Oikein huvittaa, en edes tiedä mille palstalle kirjoittaisin vai perätikö kaikille? Aihe sinänsä on vakava, mutta noita murheita on niin monenlaisia ettei tiedä mistä aloittaisi tai minne asiansa kertoisi josko minnekään..
Olen siis vuosimallia -79 naikkonen, joka haluaa nyt vuodattaa asioitaan tänne, kuunnelkoon ken haluaa ja vastatkoon ken kykenee. Kirjoitan tämän kieli poskella, muuhun en enää kykene.
Kaikki alkoi siitä kun kasvoin riitaisassa perheessä. Isä alkoholisti, äiti tyypillinen nainen joka vain myötäilee. Kasvoin siis kaiken taistelun keskellä vanhimpana lapsena. Olin riitojen kiistakapula ja erotuomari siitä asti kun opin kävelemään ja puhumaan. Piilottelin mm veitsiä ja muita teräviä esineitä vanhemmiltani. Toimin myös pikkuveljeni sijaisäitinä, koska oikea ei siinä elämäntilanteessa pystynyt kuin juuri ja juuri pysymään hengissä. Toimin myös äitini terapeuttina/keskustelu kaverina ikävuodesta 9 ylöspäin.. Kuuntelin kuinka hän kertoi asioitaan.. Esim miten hänet taas on raiskattu isäni toimesta tai miten häntä on taas lyöty. Tätä jatkui teiniyteeni asti ja kunnes muutin kotoa ja kunnes äitini vihdoin erosi isästäni. Se oli elämäni suurin ilonaihe, mutta myöskin pelkoni. Isäni oli ja on erittäin agressiivinen selvinpäinkin.. Hän mm.soitteli uuteen kotiimme jossa asuin minä, veli ja äiti jatkuvasti haukkumasoittoja ja tunki postiluukusta lappuja ja häiriköi kaikin tavoin elämää. Silläaikaa minä ja veli piilossa vaatekaapissa, kun sehän voisi tulla vaikka oven läpi.. Mutta eipäs pompita asioiden edelle.
Siis tällä taustalla minä tyttö menen sitten kouluun. Olin kaikinpuolin arka ja "outo" koska perheeni oli niin "outo".. Tarkoittaa siis sitä kun lapsuus loppuu ja ihmiset eli tässä tapauksessa luokkatoverit alkava tiedostamaan maailmaa, minua alettiin siis syrjiä. Syrjiminen johti lopulta koulukiusaamiseen. Asiat vain mutkistuivat yläasteelle mentäessä. Niin perheessä kuin minun oman pikku elämäni kanssa. Suurimpia syitä kiusaamiseeni oli juuri perheeni "outous" ja se että ei ollut rahaa.. Meidän perheellä oli ne kaikki elementit mitä keskiluokkaisella perheellä yleensäkin. Mutta lisäksi oli silloisen reilun miljoonan markan arvoinen purjevene.. Tämä paatti oli helvetti! Isäni silmäterä. Siellä meidän "ihana perhe" sitten vietti kaikki mahdolliset vapaansa, mutta vaatteisiin ei sitten kyllä ollut varaa! Kuljin kirpputorivaatteissa ja sehän ei tuolloin ollut ollenkaan "muodikasta".. Perheellämme oli hädin tuskin varaa ruokaan.. Mutta vene piti olla!! Piti olla myös omakotitalo ja auto ja kaikista näistä lainaa.. Ja tottakai äitini oli aika suuren osan ajasta työtön.. Yhdessä vaiheessa kumpikin oli työtön. MUTTA VENE PITI OLLA.
No 8-luokalla tilanne meni niin pahaksi että vaihdoin ensin luokkaa, josta ei ollut kuin haittaa. Ja sitten ravasin jos millaisen tohtorin, kuraattorin, terveydenhoitajan ym luona. Ja vihdoin vuosien kärsimyksen jälkeen minut passitettiin sairaalaan. Olin koittanut tappaa itseni milloin milläkin konstilla, mulla oli syömishäiriö eli anoreksia ja mä en pystyny näistä enkä muistakaan syistä enää asumaan kotona tai opiskelemaan koulussani. Kärsin syvästä masennuksesta. Sairaalassa oloaikanani isäni ja äitini erosivat, joten säästyin edes siltä. Mutta usein isäni soitteli mulle sairaalaan kertoillen "mukavia juttuja".. Ja niinpä mun tervehtyminen oli yhtä vuoristorataa.
