja väärinhäns iinä on ainakin minun mielestäni tehty, niin lapsellasi on kuitenkin hyvä olla ja se on pääasia, että lapsellasi on kaikki hyvin.
Täällä on minun kaltaisia lapsia, joilla on "kaikki" hyvin, mutta lapsuus oli mitä oli ja vanhemmista ei ole vanhemmiksi vielläkään. Omat lapsesi osaavat kyllä arvostaa uhrauksiaan sitten kun sen aika tulee ja myös sinua!