Jumala yksin on Vanhurskas

Augustinus, Aurelius

Augustinus [-ti:´-], Aurelius (354–430), kirkkoisä.

Augustinus, joka syntyi Aureliuksen sukuun Pohjois-Afrikassa, oli piispana kuuluisa monipuolisista toimistaan teologian, filosofian ja kirjallisuuden alalla. Häntä pidetään yhtenä kirkkoisistä.

Hänen kasvatukseensa vaikutti merkittävästi kreikkalais-roomalainen kulttuuri. Kristinuskoon kääntyneenä (387) hänestä tuli huomattava kristillinen ajattelija.

Hän joutui mukaan kirkossa puhjenneisiin, kolminaisuutta ja armoa koskeviin kiistoihin. Syytökseen, jonka mukaan kristinusko oli syypää Rooman tuhoon, Augustinus vastasi esittämällä oman historianfilosofiansa, jossa hän koettaa vastata kysymykseen historian tarkoituksesta.

elämänvaiheet

Teoksessa Confessiones (396, suomenn. Tunnustuksia), jonka Augustinus kirjoitti vuoden kuluttua piispaksi nimityksestään ja jota pidetään maailmankirjallisuuden ensimmäisenä omaelämäkertana, kirjoittaja kuvaa elämäänsa pitkäksi tieksi Jumalan luo.

Hän lausui tämän kootusti sanomalla "Rauhaton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa".

Augustinus syntyi virkamiehen poikana 13.11.354 Thagastessa, pienessä pohjoisafrikkalaisessa kaupungissa Karthagosta (nykyisestä Tunisista) länteen.

Stipendi teki Augustinukselle mahdolliseksi retoriikan eli puhetaidon opiskelun Karthagossa 370–374. Hänellä oli monia lemmenseikkailuja, ja hän eli yhdessä ystävättärensä kanssa, jonka nimeä hän ei teoksissaan ole koskaan maininnut ja joka synnytti hänelle pojan nimeltä Adeodatus ("Jumalan antama", 372–389).

Roomalaisen Ciceron teosten tutkiminen herätti Augustinuksen kaipaamaan tieteelle omistettua elämää. Kun hän opintonsa päätettyään piti luentoja Karthagossa, hän tuli kosketuksiin persialaisen profeetan Manin (s. 216, k. n. 277) kannattajien kanssa.

Manikealaiset ajattelivat, että maailmaa hallitsevat hyvä ja paha alkuperuste, valo ja pimeys. Ne ovat kietoutuneet taisteluksi, joka purkautuu ihmisen vastustamattomissa himoissa. Augustinuksesta tuli tämän opin innokas esittäjä.

Vuonna 383 Augustinus matkusti Roomaan. Samana vuonna hän muutti Milanoon, missä hänelle oli tarjottu retoriikan oppituolia erään manikealaisen ystävän välityksellä, tämä kun oli huolissaan kristinuskon yhä kasvavasta vaikutuksesta.

Milanossa Augustinus kuitenkin katkaisi välinsä manikealaisuuden kanssa, tutki mm. filosofi Plotinoksen kirjoituksia ja kävi usein kuuntelemassa piispa Ambrosiuksen (s. n. 340, k. 397) saarnoja. Augustinus oli ihastunut varsinkin hänen saarnoihinsa luomiskertomuksesta.

Kääntymystään Augustinus on kuvannut katkelmassa, joka on tullut kuuluisaksi maailmankirjallisuudessa.

Kun hän kerran iltapäivällä keskusteli erään ystävänsä kanssa puutarhassa, hän kuuli naapuripihassa lapsen laulavan "Tolle, lege!" (Ota, lue!). Hän otti ensimmäisen käteensä osuvan kirjan, Raamatun, ja hänen silmiinsä sattuivat Roomalaiskirjeen 13. luvun jakeet 13 ja 14.

Niiden kehotus uuteen elämäntapaan ja Kristukseen pukeutumiseen vetosi häneen.

Hän lähetti kotiin ystävättärensä, joka oli ollut hänelle uskollinen neljätoista vuotta, ja alkoi valmistautua kasteelle.

Sen toimitti Ambrosius pääsiäisyönä 387. Kun Augustinus oli palannut Thagasteen, kansa valitsi hänet papiksi 391. Vuonna 395 hänestä tuli läheisen Hippon piispan seuraaja.

