Itse en ikinä voisi kuvitellakaan olevani miehen kanssa joka olisi valmis jättämään minut vammaisen/ei-toivotun lapsen takia! Saati sitten jos kuulisin että miehelläni on edellisestä suhteesta vammainen lapsi, johon hän ei pidä yhteyttä eikä maksa elatusmaksuja(tai pidä itseään maksuvelvollisena). Kyllä sellainen mies lentäisi pihalle kuin leppäkeihäs!!!
Mikä saa naisen kuvittelemaan että mies huolehtisi/rakastaisi heidän yhteistä lastaan jos tämä on kyennyt jo yhden lapsen (yhteistuumin alullesaadun) jättämään noin kylmästi? Mistä sitä tietää oman tulevan lapsen syntyvän terveenä, miehen rakkaudelle kun se lapsen terveys tuntui olevan perusehto?
Ok, kun halveksin tällaista käytöstä mieheltä, tarkoittaa se samalla etten siihen sortuisi itsekään. Eli tekemään aborttia lapsen vammaisuuden tai väärän ajankohdan takia.
Mikä saa naisen kuvittelemaan että mies huolehtisi/rakastaisi heidän yhteistä lastaan jos tämä on kyennyt jo yhden lapsen (yhteistuumin alullesaadun) jättämään noin kylmästi? Mistä sitä tietää oman tulevan lapsen syntyvän terveenä, miehen rakkaudelle kun se lapsen terveys tuntui olevan perusehto?
Ok, kun halveksin tällaista käytöstä mieheltä, tarkoittaa se samalla etten siihen sortuisi itsekään. Eli tekemään aborttia lapsen vammaisuuden tai väärän ajankohdan takia.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mikäli miehelläni olisi lapsia (toivottuja tai ei-toivottuja) edellisestä liitostaan, kyllä edellyttäisin että hän kantaisi vastuun myös näistä. Mielummin elatusmaksut pois meidän kukkarostamme, kuin rakkaus omaan lapseen pois miehen sydämestä...
vähemmän kauhuissasi...
Ensinnäkin, rakkautta ei voi pakottaa syttymään tai tulemaan keidenkään välille, joitten välillä sitä ei luonnostaan ole.
Toisekseen yksinhuoltajaäitejä on perheistä 17 %, joten aika monella lapsella on isä, joka ei kuulu lapsen päivittäiseen elämään, osalla ei ollenkaan.
Kolmanneksi, mikä sinä olet nämä isät tuomitsemaan?
Neljänneksi, miksi olet aborttipalstalla tällä aiheella?
ole syttynyt jo, jos avopari on yhdessä toivonut lasta? Jos mies sitten valmistusvirheen vuoksi liukenee tilanteesta, en osaa häntä miehenä pitää...
Eikö meistä jokainen mielessään, tai tällä palstalla tuomitse ihmisiä jotka toimivat vasten omia näkemyksiämme? Jotkut täällä tuomitsevat elatusmaksuja hakevat äidit. Minä puolestani tuomitse miehet jotka eivät koe olevansa vastuussa perillisistään... Ja koska itse toimin näkemykseni mukaan, kai saan olettaa sitä puolisoltanikin?
Tottakai toivotan sinulle onnea miehen kanssa joka painostaa sinut aborttiin/jättää yksin vammaisen lapsen kanssa.
sitten niitä isiä jotka hylkäävät terveen lapsen. Nehän vasta luusereita onkin...
on muuten oikeasti sellaisia isiä jotka eivät pidä yhteyttä vammaiseen lapseensa. Toiset lapset menevät isälle viikonloppuisin ja lomilla ja vammainen ei. Vammainen lapsi laitetaan laitokseen tai perhehoitoon koska äitikin tahtoo omaa aikaa. Selitä se lapsille, minä en pystyisi, mutta jotkut pystyvät.