Jokatapauksessa, sairaalassa olin tietysti saanut myös psykiatrin apua ja masennuslääkkeitä yms ja tuntuikin kun sieltä pääsin että nyt elämä alkaa! Ja niin se hetkeksi alkoikin. Olin jopa oma itseni muutaman vuoden ja oikein voimakas tomera tyttönen.
Mitäs sitten tapahtuikaan.. Tuli mies, tuli mies, tuli mies jne. Kunnes tuli mies joka asuu nyt kanssani toistaiseksi ja joka on alkoholisti, kannabisti ja väkivaltainen kusipää. No satuin kumminkin rakastamaan tuota kusipäätä joskus. Älkääkä sanoko "millainen isä sellainen mies" se on raivostuttavinta mitä voi olla! Miehen lisäksi tuli työ, tuli työ, tuli työ ja tuli työ jossa olen nytkin.. Työ vaan sattuu olemaan sellainen joka on ajanut minut loppuun.. Ja jossa ei voi keskustella mistään. Uskokaa vaan olen yrittänyt.
Lisäksi tämä nykyinen tilane (ties vaikka vanhakin vaikuttaisi)on aiheuttanut minulle fyysisiä oireita. Olen todella väsynyt kokoajan. En jaksa tarttua toimeen ennekuin joku tosiaan potkii persuksille. En jaksa oikein puhuakaan.. Kärsin unettomuudesta ja heräämisistä. Aamulla eka ajatus on "voi vittu". Kaiken lisäksi vaikka syön hyvin olen alkanut taas laihtua. En enää aikoinaan olleen anoreksiani takia tunne nälkää kunnolla ennekuin tosiaan vatsa huutaa. Mutta todella syön kyllä hyvin nykyään ja edelleen katson että vähintään kolme ateriaa päivässä tulee syötyä. Eikä tämäkään vielä mitään.. Mä olen saanut niin pahan aknen ihan hiljakkoin ettei mitään määrää. Koko naama ja selkä ja rintakehä ja satunnaiset muut paikat täynnä kammottavia märkiviä patteja. Mulla kaikki stressi näkyy heti kropassa. Joten vatsa oireilee myös. Kaikki tämä ja muu laskee itsetuntoni aivan nolliin!
Joten päin p-tä menee edelleen, vaikka jo luulin että mä oon tän taistelun voittanut! Onko mun elämän ihan oikeesti oltava tällasta.. Eikö yhdelle elämälle ollut jo tarpeeksi?
Ratkaisuna olenkin nyt miettinyt muuttavani pois kokonaan läntisestä osasta maatamme ja muuttavani keskiosaan.. En tiedä mitä se auttaa, mutta yritettävä on. Periksi en perskales anna. Olen myös hakenut keskiosasta maata uusia töitä, saas kattoo miten käy. Eli tässäpä oiva myyntipuhe firmalle =)Palkatkaa mut..
Taakse jäisi siis kaikki vanha. Aloittaisin aivan alusta. En tietenkään unohtaisi, mutta voisin tervehtyä jälleen kerran uudessa raikkaassa ilmassa. Olen myöskin ajatellut hakevani psykiatrista apua tai masennuslääkkeitä jaksaakseni uusien haasteiden edessä.
Kertokaa hyvät ihmiset kokemuksianne, auttaako miettimäni ratkaisu mitään. Kaikki tuo tapahtunut painaa taustalla ja kaikki vaikuttaa kaikkeen, näin se menee.. Mä en aio kuitenkaan enää kärsiä, se on loppu NYT. Olen myöskin puhellut asiasta ystäväni kanssa joka odottaa minua uuteen asuinpaikkaan. Tosin uutta asuntoa ei vielä ole. Siinäkin on jaksamista että saan sen hommattua. Jokatapauksessa en halua ystävääni liiaksi väsyttää puhumalla iänikuisista ongelmistani.. Ja siksi kysynkin, nyt kun olette mahdollisesti lyhennetyn poikkileikkauksen lukeneet, mitä on minun tulevaisuudella annettavaa tässä valossa? Vai loppuuko lyhyeen tämäkin laulu?
