Olen kai jo jollain tasolla hyväksynyt että tulen aina olemaan se kakkonen,eli toisiksparas äiti.Ei lapsella ole väliä mitä oma äiti on tehnyt taijättänyt tekemättä,se on aina paras,lapsen puheissa ainakin.Aluksi ja joskus vieläkin se tuntui turhauduttavalta,ja satutti.Halusin olla semmoinen äiti joka välittää ja kuuntelee.Lapsen oma äiti unohteli lapsensa eri tilanteissa,eri paikkoihin,ei huolehtinut perustarpeista-kuten ruoka/vaatteet.
Nyt ei ole tullut tapaamaan lastaan puoleen vuoteen...mutta ei se tunnu lapsen puheissa,lapsi kehuu äitiään-keksii tarinoita ja vertaa minua aina kriittisesti äitiinsä.
Olen lähinnä kuunnellut juttujaan,ja todennut että;se on mukava että sinulla on niin monta mukavaa muistoa äidistäsi.Toivotaan vaan että tulee taas käymään.
Miten on,jos tämä äiti ei palaakaan lapsen elämään enään?Onko teillä jollain kokemusta vastaavanlaisesta?Muuttaako aika lapsen näkemystä äidistään?Tai enemmän minua mietityttää se miten pystyisin joskus olemaan semmoinen äiti lapselle,jota hän niin odottaa.toivoo ja haluaa.
Nyt ei ole tullut tapaamaan lastaan puoleen vuoteen...mutta ei se tunnu lapsen puheissa,lapsi kehuu äitiään-keksii tarinoita ja vertaa minua aina kriittisesti äitiinsä.
Olen lähinnä kuunnellut juttujaan,ja todennut että;se on mukava että sinulla on niin monta mukavaa muistoa äidistäsi.Toivotaan vaan että tulee taas käymään.
Miten on,jos tämä äiti ei palaakaan lapsen elämään enään?Onko teillä jollain kokemusta vastaavanlaisesta?Muuttaako aika lapsen näkemystä äidistään?Tai enemmän minua mietityttää se miten pystyisin joskus olemaan semmoinen äiti lapselle,jota hän niin odottaa.toivoo ja haluaa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei ole kokemusta kertomastasi tilanteesta, mutta vastaavasta hylkäämisestä niin, että poika on kaipaillut isäänsä viimeiset 10 vuotta. Nyt on ikää 13v ja silti poika jaksaa toivoa, että isällä olisi joskus aikaa muistaa myös häntä, eikä vain itseään ja nykyelämää... Lapselle isä tai äiti on aina tärkeä vaikka olisi kuinka poissa. Sitten käytännön elämässä se henkilö, joka elää lapsen kanssa saa myös rakkautta osakseen ja hiljalleen valtaa alaa lapsen sydämessä. Mutta säilyy aina sopukka sille poissaolevallekin. Rakkautta ei ole koskaan liikaa.
siinä sitä aikuisuutta kysytään, kun pitää lukea rivien välistä ja tulkita santtomia tunteita.
minä en viestistäsi lukenut suinkaan, että lapsi tuntisi sinut kakkoseksi tai vähempiarvoiseksi. vaan sen rakkausen jota hän sinua kohtaan tuntee ja toisaalta sen tuskan jota hän bioäitiään ajatellessa kokee.
ja koska bioäiti eipidä yhteyttä, niin häneen voi kasata kaikki unelmat ja toiveet. millainen äiti olisi, jos... jos oli kun ja jos lehmät lentäisivät.
meillä kävi tukilapsia ja joilla oli puheittensa mukaan kaikkea mitä meilläkin, enempi vain ja isompia. alussa uskoin kaiken, mutta kun isin traktosrikin oli isompi ja komeampi, niin aloin epäillä. ja lasten äidin kanssa jutellessa kävi ilmi,että ei niitä kyseisiä videoitakaan ollut kotona. oli toisia ja toisenlaisia, mutta pienen lapsen halu olla kuten muutkin on valtava. ja silloin voi mielessään saada kaiken ja olla juuri sellainen kuin unelmoi.