Ihan aiheesta vielä; itse olen ikäni tehnyt työtä vammaisten lasten parissa hoitajana, ohjaajana, avustajana jne eli monelta kantilta ja monenlaista työtä. En kuuna päivänä suostuisi synnyttämään tieten tahtoen vammaista lasta. Eli kaikki sikiöseurannat on juostu mitä on tarjolla ollut. Tässä tilanteessa kun tieto on tuonut tuskallisen selväksi sen todellisuuden ettei vammaisen lapsen kanssa eläminen ole ihan autuaaksi tekevää..
Voin vielä sanoa että olen todella hyvä työssäni ja vanhemmat selvästi puhuvat tilanteestaan mieluusti kanssani, lieneekö se että itse tiedän kykyni ja rajani syy siihen vai se että lapsia on siunaantunut monta ja terveitä kaikki? Toisaalta varmasti tuen ihan aidosti vanhempaa jaksamaan hänen halutessaan hoitaa lastaan itse, vaikka todella en siihen ole itse valmis.
Asiahan on sitten toinen jos lapsi vammautuu tai syntyy yllätyksenä, siihen on sopeuduttava ja alettava etsiä uutta ammattia aikanaan... ainakin tietää paljon sellaista jonka joku muu joutuu opettelemaan alusta asti kaiken tunnekaaoksen keskellä.
Vielä alkuperäiseen aiheeseen josta eksyin luettuani tuota ketjua yllä. En itse voisi myöskään luottaa mieheen joka hylkää lapsensa ihan mistä tahansa syystä. Muija joka käy hermoille on nimittäin paljon helpompi heivata yli laidan kuin oma lapsi!!
kysyn, ihan asiasta toiseen mennäkseni, kun tuossa luusereista puhuit, millaisena pidät niitä odottavia äitejä, jotka pilaavat tulevan lapsensa terveyden ja jopa vammauttavat heitä pysyvästi? Luusereita vai?
Milestäni ei mikään ole sen typerämpää ja vielä perään itkeä kun mies ei pidä vammaiseen yhteyttä. Tunnen tällaisen huumeäidin. Ilman huumeita hänellä olisi TERVE lapsi.
päihteiden käyttöä raskaus- sekä imetysaikana. Lapseni vamma ei kuitenkaan johdu mistään raskausaikani tekemisistä, vaan sai alkunsa ihan hedelmöityshetkellä. Itse tuen lastani parhaani mukaan, jotta hän saisi elää mahdollisimman täysipainoista elämää. Ja kieltämättä tekee pahaa katsella vierestä samalla kun joku toinen raskausaikana tuhoaa tulevan lapsensa elinmahdollisuuksia =(
Enkä ole mieheni perään itkemässä (ei kai ole syytäkään, hän rakastaa vammaista lastaan aivan kuin tervettäkin =). Totesin vaan etten suostuisi katselemaan miestä, joka voisi minut vammaisen lapsen takia jättää.
ettei lapsen tahallista vahingoittamista voi hyväksyä ennen eikä jälkeen syntymän? Myös ns tahaton ihan ajattelemattomuudesta johtuva on mielestäni joissakin tapauksissa tuomittavaa vaikkakaan ei rikos.
Toisaalta on myös tosiasia että ne äidit jotka aineita tai alkoholia yms väärinkäyttää eivät edes aina huomaa olevansa raskaana niin ajoissa että asialle olisi jotakin tehtävissä. Ja jos huomaavat eivät ole osana äitiyshuoltoa silloinkaan.. Tietyllä tavalla voi vielä oivaltaa tällaisenkin järjenjuoksun?
Edelleen olen sitä mieltä että on todella tunteeton ihminen joka täydellisesti hylkää oman lapsensa terveen tai sairaan, terveitä huomattavsti useammin. On kuitenkin tavallaan ymmärrettävää että joskus sellainen ratkaisu voi olla helppo tehdä, jättää vaan kaikki. Ei se sitli voi olla mielestä pois ja jos on niin mitä muuta tuollainen ihminen pystyy tekemään?