Miten siis nyt otan ohjat taas käsiini ettei tuo ohuen ohut elämänlanka taas katoa.. Miten saan irtisanomiseni puhuttua niin että kaikille jää hyvä mieli (firma siis on täysin mätä, mutta en haluaisi silti lähteä kuten muut ovat lähteneet ovet paukkuen..)ja miten puhun tässä tilanteessa itseni uuteen työhön kun pelkään etten jaksa tehdä työtä lainkaan.. Se on siis pelko ei fakta. Olen jokatapauksessa nykyisessä työssäni täysin apaattinen ja innoton, kyseessä vielä asiakaspalvelu.. Miten sitten jos en saakaan töitä uudesta paikasta tai mitä jos nykyinen työnantaja alkaa vaikeaksi kun kuulee aikeistani.. Se ei olisi mikään uusi juttu.. Miten tämän elämän kanssa oikein käy, onko se hamaan loppuun asti tällaista taistelua kuin tähän asti.
Ihmettelen että olen yhä jopa järjissäni ja jopa ajoittain saan langat sormiini. En siis ole mikään ihan rapa mutta välillä vajoan kyllä alas. Toisinaan nousen sieltä ylös. Vuoristorata jatkuu.
Kysykää lisää jos haluatte, mulla ei juuri nyt ole lisättävää..
Olen siis vuosimallia -79 naikkonen, joka haluaa nyt vuodattaa asioitaan tänne, kuunnelkoon ken haluaa ja vastatkoon ken kykenee. Kirjoitan tämän kieli poskella, muuhun en enää kykene.
Kaikki alkoi siitä kun kasvoin riitaisassa perheessä. Isä alkoholisti, äiti tyypillinen nainen joka vain myötäilee. Kasvoin siis kaiken taistelun keskellä vanhimpana lapsena. Olin riitojen kiistakapula ja erotuomari siitä asti kun opin kävelemään ja puhumaan. Piilottelin mm veitsiä ja muita teräviä esineitä vanhemmiltani. Toimin myös pikkuveljeni sijaisäitinä, koska oikea ei siinä elämäntilanteessa pystynyt kuin juuri ja juuri pysymään hengissä. Toimin myös äitini terapeuttina/keskustelu kaverina ikävuodesta 9 ylöspäin.. Kuuntelin kuinka hän kertoi asioitaan.. Esim miten hänet taas on raiskattu isäni toimesta tai miten häntä on taas lyöty. Tätä jatkui teiniyteeni asti ja kunnes muutin kotoa ja kunnes äitini vihdoin erosi isästäni. Se oli elämäni suurin ilonaihe, mutta myöskin pelkoni. Isäni oli ja on erittäin agressiivinen selvinpäinkin.. Hän mm.soitteli uuteen kotiimme jossa asuin minä, veli ja äiti jatkuvasti haukkumasoittoja ja tunki postiluukusta lappuja ja häiriköi kaikin tavoin elämää. Silläaikaa minä ja veli piilossa vaatekaapissa, kun sehän voisi tulla vaikka oven läpi.. Mutta eipäs pompita asioiden edelle.
Siis tällä taustalla minä tyttö menen sitten kouluun. Olin kaikinpuolin arka ja "outo" koska perheeni oli niin "outo".. Tarkoittaa siis sitä kun lapsuus loppuu ja ihmiset eli tässä tapauksessa luokkatoverit alkava tiedostamaan maailmaa, minua alettiin siis syrjiä. Syrjiminen johti lopulta koulukiusaamiseen. Asiat vain mutkistuivat yläasteelle mentäessä. Niin perheessä kuin minun oman pikku elämäni kanssa. Suurimpia syitä kiusaamiseeni oli juuri perheeni "outous" ja se että ei ollut rahaa.. Meidän perheellä oli ne kaikki elementit mitä keskiluokkaisella perheellä yleensäkin. Mutta lisäksi oli silloisen reilun miljoonan markan arvoinen purjevene.. Tämä paatti oli helvetti! Isäni silmäterä. Siellä meidän "ihana perhe" sitten vietti kaikki mahdolliset vapaansa, mutta vaatteisiin ei sitten kyllä ollut varaa! Kuljin kirpputorivaatteissa ja sehän ei tuolloin ollut ollenkaan "muodikasta".. Perheellämme oli hädin tuskin varaa ruokaan.. Mutta vene piti olla!! Piti olla myös omakotitalo ja auto ja kaikista näistä lainaa.. Ja tottakai äitini oli aika suuren osan ajasta työtön.. Yhdessä vaiheessa kumpikin oli työtön. MUTTA VENE PITI OLLA.
