Heipsis!
Onkos täällä kauan esikoista yrittäneitä?
Me ollan yli30v molemmat ja jätettiin ehkäisyt pois jouluna -03.
Syksyl -04 tulin raskaaks, ja oltiin onnesta soikeina, mutta sain pian sit tuskallisen keskenmenon.
Sen jälkeen oli (n.pari kertaa viikos tahdilla) "yritystä" jälleen kevääseen -05, josta saakka nyt sit oltu ns.pakollisella tauolla mieheni korkean verenpaineen ja siitä laukeavan migreenin vuoksi (joka paheni viimekerroilla jo helvetilliseksi hänen kiihottuessa), siihen kun ei ole tuntunut löytyvän toistaiseksi sopivaa lääkitystä.
Tää on ollut mulle varsinkin raskasta kun vauvakuume on liian kova ja tuntuu et kaikilla muilla on jo lapsia paitsi meillä.
Riitojakin meil on ollut, koska olen välillä jo epäillyt etteikö mies edes halua lasta kanssani tai minua "silleen" (eikä mies kyl aina ole ymmärtänyt tätä tuskaakaan jonka tää tilanne ja lapsettomuus on aiheuttanut)!
Mies kyl omien sanojen mukaan haluaa lasta yhtäpaljon kuin minäkin, muttei voi mitään sille että hänen pää ei kestä vielä olla mitenkään "sillai".
Ulkopuolisillekaan ei saa asiasta puhua, varsinkaan sukulaisille jotka kysyvät meidän perheenperustamissuunnitelmista.. Aargg!
Mieheni on sitä mieltä että kyllä se vielä meilläkin kunnolla joskus tärppää!
Mut musta tuntuu että tulen kohta jo hulluksi kun en jaksa odottaa, että milloinkahan se "JOSKUS" sitten on, vai onko kenties koskaan jos jommassakummassa onkin jotain vikaa.
Sillä meitä ei minun papa-kokeitani lukuunottamatta ole tutkittu, eikä viimetalvena alettu tutkimaan vaikka kuinka pyysin et tutkisivat mieheni simpat edes (kun hänkin olisi vielä kyennyt näytteen antamaan), mutta ei..
Ilmeisesti meissä ei pitäisi sitten terveydenhuoltohenkilökunnan mukaan olla vikaa, koska kerran oli lähellä tärpätä ja mulla papa-koe oli ok?
Ja nytkään eivät varmaan tutkisi koska ei vissiin lapsettomuustutkimuksen ehdot täyty varsinkaan kun nyt viimeiseen puoleen vuoteen ei olla harrastettu mitään "sellaista"?
Niin, ja
miten sitä miehen simppanäytettä edes saataisikaan nyt kun sehän vaatisi sen kiihottumisen onnistuakseen..
Voih, miten tästä jaksaa eteenpäin..Pitääkö oikeasti järjestää muuta sisältöä jo elämään ja tosiaankin toivoa että se "JOSKUS" vielä tulee ja me tosiaan saadaan se oma vauva!?
Kiitos jos joku kertoisi omia kokemuksiaan tai lohduttaisi..
Onkos täällä kauan esikoista yrittäneitä?
Me ollan yli30v molemmat ja jätettiin ehkäisyt pois jouluna -03.
Syksyl -04 tulin raskaaks, ja oltiin onnesta soikeina, mutta sain pian sit tuskallisen keskenmenon.
Sen jälkeen oli (n.pari kertaa viikos tahdilla) "yritystä" jälleen kevääseen -05, josta saakka nyt sit oltu ns.pakollisella tauolla mieheni korkean verenpaineen ja siitä laukeavan migreenin vuoksi (joka paheni viimekerroilla jo helvetilliseksi hänen kiihottuessa), siihen kun ei ole tuntunut löytyvän toistaiseksi sopivaa lääkitystä.
Tää on ollut mulle varsinkin raskasta kun vauvakuume on liian kova ja tuntuu et kaikilla muilla on jo lapsia paitsi meillä.
Riitojakin meil on ollut, koska olen välillä jo epäillyt etteikö mies edes halua lasta kanssani tai minua "silleen" (eikä mies kyl aina ole ymmärtänyt tätä tuskaakaan jonka tää tilanne ja lapsettomuus on aiheuttanut)!
Mies kyl omien sanojen mukaan haluaa lasta yhtäpaljon kuin minäkin, muttei voi mitään sille että hänen pää ei kestä vielä olla mitenkään "sillai".
Ulkopuolisillekaan ei saa asiasta puhua, varsinkaan sukulaisille jotka kysyvät meidän perheenperustamissuunnitelmista.. Aargg!
Mieheni on sitä mieltä että kyllä se vielä meilläkin kunnolla joskus tärppää!
Mut musta tuntuu että tulen kohta jo hulluksi kun en jaksa odottaa, että milloinkahan se "JOSKUS" sitten on, vai onko kenties koskaan jos jommassakummassa onkin jotain vikaa.