Jos mennään siihen tilanteeseen, että lapsi on vaikeahoitoosuutensa vuoksi sijoitettava laitoshoitoon jota siis kaikki kodin ulkopuolinen hoito on; on monasti helpompaa hylätä kuin pitää yhteyttä. Ei se silti oikein ole! Ja jossain vaiheessa kun tulee tieto ettei lasta ole on henkilökunnan aika vaikea olla vanhempien tukena eikä kyllä tarvitsekkaan.. Kuitenkin näiden lasten ja nuorten, aikuisten kohdalla hoitajat ovat lähimmät ihmiset! Saattaa jopa nykypäivänä olla se tilanne ettei muut lapset tiedä vammaisesta sisaruksestaan mitään ja koko suku vaikenee, valehtelee yhtenäisesti.
Vielä tuosta raskausajan vahingoittamisesta; opiskeluaikanani törmäsin tilanteeseen jossa äiti odotti neljättä lastaan. Kaikki olivat alkoholistiäidin vammauttamia lapsia. Asialle ei ollut mitään tehtävissä.. Äiti nimenomaan piti lapsensaantioikeuttaan viimeisenä oikeutenaan joka hänellä oli kun kaikki muu päätäntävalta oli viety - olisi saanut mennä tuokin!
Odottajat palstalla oli muuten joskus alkoholisuhtautumisesta ketju, jossa yllättävän moni salli pienen maistelun kuten viinilasillisen juuri samaan aikaan kun uusin tutkimus kertoi, ettei turvallista rajaa ja määrää alkoholia odottajalle ole olemassa! Tupakoijat ovat sitten luku sinänsä vaikka on kiistatta osoitettu tupakan olevan monella tapaa sikiölle vaarallinen on tupakointi äidin oikeus! Mielestäni tupakoimattomuus kuten savuttomuus ja alkoholittomuus ovat äidin ensimmäinen velvollisuus ja se velvollisuus alkaa kun perheeseen päätetään lisää jäseniä hankkia.
Ja vielä lopuksi täsmennän ettei meillä ole vammaista lasta. Eikä tule kun lapsiluku on täynnä..
Minun lapseni muutti laitokseen muutaman vuoden ikäisenä. Paloin hänen hoidossaan täysin loppuun, enkä olisi kyllä pystynyt ilman loppuunpalamistakaan tarjoamaan sitä hoitoa jonka hän laitoksessa saa, esim. ympärivuorokautista valvontaa. Meille kun tuli vammojen lisäksi vielä kaksi kroonista sairautta, epilepsia sekä astma.
Käyn lastani katsomassa vain noin kerran vuodessa. En pysty enempään.Sinä aikana kun lapsi asui kotona, meille muodostui minun puoleltani lähes symbioottinen suhde. Elin lapselle ja lapsen kautta, niin että laitoshoitoon päätyminen romahdutti minut täysin. En koe epäonnistuneeni siksi, että lapseni on vammainen vaan siksi etten kyennyt hänestä huolehtimaan kotona. Vaikka reaaliteetit ovat tiedossa yhä vielä joskus mietin että jospa olisin pystynyt ja kuinka olisin pystynyt ja miksi en pystynyt.
Väliaikoina en soittele lapselle,niistä tulisi kuitenkin puheluja hoitajien kanssa kun ei lapsella ole käsityskykyä niin paljoa että ymmärtäisi mitään sanomaani kuitenkaan. Enkä usko että hän esim tunnistaa minua äidikseen. Tunnistamista tapahtuu kyllä jos vuorovaikutus on päivittäistä tai viikottaista, esim hoitajat ja jumpparit ym lapsi kyllä "tuntee".