No 8-luokalla tilanne meni niin pahaksi että vaihdoin ensin luokkaa, josta ei ollut kuin haittaa. Ja sitten ravasin jos millaisen tohtorin, kuraattorin, terveydenhoitajan ym luona. Ja vihdoin vuosien kärsimyksen jälkeen minut passitettiin sairaalaan. Olin koittanut tappaa itseni milloin milläkin konstilla, mulla oli syömishäiriö eli anoreksia ja mä en pystyny näistä enkä muistakaan syistä enää asumaan kotona tai opiskelemaan koulussani. Kärsin syvästä masennuksesta. Sairaalassa oloaikanani isäni ja äitini erosivat, joten säästyin edes siltä. Mutta usein isäni soitteli mulle sairaalaan kertoillen "mukavia juttuja".. Ja niinpä mun tervehtyminen oli yhtä vuoristorataa.
Jokatapauksessa, sairaalassa olin tietysti saanut myös psykiatrin apua ja masennuslääkkeitä yms ja tuntuikin kun sieltä pääsin että nyt elämä alkaa! Ja niin se hetkeksi alkoikin. Olin jopa oma itseni muutaman vuoden ja oikein voimakas tomera tyttönen.
Mitäs sitten tapahtuikaan.. Tuli mies, tuli mies, tuli mies jne. Kunnes tuli mies joka asuu nyt kanssani toistaiseksi ja joka on alkoholisti, kannabisti ja väkivaltainen kusipää. No satuin kumminkin rakastamaan tuota kusipäätä joskus. Älkääkä sanoko "millainen isä sellainen mies" se on raivostuttavinta mitä voi olla! Miehen lisäksi tuli työ, tuli työ, tuli työ ja tuli työ jossa olen nytkin.. Työ vaan sattuu olemaan sellainen joka on ajanut minut loppuun.. Ja jossa ei voi keskustella mistään. Uskokaa vaan olen yrittänyt.
Lisäksi tämä nykyinen tilane (ties vaikka vanhakin vaikuttaisi)on aiheuttanut minulle fyysisiä oireita. Olen todella väsynyt kokoajan. En jaksa tarttua toimeen ennekuin joku tosiaan potkii persuksille. En jaksa oikein puhuakaan.. Kärsin unettomuudesta ja heräämisistä. Aamulla eka ajatus on "voi vittu". Kaiken lisäksi vaikka syön hyvin olen alkanut taas laihtua. En enää aikoinaan olleen anoreksiani takia tunne nälkää kunnolla ennekuin tosiaan vatsa huutaa. Mutta todella syön kyllä hyvin nykyään ja edelleen katson että vähintään kolme ateriaa päivässä tulee syötyä. Eikä tämäkään vielä mitään.. Mä olen saanut niin pahan aknen ihan hiljakkoin ettei mitään määrää. Koko naama ja selkä ja rintakehä ja satunnaiset muut paikat täynnä kammottavia märkiviä patteja. Mulla kaikki stressi näkyy heti kropassa. Joten vatsa oireilee myös. Kaikki tämä ja muu laskee itsetuntoni aivan nolliin!
Joten päin p-tä menee edelleen, vaikka jo luulin että mä oon tän taistelun voittanut! Onko mun elämän ihan oikeesti oltava tällasta.. Eikö yhdelle elämälle ollut jo tarpeeksi?
Ratkaisuna olenkin nyt miettinyt muuttavani pois kokonaan läntisestä osasta maatamme ja muuttavani keskiosaan.. En tiedä mitä se auttaa, mutta yritettävä on. Periksi en perskales anna. Olen myös hakenut keskiosasta maata uusia töitä, saas kattoo miten käy. Eli tässäpä oiva myyntipuhe firmalle =)Palkatkaa mut..
Taakse jäisi siis kaikki vanha. Aloittaisin aivan alusta. En tietenkään unohtaisi, mutta voisin tervehtyä jälleen kerran uudessa raikkaassa ilmassa. Olen myöskin ajatellut hakevani psykiatrista apua tai masennuslääkkeitä jaksaakseni uusien haasteiden edessä.