kunlapsi vertaa sinua äitiinsä, hän mielestäni käy läpi omaa tuskaansa, kun äiti ei todellisuudessa olekaan kuin unelmissa.
siinä teet oikein, kun annat hänen pitää unelmansa. kylmä totuus valkenee sitten aikanaan
Lapsi puhui ihannoivasti äidistään, jota ei voinut muistaa koska sijoitettaessa oli niin pieni.
Minä olin välillä se huono äiti ja bioäiti oli paljon parempi.
Kunnes sitten kerran tapasimme bioäidin, siihen loppuivat lapsen puheet bioäidin paremmuudesta.
Olen miettinyt viime päivinä paljon samaa asiaa. Kun lähdimme tähän sijaisvanhemmuuteen, niin ajattelimme, että olisimme täysiä vanhempia ja täällä meillä olisi lapselle se turvallinen koti. Ajattelimme, että lapsi pystyy pitämään sekä meitä, että biovanhempiaan tasa-arvoisina vanhempina ja meidän yhteistyömme tulee olemaan hyvin rakentavaa.
Sitten jossain vaiheessa putosimme maan pinnalle. Vaikka me antaisimme lapselle kuun taivaalta, ei se ole lapsen mielessä niin tärkeä, kuin vaikka biovanhempien tuoma kirja.
Olen miettinyt, että mistä tämä johtuu. Miksi lapsi palvoo biovanhempiaan, vaikka vanhemmat ovat kohdelleet häntä kaltoin.
Ensinnäkin uskon, että lapsi ei ymmärrä aina, että se mitä biovanhempi on tehnyt, olisi jotenkin väärin. Meille tuloon asti, näille lapsille kaikki se seksi, väkivalta ja muu "elämä" on ollut sitä oikeata elämää. Lapsille oli normaalia, vaikkakin pelottavaa se, että heitä jätettiin yksin tai vanhemmat olivat aineissa ymmärtämättä yhtään tekemisiään. Kun tätä elämää on kestänyt riittävän pitkään, niin vie vuosia, että opitaan toisenlainen elämäntapa.
Toiseksi uskon, että jos meidän biologiset lapsemme sijoitettaisiin, niin he varmasti toisivat koko ajan esille sitä, että miten me teimme asiat ja pitäisivät meidän toiminta tapojamme oikeina. Niin kaikilla lapsilla on suuri rakkaus biologisia vanhempiaan kohtaan, ovathan lapset heistä syntyneet.
Kolmanneksi on varmasti mukavampi elää sellaista elämää, jossa saa tehdä ihan mitä huvittaa ja kun me joudummekin asettamaan rajoja ja pettymyksiä tulee, niin eihän se olekaan niin kivaa.
Kun aika kultaa muistot, jää lapselle pinnalle ne hyvät asiat sieltä biokodista. Kun me esim. tiedämme joitakin tapahtuneita asioita siellä biokodissa ja yritän keskustella lapsen kanssa niistä, niin lapsi ei muistakaan mitään sellaista tapahtuneen. Tapaamiset tuovat "kultaa" lisää lapsen elämään, kun asiat sujuvat silloin hyvin. (En silti sano, että tämäkään olisi huono asia, sillä joidenkin muistojen kanssa eläminen voisi olla liian rankkaa lapsillekin).
On tekopyhää väittää, että tämä lapsen palvonta biovanhempiaan kohtaan, ei vaikuttaisi meidän sijaisvanhempien tunteisiin. Me olemme vuosien kuluessa vihdoinkin hyväksyneet sen, että annamme lapselle sen normaalin arjen ja kodin ja rakkaus tulee siitä halusta pitää huolta lapsesta.