Minulla on kyllä lapsesta kuvia esillä asunnossani ja jollakin tapaa hän on mielessäni aina. Minä en usko että lapseni kärsii tästä "hylkäämisestä", eri asia on kuinka esim juuri hoitajat ja muu henkilökunta kykenee sen tajuamaan. Kun käyn katsomassa, viivyn kahdesta kolmeen tuntiin, juttelen lapsen kanssa, laulan hänelle, kutittelen ja olemme vain lähekkäin. Saavun ja lähden osastolta hymyssäsuin. Vasta ulkona tulevat kyyneleet.
Viime vuonna meillä oli tilanne, jossa lääkärit epäilivät munuaisten pettävän. Sain lentolipun seuraavalle päivälle, ja olin lapseni luona sairaalassa yli kriittisen ajan. Havaitsin, ettei tämä minun "itsesuojeluni" kovin vahvaa kuorta ole kehittänyt kuitenkaan, kyllä pelko, huoli, sääli ja suuri rakkaus ryminällä takaisin tulivat.
Meillä kyllä koko suku tietää tilanteen, mutta silti koen suruni niin yksityiseksi etten siitä juttele juuri muuten kuin sisareni kanssa.
Enkä usko että kun kuoleman ja lopullisen luopumisen aika tulee, edes kykenisin ottamaan tukea vastaan muilta kuin meille molemmille läheisiltä ihmisiltä, sellaisilta jotka ovat olleet mukana meidän yhteisessä historiassamme alusta saakka.
niinpä.. yllättävän vähän kunnat ovat heränneet siihen tosiasiaan että vanhempia tulisi tukea mahdollisimman paljon kotiin. Monelle tulee yllätyksenä vaihtoehto jossa lapsi on viikot pois kotoa ja ehkä osan viikonlopuista ja lomistakin ja silti käy edelleen kotona ja tavallaan asuukin siellä. Toisinpäinkin voi tehdä eli lapsi viikot kotona ja viikonloput hoidossa ja lomilla vaikka pari-kolme viikkoa. Monelle nuo ovat hyviä ratkaisuja.. Suhde pysyy paremmin yllä kun saadaan olla oikeasti yhdessä omassa rauhassa.
Ympärivuorokautisen hoidon tarve on todella kyllä sellainen paikka, että laitoshoito on ainoa kelvollinen pysyväisratkaisu. Siltikin yhteyden säilyttämiseen pyritään. Hoitajana ollessani oli hienoa katsoa niitä vanhempia jotka tietenkin säilyttivät suhteen lapseen ja tuntuman tähän koko ajan, usein juuri heikoimmilla oli aktiivisin yhteys jostain syystä. Toisaalta koskaan ei lakannut ihmettelemästä sitä kuinka osa pystyy ja haluaa käydä 1-5 kertaa vuodessa katsomassa, lapsihan on jo tavallaan vieras eikä vanhempi saa vierailustaan itse mitään..
Soittelu on oikeastaan helpotus hoitajille. Vanhempi ottaa yhteyttä ja samalla saa pidettyä ajan tasalla kuulumisista, muutenhan yhteyttä otetaan vain kriisissä ja kun itsensä esittelee kuuluu toisesta päästä huokaus.. Meillä kyllä puhelin vietiin lapsellekin siksi hankittiin johdoton ja vanhemmalle kerrottiin hymyt sun muut reaktiot. Joku vanhempi halusi että omahoitajat soittavat kuulumisia kuukausittain kun hän itse ei halunnut vieraan kanssa puhua.