Kertokaa hyvät ihmiset kokemuksianne, auttaako miettimäni ratkaisu mitään. Kaikki tuo tapahtunut painaa taustalla ja kaikki vaikuttaa kaikkeen, näin se menee.. Mä en aio kuitenkaan enää kärsiä, se on loppu NYT. Olen myöskin puhellut asiasta ystäväni kanssa joka odottaa minua uuteen asuinpaikkaan. Tosin uutta asuntoa ei vielä ole. Siinäkin on jaksamista että saan sen hommattua. Jokatapauksessa en halua ystävääni liiaksi väsyttää puhumalla iänikuisista ongelmistani.. Ja siksi kysynkin, nyt kun olette mahdollisesti lyhennetyn poikkileikkauksen lukeneet, mitä on minun tulevaisuudella annettavaa tässä valossa? Vai loppuuko lyhyeen tämäkin laulu?
Miten siis nyt otan ohjat taas käsiini ettei tuo ohuen ohut elämänlanka taas katoa.. Miten saan irtisanomiseni puhuttua niin että kaikille jää hyvä mieli (firma siis on täysin mätä, mutta en haluaisi silti lähteä kuten muut ovat lähteneet ovet paukkuen..)ja miten puhun tässä tilanteessa itseni uuteen työhön kun pelkään etten jaksa tehdä työtä lainkaan.. Se on siis pelko ei fakta. Olen jokatapauksessa nykyisessä työssäni täysin apaattinen ja innoton, kyseessä vielä asiakaspalvelu.. Miten sitten jos en saakaan töitä uudesta paikasta tai mitä jos nykyinen työnantaja alkaa vaikeaksi kun kuulee aikeistani.. Se ei olisi mikään uusi juttu.. Miten tämän elämän kanssa oikein käy, onko se hamaan loppuun asti tällaista taistelua kuin tähän asti.
Ihmettelen että olen yhä jopa järjissäni ja jopa ajoittain saan langat sormiini. En siis ole mikään ihan rapa mutta välillä vajoan kyllä alas. Toisinaan nousen sieltä ylös. Vuoristorata jatkuu.
Kysykää lisää jos haluatte, mulla ei juuri nyt ole lisättävää..
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olet kuitenkin sillätavalla vielä nuori, että voit hyvinkin aloittaa uusissa ympyröissä. Muutto ei poista ongelmia sinänsä, vaan niitä on helpompi tarkastella 'matkan takaa'.
Uudelle paikkakunnalle muutto tuo mukanaan myös paljon uusia asioita opittavaksi. Riippuen paikkakunnan koosta se voi ollakin aika kimuranttia, pienellä paikkakunnalla täytyy aina pitää 'suu supussa' kun koskaan ei voi tetää kenen siskon miehen veljen kummin kaima on kuulemassa.
Mutta kun keskittyy vain omiin asioihinsa ja on ystävällinen mutta ei tunkeileva nin kyllä ne alkuasukkaatkin sitten sinut hyväksiyvät. Sanoit että sinulla on jo jokin tuttu sielä paikkakunnalla? Sekin on varmaan eduksi muuttosi kannalta koska kun on joku tuttu lähellä voi ottaa helpommin yhteyttäkin.
Työpaikkasi tuntuu olevan melko ahdistava, niinkuin aika moni tänä päivänä. Jokaisella työntekijällä on kuitenkin oikeus irtisanoutua ihan TE-sopimuksen mukaan eikä siinä pomolla ole mitään naputtamista, ja sitäpaitsi Sinähän lähdet pois. Ennen lähtöäsi olisi kyllä parempi varmistaa uusi työpaikka vaikka vaatimattomampikin samoin kuin asunto. Ite ne on etsittävä eihän ne taivaasta tipu.
Kuten sanoin joskus muutto vanhoista ympyröistä uuteen ympäristöön voi olla hyvä ratkaisu, mutta se ei ratkaise ongelmia. Kannatta huolehtia siitä että ei sekoile samantyyppisiin juoppo/narkkari ympyröihin uudella paikkakunnalla. Samoin on hyvä katsoa että ne vanhat ongelmat eivät tule itse perässä nurkkiin norkoileen.
Sanoit että haluat jatkaa terapiaasi edelleen, se on hyvä. Hoitosuhteesi varmaankin muuttu, silloin kannattaa etsiä terapeutti jonka kanssa yhteys toimii. Uudella paikkakunnallasi on varmasti ainakin joitakin tukiryhmiä joiden toimintaan voi mennä mukaan.
