Minulla on enää nykyään vain yksi hyvä ystävä jota näen silloin tällöin, noin parisen kertaa kuussa. Kenenkään muun kanssa en ole koskaan (ellei tietenkin perhettä lasketa mukaan.)
Olen aikamoisen ujo ollut aina, joten senkin takia minulla ei ole suurta tuttavapiiriä. Ystävälläni on tietenkin omia kavereita, joita minä en tunne. Hän joskus kertoilee, missä on ollut kavereidensa kanssa ja mitä on tehnyt esim. vappuna. Silloin minua aina jotenkin alkaa masentamaan, koska itselläni ei ole muita tuttavuuksia kuin hän. En kuitenkaan tietenkään ikinä näytä sitä.
Eräs vanha ystävä, joka asuu eri paikkakunnalla, ja jonka kanssa lähettelemme sähköpostia ehkä noin kerran vuodessa, vihjaisi menneensä kihloihin, ja kertoi heidän etsivän yhteistä asuntoa. Jostain syystä se jotenkin herätti minussa ärtymystä, ja mielessäni pohdiskelin, että "Joopa joo, on siinäkin taas älynväläys, ei jumalauta." Tämä kaverini täyttää 18 tänä vuonna. Kuvittelevat kai olevansa loppuelämänsä yhdessä, saanen nauraa.
Erän toinen vanha tuttuni, jonka näin kaupassa, kertoi nähneensä tämän kaverini poikaystävän ja kertoi, että tyyppi oli "sellainen perusjuntti", "maalaistollon oloinen", ja minä salaa mietin, että "olisihan se pitänyt arvata että kun maatalousoppilaitosta maalla käy, niin myös pariutuu jonkun juntin landepaukun kanssa."
Itsekin tiedän, että on ihan tyhmää ajatella noin vanhasta kaverista, ja että minua vain harmittaa kun itse mitä luultavammin tulen olemaan vielä monia vuosia yksin, koska olen jotenkin estynyt vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja se ainainen ujous riivaa. Olen nyt 19v. Minulla ei ole minkäänlaisia kokemuksia, ei edes kaveripohjalla, vastakkaisesta sukupuolesta.
Kun kuulin, että myös eräällä toisella vanhalla ystävälläni on nyt miesystävä, niin aloin taas pohdiskelemaan surullisena tulevia vuosiani ilman minkäänlaista läheisyyttä. Pohdiskelen, mitä vanhat kaverini ja muutenkin tuttavani ajattelevat, jos 23-vuotiaana olen yhä täysin kokematon, nössö yksinäinen susi. Tulen varmasti tuntemaan itseni luuseriksi.
Kesäisin inhoan kaupungilla kulkemista, sillä kesä on sitä ällöttävää aikaa, kun pariskunnat tunkevat itsensä joka nurkan takaa ja nuoleskelevat toistensa naamoja. Onneksi tulee talvi. Kesäisin kulkiessani kaupungilla tulen jälleen surulliseksi ja masentuneeksi. Minua ällöttää niin, että voisin mennä jonkun nuorenparin luokse ja oksentaa heidän päälleen ja saisin suuren tyydytyksen.
Tunnen itseni mitättömän näköiseksi (vaikka äitini muuta väittää, heh) enkä luonteestanikaan pahemmin kehumisen aiheita löydä. Minulla on huono itsetunto, ja välillä inhoan kaikkea itsessäni, suorastaan vihaan itseäni ja olen kiukkuinen. Joskus on parempia hetkiä, mutta yleensä niillekin aina on loppu löytynyt. Minua hävettää olla yksinäinen ja hävettää olla tällainen.
Minä en halua kuulla mitään, mitä vanhat kaverini tai nykyinen touhuavat ystävineen ja heiloineen. Aina tulen surulliseksi ja minusta tuntuu, että olen jotenkin poikkeava, kun en tee mitään mitä ihmiset yleensä tässä iässä tekevät; kokoontuvat kavereiden kesken, käyvät eri paikoissa jne. Minä vain olen ja käyn iltaisin koulussa. Olen aloittanut vastikään aikuislukion, ei sieltäkään ihan helpolla kavereita saa kun ei ole omaa luokkaa, vain jatkuvasti eri kursseja ja eri ihmisiä.