Tuosta lohdusta. Kun lapsi kuolee se on hoitajillekkin surun paikka ja jotkut vanhemmat ovat niin ulkopuolisia kaikille ja tuntevat itsensäkkin ulkopuoliseksi tilanteessa.. On helppoa kun yhdessä voidaan jutella yhteisestä ihmisestä jota ei enää ole ja kenties kertoa muistoja yms. Meillä hautajaiset usein oli hoitokodilla ja todella lämminhenkisiä tilaisuuksia. Kyllä ihmisen oppii tuntemaan jollain lailla vaikka poikkeaa harvemminkin..
ei lapsi hylkäämisestä kärsi vaan sinä? Useimmalle läheisin on se omahoitaja ja muut tutut pitkään olleet työntekijät. Joskus vaan toivoo että vanhemmat itse haluaisivat enemmän lapsestaan, mutta kukin tahtonsa ja halunsa mukaan! Oikeasti vaan suututtaa oman surun keskellä kun muistokirjoituksessa lukee että kaipaamaan jäivät vanhemmat ja sukulaiset joista jälkimmäisiä ei ole vuosikymmeneen nähty! Työ on työtä, mutta hoitotyötä toivotaan tehtävän sydämellä ja sitä sopisi sitten arvostaa, ja kyllä moni uskaltaa senkin tehdä.
Olet kuitenkin mukana lapsesi elämässä omalta osaltasi ja olet ratkaisuusi tyytyväinen joten se sopii sinulle. Moni vaan ajutuu tiettyihin tilanteisiin kun ne ihmiset joiden kuuluisi neuvoa ja opastaa eri vaihtoehtoja eivät hoidakkaan sitä hommaa vaan säästävät kunnan pussia.. Ei se kiintymys häviä ja kauheinta onkin nähdä niitä joilla lopullisuus iskee päin ja kaikki on myöhäistä vaikka itsesääliä se silloin suuremmaksi osaksi taitaakin olla?
Nauti niistä tunneistasi!
Minulle syntyi normaalin raskauden päätteeksi vammainen lapsi. Raskausaikana minulla on ollut oireettomana virusinfektio, joka vammautti lapseni aivot. Lapsi oli yhdessä toivottu, ja vammat selvisivät vasta lapsen ollessa n. kolmen kuukauden ikäinen.
Isä hävisi kuvioista aika pian, tosin en usko että suhteella loppujen lopuksi olisi tulevaisuutta ollut muutenkaan, juuri arvomaailmojen erilaisuuden takia.
Olen aika paljon pohtinut tätä asiaa monelta eri kantilta, ja tullut siihen tulokseen että joskus saattaa äidissä olla syy siihen miksei mies pysty muodostamaan vammaiseen lapseen suhdetta. Isäpalstalla joskus miehet valittavat etteivät pääse terveenkään vauvan kanssa kosketuksiin kun äiti tuppaa omimaan vauvan.
Kun vammat selviävät, se on shokki koko perheelle. Âidillä ei ole mahdollisuutta niin jäädä sitä shokkia pohtimaan, koska vauvasta on kuitenkin huolehdittava, ja isä joka ehkä säikähdyksissään alkuun tilanteesta vetäytyy jää sivuun.
Luulen että meillä ainakin osittain kävi näin. Enemmän kuitenkin ketuttaa se että miehen toivomuksesta alunperin raskaaksi tulin, vaikka olin aivan liian nuori ja tyhmä. Miehestä ei olisi ollut isän malliksi terveellekään lapselle.
Luin kertomuksesi jo jossain aiemmin ja kovaan pikkaan olet joutunut. Kuitenkin olet niin hienosti selvinnyt ja saanut uuden "elämän", että täytyy todella onnitella sinua!
Varmasti miehen suhtautuminen vammaiseen lapseen riippuu paljolti siitä, millaisen kontaktin hän lapseen ylipäätänsä luo. Lapsi kasvaa 9kk äidin kohdussa ja isä saa lapsen lähelleen vasta synnytksen jälkeen. Kun siinä vaiheessa ilmoiteaan lapsen olevan vammainen, ei sidettä ole välttämättä päässyt syntymään ja pelko ylittää isäntunteen.