Toimiessaan piispana hän oli varsin työteliäs ja saneli teoksiaan sihteerilleen yön tunteina. Päivänsä hän omisti puheilleen ja toisin ajattelevien kanssa käytäville keskusteluille. Augustinus kuoli 28.8.430 vandaalien piirittäessä Hippon kaupunkia.

poleemikko ja filosofi

Augustinus osallistui kiihkeästi moniin aikansa kirkollisiin kiistakysymyksiin ja hän muotoili monet keskeiset ajatuksensa erilaisten polemiikkien yhteydessä.

Hän ei siten muotoillut yhtenäistä teologista tai filosofista järjestelmää. Hänen teologiansa ydinasioita on käsitys armosta.

Paavalin kautta Augustinus omaksui käsityksen, että armo on kokonaan Jumalan lahjaa.

Syntiinlankeemus merkitsi luopumista Jumalasta ja synti tuli kaikkiin ihmisiin.

Ihmiskunnasta tuli siten kadotettujen joukko, josta Jumala valitsee toiset pelastukseen, toiset kadotukseen (ennaltamääräys- eli predestinaatio-oppi).

Armo tulee Kristuksen kautta ja predestinaatiosta huolimatta myös ihmisen tahdonvapaus säilyy, sillä tahto vapautuu hyvään armovalinnan vaikutuksesta.

Ihminen on siis kuitenkin täysin perisynnin turmelema, ja tällä kannanotollaan Augustinus vastusti pelagiolaisuutta, jonka mukaan ihmisessä on kyky sekä hyvään että pahaan ja ihminen niin ollen pystyy itse vaikuttamaan pelastumiseensa.

Kristinuskon perustoja pohtiessaan Augustinus kohtasi monia filosofian klassisia kysymyksiä mm. maailmankaikkeuden alkuperästä tai ajan olemuksesta.

Augustinuksen mukaan ennen maailmaa ei ollut myöskään aikaa, sillä Jumala loi ajan samalla kuin maailmankin. Aika ei ole maailman ominaisuus vaan ennen muuta tajuntaamme liittyvä asia, jonka avulla jäsennämme maailmaa.

Augustinus oli näin ensimmäisiä subjektiivisen ajan kokemisen erittelijöitä. Hän ennakoi myös Descartesin radikaalin epäilyn ajatusta. Kaiken epävarmuuden keskellä voin olla varma siitä, että on kuitenkin olemassa jokin, joka kokee tämän epävarmuuden. Se jokin on ajatteleva minä, joka siis ainakin on varmasti olemassa.

Augustinus kirjoitti myös runsaasti Raamattua selittäviä ja kommentoivia tekstejä, joista on suomennettu mm. Herramme vuorisaarna (1989). Augustinuksen ajattelussa keskeistä uskon ja armon suhdetta käsittelee suomennettu teos

Henki ja kirjain (1982).

Luther noudatti tunnollisesti munkkihurskauden muotoja, mutta hänellä oli tunne siitä, ettei hän tullut Jumalalle kelvolliseksi.

Löytääkseen selvyyttä ongelmiinsa Luther keskusteli luostarin esimiehen Johann von Staupitzin (k. 1524) kanssa, tutustui Augustinukseen ja keskiajan mystikkoihin sekä ennen kaikkea tutki Raamattua.

Ahdistuksissa hänelle selvisi, ettei kelpoisuus Jumalan edessä ole ihmisponnistusten tulosta vaan että "vanhurskas on elävä uskosta" (Room. 1: 17).

Näin hän päätyi ensimmäiseen uskonpuhdistuksen pääperiaatteeseen, oppiin uskon vanhurskaudesta.

Lutherin teesit levisivät nopeasti, ja hänet haastettiin niiden johdosta useita kertoja keskustelemaan suhteestaan kirkkoon.

Merkittävimmät olivat keskustelu, jonka hän 1518 kävi kardinaali Cajetanuksen (1469–1534) kanssa Augsburgissa, ja seuraavana vuonna tohtori Johann Eckin (1486–1543) kanssa Leipzigissä käyty keskustelu. Näissä väittelyissä Luther totesi, että paavius on inhimillinen ja kirkolliskokoukset voivat erehtyä. Hänelle tarjottiin vaikenemista vastaan etujakin, mutta vaikenemiseen suostuminen oli Lutherille mahdotonta.