Olen aikamoisen ujo ollut aina, joten senkin takia minulla ei ole suurta tuttavapiiriä. Ystävälläni on tietenkin omia kavereita, joita minä en tunne. Hän joskus kertoilee, missä on ollut kavereidensa kanssa ja mitä on tehnyt esim. vappuna. Silloin minua aina jotenkin alkaa masentamaan, koska itselläni ei ole muita tuttavuuksia kuin hän. En kuitenkaan tietenkään ikinä näytä sitä.
Eräs vanha ystävä, joka asuu eri paikkakunnalla, ja jonka kanssa lähettelemme sähköpostia ehkä noin kerran vuodessa, vihjaisi menneensä kihloihin, ja kertoi heidän etsivän yhteistä asuntoa. Jostain syystä se jotenkin herätti minussa ärtymystä, ja mielessäni pohdiskelin, että "Joopa joo, on siinäkin taas älynväläys, ei jumalauta." Tämä kaverini täyttää 18 tänä vuonna. Kuvittelevat kai olevansa loppuelämänsä yhdessä, saanen nauraa.
Erän toinen vanha tuttuni, jonka näin kaupassa, kertoi nähneensä tämän kaverini poikaystävän ja kertoi, että tyyppi oli "sellainen perusjuntti", "maalaistollon oloinen", ja minä salaa mietin, että "olisihan se pitänyt arvata että kun maatalousoppilaitosta maalla käy, niin myös pariutuu jonkun juntin landepaukun kanssa."
Itsekin tiedän, että on ihan tyhmää ajatella noin vanhasta kaverista, ja että minua vain harmittaa kun itse mitä luultavammin tulen olemaan vielä monia vuosia yksin, koska olen jotenkin estynyt vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja se ainainen ujous riivaa. Olen nyt 19v. Minulla ei ole minkäänlaisia kokemuksia, ei edes kaveripohjalla, vastakkaisesta sukupuolesta.
Kun kuulin, että myös eräällä toisella vanhalla ystävälläni on nyt miesystävä, niin aloin taas pohdiskelemaan surullisena tulevia vuosiani ilman minkäänlaista läheisyyttä. Pohdiskelen, mitä vanhat kaverini ja muutenkin tuttavani ajattelevat, jos 23-vuotiaana olen yhä täysin kokematon, nössö yksinäinen susi. Tulen varmasti tuntemaan itseni luuseriksi.
Kesäisin inhoan kaupungilla kulkemista, sillä kesä on sitä ällöttävää aikaa, kun pariskunnat tunkevat itsensä joka nurkan takaa ja nuoleskelevat toistensa naamoja. Onneksi tulee talvi. Kesäisin kulkiessani kaupungilla tulen jälleen surulliseksi ja masentuneeksi. Minua ällöttää niin, että voisin mennä jonkun nuorenparin luokse ja oksentaa heidän päälleen ja saisin suuren tyydytyksen.
Tunnen itseni mitättömän näköiseksi (vaikka äitini muuta väittää, heh) enkä luonteestanikaan pahemmin kehumisen aiheita löydä. Minulla on huono itsetunto, ja välillä inhoan kaikkea itsessäni, suorastaan vihaan itseäni ja olen kiukkuinen. Joskus on parempia hetkiä, mutta yleensä niillekin aina on loppu löytynyt. Minua hävettää olla yksinäinen ja hävettää olla tällainen.
Minä en halua kuulla mitään, mitä vanhat kaverini tai nykyinen touhuavat ystävineen ja heiloineen. Aina tulen surulliseksi ja minusta tuntuu, että olen jotenkin poikkeava, kun en tee mitään mitä ihmiset yleensä tässä iässä tekevät; kokoontuvat kavereiden kesken, käyvät eri paikoissa jne. Minä vain olen ja käyn iltaisin koulussa. Olen aloittanut vastikään aikuislukion, ei sieltäkään ihan helpolla kavereita saa kun ei ole omaa luokkaa, vain jatkuvasti eri kursseja ja eri ihmisiä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En saata uskoa kuinka identtinen kertomuksesi on oman elämäntilanteeni kanssa.
Täytän pian 18 ja käyn iltalukiota, eikä minulla ole ainuttakaan hyvää ystävää jota tavata.