Olen varmasti ollut onnekkaassa asemassa, koska olimme näistä vammaisuusasioista keskustelleet jo aiemmin. Vammaisen siskonsa ansiosta miehellä oli jo valmiiksi näkemys vammaisiin "ihmisinä" ja lähimmäisinä. Muutenkin hän oli kärsinyt vauvakuumeesta jo minua pidempään, osallistunut aina tilaisuuden tullen neuvolakäynneille jne. Ja sektion jälkeen vauva annettiin ensimmäisenä isän hoiviin, eli lapsi ei ollut hänelle täysin "vieras", vammasta kuultaessa.
Kuulostaa jonkun mielestä itsekkäältä, mutta olen todella onnellinen mieheni suhtautumisesta asiaan. Uskon että pitkä suhteemme on tämän lapsen myötä saanut aivan uutta voimaa ja syvyyttä. Jopa tuon lapsellisen tunteen että yhdessä selviämme tästä, rakkaus kantaa eteenpäin.
Eli vammainen lapsi voi todellakin olla isälle yhtä rakas ja arvokas kuin tervekin. Ei jokainen mies pidä sitä itsemääräämisoikeuden menettämisenä.
Voitko nyt lyhyesti selittää mitä vastuutonta tilanteessamme on?
Mies ja nainen haluavat lapsen ja ovat ikionnellisia sen saadessaan, vaikkei lapsi "täydellinen" olekaan. Molemmat rakastavat lasta ja haluavat hoitaa tätä parhaan kykynsä mukaan.
Katsot tilanne vaan omasta näkökulmasta.
Kaikki miehet ei ole raskauden ilmetessä valmiita ryhtymään isiksi.
Kaikki suhteet ei ole kuin teidän, monessa ei olla varmoja kumppanista vielä...
Ero piilee siinä, että nainen voi omalla kohdallaan päättää mitä haluaa ja toimia sen mukaan. Miehen on tyytyminen siihen päätökseen (vaikka olisi eri mieltä asiasta kuin nainen).
Mies siis joutuu maksamaan naisen päätöksestä, vaikkei saanut sanoa siihen juuta eikä jaatakaan (tai saa, mut mitä väliä mitä sanoo, kun toisella on oikeus toimia miten haluaa).
SINÄ "Kauhuissaan" puhut tilanteesta jossa lapsi on haluttu ja suunniteltu kummankin osapuolen toimesta...Koeta ymmärtää, ettei läheskään kaikki suhteet ole sillä tasolla. Näissä suhteissa miehellä tulisi olla samat abortti-oikeudet kuin naisellakin.
Mikä tuossa on vaikeeta tajuta?
Et voi katsoa sellaista asiaa kuin "abortti" ja "lapsensaanti" SUN käsityksen läpi.
Se on aivan se ja sama, minkämoisista miehistä sinä pidät/etpidä - myös tässä keskustelussa. Voin itse kans metsästää naista, jolla on äiti Teresan luonne, luonteenpiirre joka saattaa muuttua jossain vaiheessa tämän naisen elämää.
Olet puolustamassa yleistä aborttioikeutta, mutta samalla olisit vaatimassa omalta kohdaltasi miestä tilille...? Tuo kuulostaa aika hassulta... Kaikki, mikä menee kuten sä haluat, on ok. Kaikki siitä poikkeava on kauhistuttavaa?
Se, että tunnet halveksuntaa semmoisia naisia kohtaan, jotka pitävät lapsen vastoin miehen tahtoa on laiha lohtu niille miehille jotka joutuvat isäksi vastoin tahtoaan ja väärään aikaan, väärän ihmisen kanssa. Kaikki suhteet kun ei ole pitkäkestoisia avo- tai avioliittoja, tai ole edes sillä tasolla että kumppanit olisivat täysin perillä toisen arvomaailmasta.
Problematikka pysyy: Naisella on oikeudet tehdä miten vaan.
