En jaksa enää tätä

Ja mikähän olikaan se ikäsi? ei mutta sama ongelma mutta vastakkainen, jotenki alkanu tuntuun ettei tämä tästä koskaan parane elikkä se on vaan pysyvästi tämmöstä sama kuin olis silmä puhjennu keppejä voi käyttää mutta koskaan et näe eteesi.

Tiedän tuon tunteen...itse sairastuin 17 vuotiaana ja onni mulla oli että olin jo alkanut 15 vuotiaana seurustelemaan ja mul oli ihana poikaystävä ja paljon kavereita. En kuitenkaan kertonut näistä kohtauksistani kenellekkään vaan pakenin tilanteesta valittaen pahaa oloa ym. vuosien varrella rupesin välttämään paikkoja joissa olin näitä paniikki kohtauksia saanut ja pikku hiljaa ympyrä alkoi supistua. Saan jo paniikki kohtauksen kun ajattelenkin että pitäisi matkustaa linja-autolla, olla kaupan jonossa,parturis, jossain auditoriossa tai yleensäkin tilanteessa josta en heti pääse pois ilman että herätän huomiota. salailu on ollut tosi vaikeeta ja etenkin viimeaikoina tilanne paheni niin että avomieheni ollessa töissä itkin päivät ja mietin et mitä jos se saa tietää? jättääkö se mut ja ettii jonkun joka ei oo tälläi "sekopää" ja olin aivan loppu ja paniikki kohtauksia alkoi tulee jo kotonakin, joten en enää jaksanut kertoa valheita vaan soitin lääkäriin ja sain aika pian ajan ja nyt oon käynyt psykologil juttelee ja varmaan mietitään jotain lääkitystä, mutta se ei haittaa, jos vain pystyn tästä lääkkeitten avulla paranemaan sillä haluan todellakin entisen sosiaalisen elämäni takaisin ja mennä minne huvittaa ilman ainaista panikointia. Avomieheni otti asian tosi hyvin ja haluaa minun todella parantuvan ja on tukena...turhaa panikoin sitä jättämistä, ollaanhan oltu jo 10 vuotta yhes, eikä tälläi pikku juttu meidän tunteitamme muuta. Tänään sain kerrottua asiasta vielä iso-veljelleni, joka myös sanoi aikoinaan kokeneensa samanlaisia paniikkikohtauksia, mutta sille tää ei jäänyt päälle niin kuin mulle...nyt jo 8 vuotta tätä takana. veljeni toivotti voimia ja oli onnellinen että olin hakenut apua, sillä tämä on erittäin yleinen sairaus nykyään. ja jos joku ei huoli sinua omana itsenäsi, se ei ole se oikea...sillä eihän tämä sairaus sinun persoonaasi muuta.Itse ruoskinta ja mollaaminen ja vähättely ei todellakaan auta...on helppo neuvoa toista, vaikka itse harrastan tuota aivan samaa. Olen aina ajatellut, että jokaisella on jotain vikaa tai sairautta jossain vaihees elämää ja kaikesta on mahdollisuus toipua jos vain jaksaa uskoa parempaan huomiseen ja hakee apua. Jollain on kolesterolia, toisella korkee verenpaine, kolmannella reistaa sydän ja mulla sattuu tekee mieli tepposia, mutta ei se musta hullua tee vaik hullulta kuulostaakin nuo kohtaukset sellaisen mielestä joka ei ole moista kokenut=) kuivaa kyyneleesi ja hae apua! Ja olen varma että vielä tapaat sen unelmiesi prinssin, joka vähät välittää mistään paniikkihäiriöstä, kun on sinuun tutustunut;)Toivottavasti sulla olisi joku jolta voisit saada hellyyttä ja läheisyyttä, sillä tiedän että pelkkä kosketus tulee välillä vaikeina aikoina todella tarpeeseen!Voimia tulevaisuuteen=)

Hulluksi tulemisen pelko, kuoleman pelko, yleensä myös tukehtumisen ja pyörtymisen pelko.
Sekä kaikki sivuoireet joita huomaa ruumissaan tapahtuvan.

Mitä siihen tehdä?
Itse parannuin koska lakkasin välittämästä pelosta (siihen meni aikaa).
Eli itseasiassa aloin ajattelemaan että, perkele! Jos kuolema tulee niin tulkoon.

Eihän se näin helppoa tietysti ole kaikilla ja jokainen kärsii tavallaan mutta onko ketään muita joka suhtautuu samalla lailla.

Del.

Oon itekin ihmetelly että millä tätä jaksaa mutta kyllä tää jotenkin menee. Auttaa asiaa suuresti kun menee lääkärille kertomaan asioistaan niin saa edes lääkkeet. Siitä on ainakin hyvä aloittaa jos ei sitä ole vielä tehnyt. Ja muutenkin tekee hyvää käydä jollekin puhumassa.

moi! oletko harkinnut meneväsi lääkärille puhelemaan tästä? suosittelen, itselläni on paniikihäiriö ja olen saanut siihen lääkkeet ja ne on todella auttanu ,