Tuntuu kuin normaali elämä ja ystävyyssuhteet olisivat jääneet minun osaltani yläasteelle..
Myös minua piinaa mieletön ujous ja epävarmuus, olen ikäisteni seurassa hyvin vaivautunut ja välttelen paikkoja joissa heitä kohtaisin.
Aina luuli olleensa niin mukava ihminen, mutta taitaa jo pari vuotta kestänyt yksinäisyys ja erakoituneisuus todistaa että olenkin ankeaa seuraa? Tai ehkä vain saamaton..?
Keskustelisin mielelläni kanssasi tästä vaikka sähköpostin välityksellä, voit ottaa halutessasi yhteyttä: [email protected]
Sinun arvosi yksilönä ei perustu siihen, oletko kuinka aktiivinen seurusteluelämän suhteen. Miksi sinusta tuntuu niin? Voi olla, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä peilaamaan itseään ja antamaan läheisyyttä, mutta ei seurustelemattomuus ole synti. Äläkä tee siitä pääsi sisällä hirviötä. Itse aloin seurustelemaan 19-vuotiaana vanhan kirjekaverini kanssa. Osaathan silti viestiä ihmisten kanssa? Saat suusi auki ja sinussa löytyy persoonaa, ei mitään ole vielä hukkaanheitetty.
Tärkeitä tässä nyky-yhteiskunnassa on sosiaaliset taidot, kyky lähestyä, jutella ja muutenkin viihtyä ihmisten kanssa. Noilla samoilla taidoilla se seurustelukaverikin löytyy. Lisäksi sinulla täytyy olla sosiaalisia taitoja, jotta menestyt tai ylipäätään pärjäät työelämässä. Jos tuntuu mahdottomalta ajatukselta olla tulevaisuudessa ammatissa, jossa vaaditaan sosiaalisia taitoja kouluttaudu sellaiseen ammattiin, jossa niitä vaaditaan vähemmän!
Tiedän, että on normaali reaktio inhota seurustelevia pareja jos itsellä ei ole kumppania. Ei se ole kuitenkaan pitkän päälle hyväksi itsellesikään olla mustasukkaisessa kateellisessa tunteessa. Ei ole hyvä kerätä sisälleen negatiivisia tunteita ja agressiota. Siitä kärsii loppupeleissä aina sielu ja ruumis.
Pikemminkin pitää ajatella, että on hyvä asia, että maailmassa on rakkautta ihmisten välillä, kiintymystä ja hellyyttä. Maailma olisi piirun verran kamalampi paikka elää, jos ei olisi näitä positiivisia asioita kuten rakkaus, hellyys ja kiintymys. Kenenkään onni, menestys, vahvuus, onnistuminen ei ole keneltäkään pois se on vain rakentava ja ihmiskuntaa paremmaksi tekevä asia.
Kaikki lähtee omista voimavaroista. Onnistuminen on mahdollista kun tekee sen eteen töitä. Itselläni ei ole järinpaljon kavereita vieläkään, mutta seurustelukumppaneita on ollut ihan tarpeeksi. Olen sinua useita vuosia vanhempi, joten tiedän että tämäkin on mahdollista. Minä vain menin ihmisten joukkoon, otin välillä turpiini henkisesti, epäonnistuin välillä, mutta onnistuin ajan myötä löytämään hauskan ihmisjoukon, jossa oli leppoisa ilmapiiri ja sai olla oma persoonallinen itsensä. Ei ollut outoa lähteä reilusti yli parikymppisten ihmisten kanssa keskellä yötä leikkipuiston laitteisiin leikkimään. Jokainen sai tuossa kaveripiirissä olla omanlaisensa ja vetää asioita leikiksi ja ihan läskiksi.
Kaikki lähtee siis omasta motivaatiosta ja sullahan oli niitä ulkoisia avujakin;) Tsemppiä!
Itse löysin parhaan ystäväni kun pistin kirjeenvaihtoilmoituksen jonnekin lehteen. On mulla kolme hyvää ystävää, mutta heitä näen vain lauantaisin. Eli kaikki arkipäivät olen lähes aina yksin. Naistenkin kanssa tuntuu olevan epäonnea mitä seurustelu asioihin tulee. Ehkäpä tällainen kiltti mies ei oikein kolahda.