Olemme hyväksyneet sen, että meille ei anneta oikeutta eikä mahdollisuutta luoda lapselle oikeanlaista käsitystä, siitä mitä on kuulua kiinteästi yhteen perheeseen ja mitä se merkitsee. Meille ei anneta mahdollisuutta luoda lapselle jatkumoa turvallisesta ja pysyvästä elämästä. Ja tämä tuntuu joskus niin väärältä, juuri tuon lapsen takia -ei meidän sijaisvanhempien -vaan tuon lapsen takia.
Olen erimieltä siitä, että on hyväksi lapsen unelmoida biovanhemmastaan, niin että unelmat eivät ole todellisia. Ajatelkaa miten suuri pettymys on vuosien kuluttua huomata, että biovanhempi olikin aivan jotain muuta. Minusta on tärkeätä puhua lapselle (lapsen ikä huomioon ottaen) faktoista, kuitenkin niin, että biovanhempaa ei vähätellä, vaan kerrotaan, että joskus elämä on näin epäreilua ja vanhempasi myös rakastavat sinua. Sanoisin näin, että annetaan lapsen säilyttää rakkaus vanhempaansa kohtaan!
Olen miettinyt paljon myös viimeaikoina sitä, että missä kulkee ne tapaamisen rajat. Toiset lapset voivat tavata vanhempiaan ilman minkäänlaisia oirehtimisia tai vähän oirehtien. Toiset lapset menevät aivan sekaisin, kun haavat avataan joka kerta uudelleen ja uudelleen. Milloin tapaamisia on vanhempien vuoksi ja milloin ajatellaan lasta.
Yhteydenpito on tärkeätä, koska viimeistään murrosiän kynnyksellä herää kysymyksiä, kun omaa identiteettiä etsitään. Mutta joskus on pakko tehdä lapsen takia kipeitäkin ratkaisuja ja vaikka vähentää tapaamisia joksikin aikaa tai muuttaa niiden paikkaa tai jotain. Tätä eivät tunnu kaikki sosiaalityöntekijät ymmärtävän.
Vaikka olen ymmärtänyt itse sen, että ei tätä "sijaisvanhempien maailmaa" pysty ymmärtämään, ennenkuin muutaman vuoden on itse elänyt tätä. (mekin luulimme ymmärtävämme mitä tämä on, mutta aika on näyttänyt et meillä oli melko ruusuiset kuvitelmat kuitenkin).
En ole kuullut koskaan kenenkään muun vanhemman kertovan kuvitelleensa vanhemmuutta ruusunpunaiseksi. Nämä sijaisvanhemmat täällä yksi toisensa jälkeen heräilevät ruususen unistaan.
huostaan ja sijoitettiin sijaisperheeseen. Silloin vanhemmuudestani tuli helvetti. Piti ymmärtää pieni palkkaisia sosiaalityöntekijöitä, köyhiä sijaisperheitä ja vielä huolehtia lasteni hyvinvoinnista. Ja kuulla sitten kuinka kamala biovanhempi minä olen. Espoon kaupungin perhehoidon johtava sosiaalityöntekijä sanoi minulle: "Mikset JO luovu lapsistasi. Yleensä vanhemmat luopuvat paljon lyhyemmässä ajassa."
Siis Espoon lasten erityistarpeiden johtava sosiaalityöntekijä eli Espoon kaupungin perhehoidon johtava sosiaalityöntekijä.
toistamiseen vetää tuta samaa juttua. Ei siihen luultavasti usko kuin joku kaltaisesi.
Näi ei edes Suomessa voi tehdä laitan juttusi tarkistukseen.
vaan!
Kirjoitin siis näin: -Vaikka olen ymmärtänyt itse sen, että ei tätä "sijaisvanhempien maailmaa" pysty ymmärtämään, ennenkuin muutaman vuoden on itse elänyt tätä. (mekin luulimme ymmärtävämme mitä tämä on, mutta aika on näyttänyt et meillä oli melko ruusuiset kuvitelmat kuitenkin).