Tunnen tuon väsymys oireen ihan omasta kokemuksestani, ja voin sanoa että siitä ei tiedä mitään sellainen joka ei sitä ole kokenut. Jos joku vähättelee väsymystäsi niin hän ei tunne asiaa. Kaikillehan ei kannata eikä saakkaan ongelmistaan puhua, oman turvallisuutensakan takia.
Väsymykseen auttaa oman rauhan löytyminen se voi olla vaikeaa etenkin jos ei edes ihan tarkkaan tiedä mitä etsii. Toisaalta maailma on täys mitä ihanampia asioita kunhan ne vaan löytää.
Nämä kaikki ovat omien kokemusteni kautta oppimiani asioita. Olen joskus tosiaan muuttanut vähän tuontapaisessa tilanteessa eikä katua ole tarvinnut (ja nyt en tarkoittanut kaupungin katua :)tahaton sana leikki.)
En väitä että tämä olisi juuri sinulle ainoa oikea ratkaisu, eihän sitä voi tietää, mutta kerron nyt kuitenkin kokemuksistani.
Kiitos vastauksestasi. Se kyllä rohkaisi minua.
Asiahan on niin että pakko tässä on jotain tapahtua, ettei aina vaan turhautuminen ja ongelmat jatkuisi. Olen todella miettinyt erilaisia ratkaisuja, mielestäni tämä muutto on niistä paras. Nykyisestä asuinalueestani minulle tulee pelkästään huonoja muistoja. Tai no kuuluuhaan siihen hyviäkin, mutta ne huonot on helpommin nähtäviä. Minulla kuitenkin on täällä läntisessä Suomessa ystäviä ja se jonkinlainen perhe. Minua mietityttääkin miten saan uuden verkoston syntymään uudella paikkakunnalla. Todella yksi ystävä minua siellä odottelee, ja varmaankin uuden työpaikan kautta saa myös uusia ystäviä. Mutta niin kauan kuin mieleni on näin raskas en ole oikein sosiaalisesti täysin kykenevä taikka oma itseni. Helposti antaudun kotona kykkimiseen ja suremiseen.
Olen siis tehnyt jo toimenpiteitä silmälläpitäen tuota uutta asuinpaikkaa, olen hakenut siis siltä alueelta töitä. Nyt sitten jännittelen mahtaako kuulua mitään vastausta. Enkä todella voikaan muuttaa sinne ennenkuin on työtä sieltä. Asunnon hankinnalla ei ole sillätavalla kiire, koska alkuun voi tosiaan asustella ihan vaikka hotellissa tai ystävän luona tai jotain.
Milläköhän ihmeen konstilla saan kaikki nämä menneisyyteni ja vielä nykyisyydenkin haamut pidettyä taka-alalla, niin että ne eivät tule elämääni häiritsemään. Siis toki asiat ovat varmasti kanssani hamaan loppuun asti, mutta mietinkin juuri sitä että saanko ne pidettyä poissa jokapäiväisestä elämästäni. Niin että en taas retkahtaisi joko masennukseen tai alkoholisti mieheen tai työpaikkaan joka vaan ottaa muttei anna. Tai että ainakin osaisin katsoa koska tilanne on vakava ja etten vaan aina ajattelisi "kyllä se siitä".. Olen aivan liian kiltti, ja aivan liian helposti uskon ihmisten hyvyyteen. Siksi olenkin saanut selkääni useammin kuin kerran.
Jokatapauksessa tämä on taas tällainen tarina yhden ihmisen murheista, eikä kukaan muu voi asialle tehdä mitään kuin minä itse. Minun pitäisi vaan jaksaa olla vahva, pitäisi vielä vähäsen pinnistää.. Tuntuu vain niin kauhean vaikealta kaikki, kun oikein kellekään (paitsi tälle yhdelle joka minua odottaa uudella paikkakunnalla) en ole vielä puhunut muuttoaikeistani. Heille pitäisi siis selittää asia jotenkin. Ja minä kun en jaksaisi yhtään selittää mitään. Sitten kun uusi paikkakunta kaikkineen on selvää kauraa, voin hetkeksi hengähtää ja alkaa etsiä juuri näitä tukiryhmiä, terapeuttista apua ja sitä kautta alkaa parantelemaan elämääni. Pikkuhljaa voisi kyllä aurinko paistaa tähänkin suuntaan, niin että ihan joka asiasta ei tarvitsisi tapella. Joskus voisi asiat tapahtua edes pikkiriikkisen helpommin. Mutta niin ei kai ole tarkoitettu. Joten taistelu jatkuu.