Jos olen käsittänyt oikein sun kannan, niin oot suunnilleen tätä mieltä; 1)kumpikaan osapuoli ei halua lasta => abortti on ok. 2) Nainen ei halua lasta, mies haluaa => aborttiin on oltava oikeus, voi raukka sitä miestä. 3) Nainen haluaa lapsen, mies ei halua => on ok synnyttää ja sitten myös vaatia elatusmaksuja, se on jopa luonnollista ja oikeutettua, vaikka nainen tilanteessa 2 välttyi niistä ja pystyy pitämään hallinnan omasta elämästään täysin. 4) kumpikin haluaa lapsen, lapsi syntyy.
Sitten kommentoin vielä sun tekstisi loppuosaa.
"Ihmettelen vaan, miten täällä suhtaudutaan elämän arvostamiseen. Abortti on jokaisen oikeus ja siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain! Ok, itsekin olen sitä mieltä että abortti on hyvä olla olemassa, mutta aina se ei ole paras ratkaisu. Heti jos joku mainitsee jotain elämän arvokkuudesta tai lapsen pitämisestä, lyödään hänet lyttyyn. Surullista "
Juridinen aborttihan nimenomaan ottaisi elämän arvokkuuden huomioon. Mies, joka ei koe olevansa valmis isäksi, hankkimaan lasta jonku tietyn naisen kanssa jostain syystä jne. tekee lapselle ja naiselle palveluksen hakemalla juridista aborttia. Jos nainen kokee olevansa liian epäkypsä lapsenhankintaan, hänet nostetaan aina marttyyrin asemaan - onhan hän läpikäynyt abortin juuri. Miehellä olisi yksipuoliseen aborttiin samat oikeudet kuin naisellakin, mitä kauheeta siinä on? Juridisen abortin myötä naisen toiveet ja halut toteutuisi, naisen keho ja elämä olisi hänen itsensä päätettävissä (sama oikeus olisi miehelläkin j.b:n myötä) ja lapsi syntyisi haluttuna naiselle, jonka sen lapsen halusi.
Sun jutut on teilattu nimenomaan niiden yksipuolisesta suhtautumisesta asiaan, sillä et ole tunnustamassa miehelle oikeuksia ja katsot tilannetta vaan sinun tilanteestasi; tilanne, jossa lapsenhankintaan kumpikin on ollut alunperin halukas ja myöskin ilmaisseet sen tahdon. Katsot tilannetta SINUN silmin ja pitkäaikaisen parisuhteen kannalta.
Kukaan ei ole kiistänyt elämän arvokkuutta millään tavalla, juridinen abortti myös huomioisi miehen elämän arvokkuuden (kuten vapaa aborttioikeus nykyään tekee naisen kohdalla).
Piti oikein lukea tämä aloitusviestisi uudestaan, kun tuntui tuo ketju väliin harhautuvan ihan toisiin asioihin.
Olen lähes kaikesta mitä tässä aloituksessa kirjoitat, täysin samaa mieltä. Se hyvä puoli minun kokemuksistani on, että jo aika tutustumisen alkuvaiheissa varmaan nostaisin tämmöisen asiankin esille. Liian monelle nämä arvomaailmat tuntuvat selviävän vasta kun maito on jo kaatunut maahan.
Ainoa asia missä mielipiteemme tuntuvat eroavan, on että minun käsi sydämellä pitää tunnustaa että jos tietäisin nyt saavani toisen vammaisen lapsen, harkitsisin aborttia pitkään ja hartaasti. Nykyisen mieheni kanssa en usko että jäisin yksin, mutta en tiedä kykenisinkö samat taistelut käymään enää toiseen kertaan läpi mitä ensimmäisen lapseni kanssa.Tosin minulla on mennyt monta vuotta ennen kuin näinkin kipeän asian pystyn itselleni myöntämään. Alkuvuodet olin kiivas elämän arvokkuuden puolestapuhuja, enkä olisi aborttia hyväksynyt missään tilanteessa.
että pystyy todella miettimään realistisesti asiaa ja elämäänsä. Ei oikeasti kukaan vammaisen lapsen vanhempi ole koskaan sanonut että ehdoin tahdoin haluaa tilanteeseen uudelleen vaikka lapsi on kuinka ihana ja elämä on ollut rikasta jne. Ja ne jotka joutuvat tilanteeseen uudelleen ovat todella katkeria vaikka elämä kulkee eteenpäin..
