Haluisin kertoa teille mun parhaasta ystävästä..Hän pari vuotta sitten aloitti yläasteen..Silloin hän oli viellä normaali..Hän ei ikinä ole ollut mikään LÄSKI!! Ei ikinä..Vaikkei hän sitä uskokkaan..Nyt kun olemme ysillä hän on alkanut oksentelemaan.Koulussakin hän käy aina vessassa oksentamassa..Vaikka yritän estää häntä..Hän seurustelee mutta tuntuu kuin hänen poikaystävän sä ei välittäisi..Ja olen yrittänyt monta kertaa estää häntä tekemästä niin mutta hän ei usko..Hän vain sanoo mulle että se on mun asia mitä mä teen..Tuntuuko se nauttis siittä kun sa oksentaa koska se puhuu aina siittä että äkkiä oksentaan.. Nyt se on tosi laiha mut se haluu laihuttaa vaan lisää ja lisää..Kaikista pahinta on se että se viiltelee myös ittensä.. Mä oon käskeny sen lopettaa mut se ei usko..Musta tuntuu tosi pahalta ku se tekee niin..Auttakaa mua ja kommentoikaa mulle jotain..Ps: voimia kaikille joilla on sama ongelma ku mun ystävällä..
Lukeekaa tämä
avuton
3830
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itselläni on muutama vuosi sitten ollut saman tyylinen sairaus, söin todella vähää ja sen vähänkin oksensin pois. Lopulta kyllästyin oksentamiseen ja lopetin syömisen milteinpä kokonaan, join vettä ym. että saisin nälän tunteen pois. Kilothan siinä tippui, mutta pidin silti itseäni todella lihavana (painoin silloin 32kg ja se on 17-vuotiaalle todella vähän oli minkä pituinen tahansa). Taudin kuvaanhan kuuluu, että omakuva muuttuu sietämättömäksi, niin vaikea kun sitä on muiden uskoakkaan, reilusti alipainoiset näkevät itsensä yleensä reilusti ylipainoisina. Myös minun sairauteni aikana harrasti viiltelyä ja siitä on jäänyt aivan järkyttävät arvet mitkä haittaavat tavallista arkielämää. Viiltely johtui siitä, että minusta tuntui aivan kamalalta.. olin hyvin turhautunut ja vihainen itseeni, olin masentunut, koska en ollut itseeni tyytyväinen enkä pitänyt omista suorituksistani. Tuntui siltä, että kaiken minkä tein, tein väärin. Muutuin ihmisenä ja minusta tuli täysi kusipää, olin niin tyytymätön itseeni, että rupesin käyttäytymään ns. voimakkaamaan ihmisen tavoin. En myöntänyt kenellekkään miten avuton loppujen lopuksi olin. Koskaan en kenellekään puhunut sairaudestani ja kun joku kysyi, että kävinkö oksentamassa kielsin asian. Kukaan ei omilla sanoillaan voinut omakuvaani muuttaa, etkä sinäkään voi ystäväsi päätä kääntää. Se mitä hän näkee peilistä, on se millaisena hän itseään pitää.
Se. että kiellät asioita saattaa joskus vaan pahentaa asiaa. Viiltelyn hän toivottavasti älyää itse lopettaa, mutta ennen kuin hän tekee sen päätöksen voisit mainita, että arvet mitkä siitä syntyy seuaa häntä koko loppu elämänsä.
Tulevassa työpaikassa hänen täytyy piiloitella käsiään ja aina, kun hän menee ottamaan verikokeita lääkäriin joutuu hän tukalaan tilanteeseen.
Tämä ei ole sinullemieluinen vastaus, mutta sinä et voi oikein tehdä muuta, kun olla hänen tukenaan. Jos tauti etenee pahemmaksi voisit kertoa hänen vanhemmileen (se olisi jo nyt fiksua, mitä aikaisemmin tautia lähdetään parantamaan sen helpommin siitä pääsee eroon). Jos et halua "pettää" ystävääsi menemällä puhumaan tytön vanhemmille, voisit itse yrittää saada häntä hoitoon.
Minun tapauksessani terveydenhoitaja pisti minut kaiken maailman terapeutille ja sinne menin, koska en halunnut, että vanhempieni tarvitsisi huolestua "turhaan" (en asunut silloin enää kotona, joten he eivät tienneet syömistottumuksia ja aina, kun menin heille kylään, puin löysät vaatteet).
Tästä ei nyt tainnut olla sinulle juurikaan apua.
Voimia sinullekkin, tiedän ystävieni kertomuksen pohjalta, että ystävänkin rooli tälläisessä tilanteessa on tosi vaikea, kun ei voi mitenkään auttaa. Vähemmästäkin tulee voimaton olo!!
Toivottavasti ystäväsi paranee, kuullostaa siltä, että hän pystyy vielä itse hallitsemaan tilannetta, joten toivotaan, että hän tulee järkiinsä!!!
Ovatko vanhemmat tietoisia asiasta? Tuollaista asiaa ei tule salata missään nimessä.Kaveri tarvitsee apua.Kerro jollekulle aikuiselle (terkka tms...) tuo tilanne, ellet jo ole sanonut.Hän itse tuskin näkee tilannettaan oikein.Hienoa että on olemassa kaltaisiasi ihmisiä jotka yrittävät auttaa kaveriaan.
Kuulostaa aika pahalta..Itse sairastuin kyseiseen tautiin myöskin ysiluokalla ja siitä on pian 10 vuotta ja olen siis edelleen sairas.Väliin on mahtunut pari sairaalakeikkaa ja tiputuksia,rytmihäiriöitä ja anoreksiakausi.Paino on vaihdellut 35 ja 50 kilon välillä.Aluksi kaikki oli hallinnassa,mutta nykyään ahmiminen ja oksentelu on täysin hallitsematonta,lähes kaikki rahat menee vessasta alas!Taloudellinen tilanne on täysin päin p:tä.Opiskelut jäi kesken.Itsemurha on usein mielessä.Bulimia voi todella tuhota KOKO elämän,se ei todellakaan ole leikin asia!Välillä toivon,että tämä sairaus tappaisi mut,niin pääsisi tästä oravanpyörästä..