Sellaistahan se on. Joskus aikoinaan kun oma elämäni oli yhtä mylläkkää mylläkän perään. Sattui ja tapahtui kaikenlaista odottamatonta ja tavallaan odotettavaakin, niin mietin että kun olis josku rauhaa, sellainen jokapäiväinen arkinen rutiini. Ei mitään suurta tai paljoa ei maallista omaisuutta tai näyttävyyttä vaan vakautta ja turvallisuutta.
Vähitelle varmasti ihan omien päätösteni myötä elämäni myös on muuttunut sellaiseksi. Voi olla että vähän jopa laistan tiettyjä velvollisuuksia, kuten ystävyyssuhteiden ylläpitoa, mutta toisaalta jos ne ovat minulle tai muille merkityksellisiä niin kyllä ne hoituu ilman erillistä pinnistelyä.
Itsestäni tiedän että viihdyn varsin hyvin yksinänikin, siksipä en haluakaan rasittaa ympäristöäni turhalla touhottamisella. Ajattelen paljon. Tiedän että se saattaa kuulostaa jopa hupaisalta mutta se on totta. Minusta on yksinkeraisesti mukavaa pohdiskella kaikenlaisia asioita. Siitä on sekin etu että jos ja kun tekee päätöksiä osaa käyttää jo tiettyjä ajatusmalleja hyväkseen kun pitää kartoittaa päätökseen tarvittavia elementtejä. No niin tässähän tää taas huomattiin..
Teet mitä tahansa on päätöksesi varmasti ihan oikea koska muutostahan olet elämääsi etsimässä, asia kerrallaan ja menestystä valitsemallasi tiellä!
Onhan toi nikkikin
??? WHAT ???
Sellaistahan se on juu. Mutta miten ihmeessä ihmiset tulee toimeen kun se on sellaista? Mistä saada voimaa tehdä tarvittavat asiat, ja miten asioiden kanssa jaksaa taistella saadakseen haluamansa rauhan. Sinä ainakin kai olet omasta vahvuudestasi pystynyt toteuttamaan ihan uudenlaisen elämän. Mitenköhän on minun laitani.. Onko minulle se sellaista aina.. Kuten jo mainitsin tuntuu minusta kuin vetäisin kivirekeä perässäni. Tuntuu että voimat eivät millään riitä.
1. Pitää käydä työpaikkahaastattelussa, antaa itsestään positiivinen hyvä kuva. Myydä itsensä firmalle. Millä ihmeen voimilla?
2. Pitää irtisanoa itsensä jos työpaikka jostain kumman syystä irtoaa. Ja sehän tarkoittaa sotaa minun nykyisessä työpaikassa. Olen luottohenkilö ja minun varaani on koko homma laitettu. Työvoimaa liian vähän ja minä ainut työntekijä joka tietääkin jostain jotain. Työpaikkaan on nyt palkattu uusi oppisopimusopiskelija joka ei tiedä mistään mitään ja joka minun pitäisi nopeasti jaksaa ja pystyä perehdyttämään.. Niin eihän tämä ole minun ongelmani sinänsä, mutta tekee lähtemisestä vaikean ja sota on valmis koska nyt olen näin pettämässä luottamuksen.
3.Pitää jaksaa hoitaa muutto usean sadan kilometrin päähän.. Yksin. Mutta vielä sitäkin ennen pitää olla se asunto.. Ja tulevan ex miehen kanssa omaisuuden jako.. Hohhoijaa..
4.Pitää ilmoittaa kaikille että kiitos ja näkemiin. Käydä karmivat keskustelut kaikkien mahdollisten ja mahdottomien ihmisten kanssa.. Kuten sanoin en jaksaisi selittää kellekään mitään.
5.Pitää etsiä kaikki mahdollinen informaatio uudessa paikassa liittyen taustaani ja sen hoitamiseen. Ja taas saan aloittaa kertomisen alusta kaikkine suruineen, poimuiluineen ja kauheuksineen. ÄÄH..
6.Pitää saada rutiini jotta uudessa paikassa elämä lähtee käyntiin.
Kysyisinkin nyt, että MISTÄ voimat? Mistä sinä sait voimat tehdä kaiken tuon ja muut asiat että jaksoit jatkaa eteenpäin? Kuten sanoin ainakin rivien välissä, olen totaalisen loppuun palanut ja joskus pelkästään sängystä nouseminen vaatii niin suuria ponnisteluja että ei moni usko.. Ei ainakaan sellainen joka ei itse ole asiaa kokenut.