Itseasiassa olet siinä, mihin moni pääsee vasta kun joutuu tavalla tai toidella luopumaan lapsestaan; olet surutyösi tehnyt ja sinut itsesi kanssa tämän asian suhteen. Tämän kirjoittaminen on aika hankalaa lyhyesti, mutta ymmärtänet mitä ajan takaa? Ihminen jolle vammainen lapsi on täydellinen ja mitään ei tekisi toisin jne hokemin varustautuneella ei vielä ole oma mieli sinut asian kanssa.
Harva ottaa asiaa puheeksi parisuhdetta luodessaan lapsen sairaudesta tai omasta jne ja silloin toisaalta vastaus on aina mutu-juttu. Tositilanteessa on heikkonakin itseään pitänyt selvinnyt loistavasti ja vahva luhistunut totaalisesti, etukäteen voi arvottaa muttei se vielä kuitenkaan koko totuutta kerro.. Tietysti jos mies sanoo että lähden jos vampin tuot taloon on asia aika selvä? Paitsi että moni äiti sanoo itsekkin ettei kestäisi vammaisen lapsen kanssa.. arpapeliä ehkä kuitenkin lopulta?
Ja kun elämä kasvattaa ihmistä lisää voi käydä juuri niin että äidin elämä pyörii niin lapsen ympärillä ja lapsen jutuissa ettei sille miehelle edes ole tilaa. Avioerot vammaisperheissä kun puhutaan vaikeavammaisista lapsista on hieman suurempi todennäköisyys kuin muilla..
Teillä on asiat hyvin? Ei ole helppoa myöntää ettei ole täydellinen.. Meillä töissä käytiin joskus kiivas keskustelu suhtautumisesta mahdolliseen omaan vammaiseen lapseen ja kokeneemmalla henkilökunnalla oli huomattavasti tiukempi kanta juuri tieten tahtoen syntyneeseen, yllätykselle kukaan ei voi mitään ja siihen sopudutaan, mutta todella lähes kaikki (kokeneet siis)sanoivat ammatinvaihdon olevan edessä silloin! Nuoremmilla oli vielä usko omaan kaikkivoipaisuuteen ja jaksamiseen vielä vallalla.. Itse jouduin asiaa pohtimaan "oikeasti" kun lähisukulainen sai vaikeasti vammautuneen vauvan joka ei elänyt kuin kuukausia; geenivirhe joka 95% todennäköisyydellä ainutkertainen oli lopulta syy, mutta aikaa kului ja meillä vauva mahassa kasvoi koko ajan..
Minulla on kaksi koiraa jotka ovat minulle henki ja elämä, rakkaat lemmikkini ja harrastuskumppanini. Kun mietin millaisen miehen elämääni haluan, tulee mieleen etten ainakaan sellaista joka inhoaa koiria. Elämä miehen kanssa joka haluaisi ensimmäiseksi eroon rakkaista lemmikeistäni ei varmasti olisi palkitsevaa -kenellekään meistä.
Eikö ole ihan normaalia, että jokainen toivoo elämänkumppani jonka kanssa jakaa samoja näkemyksiä ja kiinnostuksen kohteita? En tietenkään tarkoita että täytyy joka asiasta olla samaa mieltä, sehän vasta tylsää olisi. Mutta jos nyt suht samoja arvoja kannattaa, niin vältytään suurimmilta ristiriidoilta. Molemmat saa toteuttaa itseään, toista loukkaamatta.