Tällöin paavi julkaisi bullan Exsurge Domine (Nouse, Herra). Bullassa, joka oli päivätty 15.6.1520, uhattiin julistaa Luther pannaan eli kirkonkiroukseen, ellei hän peruuttaisi väitteitään.

Luther poltti joulukuussa 1520 julkisesti Wittenbergin torilla pannabullan ja eräitä kirkon lakikirjoja.


Vuosi 1520 oli muutenkin tärkeä uskonpuhdistusliikkeen hahmottumiselle. Luther julkaisi tuolloin joukon ohjelmakirjoituksia:

Sermon von den guten Werken (Puhe hyvistä teoista) sisälsi uskonpuhdistuksen periaatteisiin rakentuvan etiikan perusteet, kirjassa An den Christlichen Adel deutscher Nation (Saksan kansan kristilliselle aatelille) hän kutsui johtavia maallikoita kirkon uudistustyöhön, teoksessa Von der babylonischen Gefangenschaft der Kirche (Kirkon Baabelin vankeudesta) hän arvosteli keskiajan kirkon sakramenttioppia, ja julkaisussa Von der Freiheit eines Christenmenschen (Kristityn vapaudesta) hän esitti, miten kristillinen elämä kumpuaa uskon vanhurskaudesta.

Seuraavana vuonna keisari Kaarle V (1500–58) teki yrityksen Lutherin asian saattamiseksi päätökseen.

Keisari, jota huolestutti kirkon väistämätön pirstoutuminen, päätti ottaa Lutherin asian esille Wormsin valtiopäivillä huhtikuussa 1521. Luther saapui paikalle, ilmaisi olevansa sidottu Jumalan sanaan ja omaantuntoon sekä kieltäytyi peruuttamasta kirjoittamaansa.

Keisari sai aikaan sen, että Luther julistettiin valtakunnankiroukseen.

Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas (1463–1525) järjesti kuitenkin niin, että hänet kuljetettiin turvaan Wartburgin linnaan, missä hän käänsi Uuden testamentin saksaksi. Tällä 1522 ilmestyneellä työllään Luther loi pohjan saksan kirjakielelle. Koko Raamattu ilmestyi Lutherin kääntämänä saksaksi 1534.


Oman aikansa sivistysliikkeen, humanismin, tukea Luther menetti julkaistuaan vastineen kuuluisan humanistin Erasmus Rotterdamilaisen teokselle De libero arbitrio (Vapaasta ratkaisuvallasta), joka oli ilmestynyt 1524.

Lutherin vastine De servo arbitrio (Sidotusta ratkaisuvallasta) 1525 tekee äärimmäiset johtopäätökset siitä, että pelastus on Jumalan eikä ihmisen työtä. Luther opettaa Jumalan yksinvaikuttavuutta aina predestinaatiota myöten.

Kirkollisena uudistajana Luther tahtoi poistaa vain sen, mikä oli selvästi Raamatun-vastaista.

Hän säilytti kirkon viran ja jumalanpalveluksen rakenteen, korosti Kristuksen todellista läsnäoloa sakramenteissa ja suosi kirkollista taidetta.

Ehtoollisopista hän keskusteli Sveitsin uskonpuhdistajan Ulrich Zwinglin kanssa Marburgissa 1529; hän ei kuitenkaan päässyt täyteen yksimielisyyteen Zwinglin kanssa. Näin uskonpuhdistusliike pirstoutui.
...............................

Luther jatkoi kirjallista toimintaansa melskeiden keskellä kuolemaansa asti (18.2.1546).

Hän julkaisi 1529 Vähän katekismuksen ja Ison katekismuksen. Nimenomaan edellinen on kaikissa luterilaisissa kirkoissa kirkollisen opetuksen peruskirja.

Katekismukset samoin kuin Lutherin 1537 kirjoittama Schmalkaldenin kappaleet ovat luterilaisia tunnustuskirjoja.

Luther on lisäksi kirjoittanut saarnakirjoja eli postilloja, joista tunnetuimmat ovat Huonepostilla ja Kirkkopostilla; jälkimmäinen on vain osaksi Lutherin työtä.

Lutherin tunnetuimmat virret ovat jouluvirsi Enkeli taivaan lausui näin ja Jumala ompi linnamme. Hänen kootut teoksensa (Weimarer Ausgabe) käsittävät kymmeniä kookkaita niteitä, ja lukuisia teoksia on myös suomennettu.