Enpä osaa sinulle selittää ja tuskin edes haluaisit sitä kuullakaan (turhaahan tämä on) -tarkoitin tuolla ruusuisella ihan muuta, mutta ainahan sitä voi tikulla kaivaa. Tarkoitin siis tuota mitä sanoinkin, MEKIN LUULIMME YMMÄRTÄVÄMME MITÄ TÄMÄ ON... ikinä ei kyllä kukaan osaa kuvitella mihinkä kuitenkaan päänsä pistää nykypäivänä kun sijaisvanhemmaksi ryhtyy, mutta onneksi vastuunsa jokainen kantaa. Jos tässä hommassa alkaisi jatkuvasti miettimään mitä muut ajattelee, niin ei tätä jaksaisi. Mehän olemme osalle biovanhemmille se "punainen vaate" "lapsen ryöstäjiä", niinkuin itse sitä täällä toitotatte. Sosiaalityöntekjöillä ei ole aikaa ja terapeuttien mielestä, lapset kyllä siinä sivussa kasvavat, eivätkä mitään apua tarvitse. Tutut pitävät hulluna, kun elämässä helpommallakin pääsisi ja voisi jopa rahallisesti mennä paremmin ja vieraat katsovat kieroon, kun kannat kirkuvaa lasta kaupasta pois, kun tämä on repinyt hyllystä kaikki alas tai töksäyttää mummolle kaupassa "kylläpä olet sitten ruma". No, ihan miten vaan, kuten olen sanonut niin monta kuin on ihmisiä, niin monta on näkökantaa ja mielipidettä :=)
kun kerroitte kokemuksistanne!Pystyin näkemään että tiedätte mistä puhun,ja tuntui hyvältä saada lukea ajatuksianne.Asia on varmaan niinkuin kirjoititte,aika kultaa muistot.
tyttöni kohdalla,on varmaan hyvä niin.Kun hän on vanhempi niin kerron sitten enemmän huostaanoton syistä.Varmaan hänkin haluaa tietää ja kysyy...Toistaiseksi ollaan kerrottu että "äiti sairastui,sillei ettei enään jaksanut ja osannut hoitaa sinua."(eikä se mikään vale ole,sillä ei tervejärkinen tekisi sellaisia tekoja lapselle mitä tämä äiti teki,ja antoi "ystäviensä"tehdä.
Jotkut päivät hän hyväksyy minut,mutta jos jokin asia,haju,muisto tuo äidin mieleen,putoan äidin "korokkeelta",ja hän vaan puhuu kuinkapaljon parempi äitinsä minua onkaan.
Mutta kuten sanoitte,aika...
Kiitos vastauksistanne ja voimia arkeenne!
-Emo kummiskin.
joita lapsi on joutunut näkemään ja kokemaan samaa voisin kertoa myös meidän tyttärestä.
Nut jo isompi joten voimme kertoa melkein kaiken kun se kerran on aina ajankohtaista ja uusiutuvaa aina tapaamisissa.
meillä hajut, tuoksut, maut, äänet, sanat, laulut jne. muistuttavat kaikesta kauheasta joka saa aikaan sen että lapsi käyttäytyy hyvin agressiivisesti ja on hyvin vihainen kaikille. Se on ymmärrettävää ja yritämme välttää asioita jotka muistuttavat äitiä se on vaikeaa mutta aika on opettanut tulkitsemaan eri tilanteiden laukaisijat voi sanoa melkein "terrori iskut" on todella uskomatonta mutta totta.
Juusto on yksi niistä muistuttajista koska löysi jääkaapista joskus pienenä ja nälkäisenä vanhan homehtuneen juuston, söi ja sai vatsan kipeäksi ja oksenti. Samoin verilätyt, kinkkusiivut jne.
Tällaisia on paljon vaatteissa sekä hajuissa joita en viitsi edes luetella.
Olet aina kakkonen.