Arki on onnellista. Viihdymme yhdessä, nautimme toistemme seurasta, emmekä edes juurikaan riitele. Mutta jos riitelemme, teemme sen kunnolla ja toista kunnioittaen, ja muistamme sopia riitamme.
Yksi pieni joskus mieleen pulpahtava ajatus kuitenkin vaivaa päätäni... Olen puhut kihlauksesta useampia kertoja. Suhtautuminen on aika pidättyväistä, "sitten joskus". Jos kysyn, menemmekö me joku päivä naimisiin, vastaus on "eiköhän me joskus" tai yksinkertaisesti "kyllä". Mutta joku käsitteessä 'kihlaus' miestä pelottaa. Se on sitten joskus, kyllä aikanaan, ei vielä...
Periaatteessahan jos olemme puhuneet menevämme joku päivä naimisiin, olemme kihloissa. Väkisinkin kuitenkin mietin, miksei sitä saa kutsua "kihlaukseksi" eikä sormuksia voi hankkia? Sormus ei ole se tärkeä juttu, tärkeää on se, että minua mietityttää, onko mies tosissaan. Vai sanooko tuon vain pitääkseen minut tyytyväisenä. Sitten jos pitäisi jotain "virallista" tehdä, niin pupu menee pöksyyn.
Olen miettinyt sitäkin, että kun tässä kerran onnellisesti yhdessä ollaan, niin eihän siihen mitää koko kaupungille kuulutettuja lupauksia saati sormuksia tarvita. Tässä ollaan ja tästä nautitaan. Ei suhteemme ole juhlista tai virallisista papereista kiinni. MUTTA sitten tulee taas tämä toinen puoli, jos tässä ollaan ja tästä nautitaan, miksi ei?
Yhdessä oloa takana yli viisi vuotta. Miehellä taustalla yksi painostuksesta johtuva sormushankinta, ei kai "oikea" kihlaus, joka päättyi huonosti. Mies tunnustaa pelkäävänsä jotain, mutta ei osaa nimetä mitä. Minusta tuntuu pahalta, jos eksän hirveä petturuus on siirtynyt meidän suhteeseemme, liittyy millään tavalla minuun. Jos eksän takia pelätään luvata minulle jotein. Minä en ole hän.
Apuva. Mitä pitäisi ajatella vai kannattaisiko lakata ajattelemasta? Niin kai. Koska tuo ajatus on ainut arkeni satunnainen murhe =)
Yksi pieni joskus mieleen pulpahtava ajatus kuitenkin vaivaa päätäni... Olen puhut kihlauksesta useampia kertoja. Suhtautuminen on aika pidättyväistä, "sitten joskus". Jos kysyn, menemmekö me joku päivä naimisiin, vastaus on "eiköhän me joskus" tai yksinkertaisesti "kyllä". Mutta joku käsitteessä 'kihlaus' miestä pelottaa. Se on sitten joskus, kyllä aikanaan, ei vielä...
Periaatteessahan jos olemme puhuneet menevämme joku päivä naimisiin, olemme kihloissa. Väkisinkin kuitenkin mietin, miksei sitä saa kutsua "kihlaukseksi" eikä sormuksia voi hankkia? Sormus ei ole se tärkeä juttu, tärkeää on se, että minua mietityttää, onko mies tosissaan. Vai sanooko tuon vain pitääkseen minut tyytyväisenä. Sitten jos pitäisi jotain "virallista" tehdä, niin pupu menee pöksyyn.
Olen miettinyt sitäkin, että kun tässä kerran onnellisesti yhdessä ollaan, niin eihän siihen mitää koko kaupungille kuulutettuja lupauksia saati sormuksia tarvita. Tässä ollaan ja tästä nautitaan. Ei suhteemme ole juhlista tai virallisista papereista kiinni. MUTTA sitten tulee taas tämä toinen puoli, jos tässä ollaan ja tästä nautitaan, miksi ei?
Yhdessä oloa takana yli viisi vuotta. Miehellä taustalla yksi painostuksesta johtuva sormushankinta, ei kai "oikea" kihlaus, joka päättyi huonosti. Mies tunnustaa pelkäävänsä jotain, mutta ei osaa nimetä mitä. Minusta tuntuu pahalta, jos eksän hirveä petturuus on siirtynyt meidän suhteeseemme, liittyy millään tavalla minuun. Jos eksän takia pelätään luvata minulle jotein. Minä en ole hän.
Apuva. Mitä pitäisi ajatella vai kannattaisiko lakata ajattelemasta? Niin kai. Koska tuo ajatus on ainut arkeni satunnainen murhe =)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kun olette sopineet menevänen naimisiin, silloin kyseessä on kihlaus, oli sormuksia tai ei. Mielestäni sen pitäisi kuitenkin olla selvä kummallekin. Kyllä mekin puhuimme että menemme jossain vaiheessa naimisiin, mutta kihloissa olimme mielestämme vasta kun mies oli kosinut ja minä vastannut myöntävästi.
Tiedän kyllä oikein hyvin mitä kihlaus tarkoittaa =) Ja mies on asiasta samaa mieltä. Joku outo siinä kuitenkin tökkää: "Mennäänkö me joku päivä naimisiin?" "Juu, mennäänhän me..." Mutta jos pitäisi ääneen sanoa KIHLAUS niin eipä onnistu.
Sitähän se on riippumatta siitä miksi sitä nimittää, se ei ole tärkeää. Minulle ei edelleenkään ole tärkeää, että saan sormuksen tai että saan kuuluttaa koko kylälle, että olemme KIHLOISSA, mutta vaikka asiasta olisikin "sovittu", en voi ottaa sitä lupauksena niin kauan kuin sen ääneen sanominen on kiellettyä. Se kuulostaa siltä, ettei toinen ole tosissaan tai että miettii kuitenkin vielä, vaikka väittää toisin...
En sanoisi että olette kihloissa vaikka mies onkin sanonut että menisitte joskus naimisiin... niin epäilevän oloinen kuitenki.. minäkin olen tavallaan mieheni kanssa kai sitte kihloissa kun on puhuttu että joskus. Ei silti olla lupauduttu varmasti kuitenkaa menemään naimisiin.
Miehelläni on myös yksi eroon päätynyt kihlaus takana. Tiedän että se tulee hidastamaan kihlausta meidän kohdalla (tai toivon ja jopa uskon näin joskus käyvän ;)) mutta ymmärrän häntä kuitenkin ettei varmasti hmm.. uskaltaudu menenään toiste yhtä nopeasti kihloihin. Haluaa olla ja antaa ajan mennä rauhassa ensin. Tosin ei minulla ainakaa mikään kiire vielä ole vaikka paljon moiset mielessäni liikkuvatkin. Emme ole kuitenkaan edes olleet vielä kuin 1,5 vuotta yhdessä.
En osaa sinun tapauksesta sanoa että onko hänellä joku pahempikin pelko mutta voi hyvinkin olla että joku kaunis päivä hän kosii sinua ;) vaikka siihen menesikin aikaa.