Miten tähtään tuohon kaukana siintävään määränpäähäni? Mitä jos nämä kaikki asiat tuossa nykytilanteen ja määränpääni välillä olevat asiat romahtavat? Eli jos en saakaan uutta työtä ja siten en myöskään pääse muuttamaan. Mitä sitten teen? Huoah, sellaista se on.. Elämä on.
????????
Niinhän se on kuin vanha sananlasku sanoo että yksi hullu tekee enemmän kysymyksiä kuin kymmenen viisasta ehtii vastaamaan.
Anteeksi vaan mutta eipä ollut kauhean viisaasti sanottu =) No onneksi on niitä viisaita muuaallakin.
Ja että hullu se hullun tuntee, tervetuloa kerhoon =)
Vanhassa vara parempi =) Vai miten olisi viisas on hiljaa =) Tai se joka kysyy on tyhmä vain hetken. Se joka ei kysy on tyhmä koko ikänsä..
Mutta kiitos viihteestä kuitenkin =)
Mitähän sinä eemeli nyt tarkoitat?
Olen itse elänyt myös täydellisessä kaaoksessa ja vihdoin romahdin täysin kun terveys, typaikka, avioliitto ja koti olivat mennyttä.
Itse pääsin uudestaan jaloilleni kun aloitin masennuslääkkeet (sekä 3 vuotta terapiaa) joita todennäköisesti saan syödä estolääkityksenä lopun ikääni. Sain voimia pistää "pakan sekaisin" - jätin kaiken vanhan taakseni ja aoitin ihan uusissa ympyröissä. Lääkkeet antavat selkärankaa hoitaa kaikki nämä työpaikka- sun muut käytännön asiat. Se voimia kysyvin vaihe kestää muutaman viikon enkä olisi ilman lääkkeitä selvinnyt. Sen jälkeen elämä alkaa hiljakseen asettua urilleen.
Toivotan sinulle voimia ja rohkeutta. Muista ettei ole mitään järkeä ponnistella itseään uudelleen sairaaksi: lääkkeitä käytetään silloin kun niihin on selvästi tarvetta. Lopetella voi sitten kun tuntee olevansa valmis.
Juu, no mulla tuo romahdus on tosiaan päällä juuri nyt. Ja jotenkin ei jaksaisi edes tarttua puhelimeen varatakseen itselleen aikaa lääkärille. Mutta saattaa olla että on todellakin ainut keino tämän suon läpi rämpimiseen. Onneksi on kuitenkin ystäviä, tuntuu vaan niin väärältä rasittaa heitä jatkuvalla masentuneella asenteella..
Kokemuksesta tiedän että masennuslääkkeet eivät ala vaikuttamaan heti. Ja jotenkin vierastan ajatusta niistä sen vuoksi kun en kuitenkaan ole sahaamassa ranteitani tai muuta sellaista.. Jotenkin kai en edes itse osaa ajatella että olisi kuitenkaan NIIN vakavaa, tai jotain. Mutta todella se olisi varmasti järkevintä, en epäile lainkaan. Pitää vaan koittaa saada itsensä tarttumaan siihen luuriin, ei kai siinä sen kummempaa.
Lisäksi kun työtaakkani on sen verran suuri että vapaata aikaa minulla ei juuri ole, ja jos on niin vapaapäiväni saatan saada tietooni esim tänään että huomenna olisi vapaa.. Juu tämä pikkufirma jossa työskentelen ei ole minua varten eikä kyllä mielestäni ketään muutakaan ihmistä varten. Mikään ei mene kuten kuuluisi, ja asiasta on turha yrittää keskustella. Pam ei tee mitään, työsuojeluvaltuutettu ei tee mitään jne.. Yritetty on. Jokatapauksessa, sovi nyt sitten menosi tuollaisella varoitusajalla..
Kiitos sinulle avoimesta kertomuksestasi. Tätä juuri tekstilläni hain! Halusin että ihmiset kertoisivat miten ovat päässeet omista padoistaan ylitse. Tämä rohkaisee minua tarttumaan härkää sarvista! Ehkä myöskään nämä käytännön asiat eivät enää tunnu yhtä mahdottomilta hoitaa..
Ja ehkäpä soitan sille lääkärillekin jo huomenna.
KIITOS =)