Sillä meitä ei minun papa-kokeitani lukuunottamatta ole tutkittu, eikä viimetalvena alettu tutkimaan vaikka kuinka pyysin et tutkisivat mieheni simpat edes (kun hänkin olisi vielä kyennyt näytteen antamaan), mutta ei..
Ilmeisesti meissä ei pitäisi sitten terveydenhuoltohenkilökunnan mukaan olla vikaa, koska kerran oli lähellä tärpätä ja mulla papa-koe oli ok?
Ja nytkään eivät varmaan tutkisi koska ei vissiin lapsettomuustutkimuksen ehdot täyty varsinkaan kun nyt viimeiseen puoleen vuoteen ei olla harrastettu mitään "sellaista"?
Niin, ja
miten sitä miehen simppanäytettä edes saataisikaan nyt kun sehän vaatisi sen kiihottumisen onnistuakseen..
Voih, miten tästä jaksaa eteenpäin..Pitääkö oikeasti järjestää muuta sisältöä jo elämään ja tosiaankin toivoa että se "JOSKUS" vielä tulee ja me tosiaan saadaan se oma vauva!?
Kiitos jos joku kertoisi omia kokemuksiaan tai lohduttaisi..
Vastaukset 5
Vanhimmat
..takana nyt 1v5kk. 26.8 tehtiin eka inseminaatio ja nyt vaan jännätään josko tulosta olisi syntynyt! Minä olen 25 ja mieheni 40,kummassakaan ei ole mitään merkittävää vikaa,minulla todettiin lievä pco.
Kyllä välillä tuntuu raskaalta ja välillä sitten menee hyvin. Etenkin nuo hoidot tuntuu välillä verottavan molempien voimia....
Toivottavasti tekin vielä joku päivä saatte oman pienokaisen :)
voin vain kuvitella miltä itsestä tuntuisi sinun tilanteessa.Meillä ei yritystä vielä noin kauaan mutta samalta tuntuu siltä osin että tuntuu kuin kaikki muut vain saisi lapsia.Jälleen yksi tuttava saa ihan pian.Jos on huono hetki tulee melkeen itku kun näkee muita raskaana tai pienen vauvan kanssa.Kun ne alkavat olo on aivan surkea loppu päivän.Minulla on entisen miehen kanssa tuloksetonta yritystä takana vuoden verran.Toivon että teidän suhde kestää noh itsellä se kyllä kaatu miehen pettämisiin.Nyt on aivan ihana mies ja toivomme kovasti omaa yhteistä lasta.Aurinkoista syksyn jatkoa sinulle ja toivotaan että tilanne pian paranee!!!
parin jotka ovat yrittäneet 2-4 vuotta. Heissä ei ole ollut mitään "vikaa", ei vaan ole tärpännyt. Veljelleni ( ja hänen vaimolleen =)) syntyi kolmen vuoden yrittämisen jälkeen kolme lasta ihan peräkkäin.
Minä ja mieheni haluamme myös lapsia. Kohta kolme vuotta odotettu ja yritetty. Välillä minusta myös tuntuu etteikö mieheni halua lasta koska hän ei puhu juuri mitään asiasta. Kysyttäessä toki vastaa haluavansa lasta. minäkään en ole käynyt tutkimuksissa, paitsi normaali gyne...ja papa..
Toivossa on hyvä elää. Tsemppiä sulle.
Meillä yritystä takana 3 vuotta, ilman tulosta. ikää minulla "jo" 30, miehellä 36. Tutkimuksissa käytiin julkisella puolella viime syksynä, vikaa ei löytynyt, mutta yrityksistä huolimatta en ole myöskään raskaaksi tullut! heinäkuussa kävin yksityisellä, sain Clomit. Ainakaan ensimmäinen kuuri ei tuottanut tulosta, mutta sentään bongasin kauan kadoksissa olleen ovulaation! Katsotaan miten tämä toinen kuuri tehoaa...
Turhauttavaltahan tämä jatkuva yritys alkaa tuntumaan ja itsellni henksesti aika raskasta aikaa. Meillä kuitenkin on vilkas seksielämä (n. 5krt/vko), joten olen jo alkanut miettimään, että, jos se vaikka auttaisi raskautumiseen, pitäisikö vähentää!?
Välillä sitä kuvittelee itselleen ties mitkä raskausoireet, mutta silti ne kuukautiset joka kuukausi säännöllisenä ilmaantuu! Ja silloin pettymys on kova!!!! Syytän itseäni, etten ole raskaaksi tullut, että minussa on oikeasti jotain vialla, mutta sitä ei vain ole löydetty, koska pakkohan jossain on vika olla!!! Kyllä sitä muuten olisi jo monta mukulaa tällä yritysmäärällä!
ajattelin, että syön tuon puolen vuoden Clomikuurin ja jos ei ole tuottanut tulosta, niin sitten luovutan lopullisesti!
Ahdistaa myös paljon, ettei itsellä ole ketään kelle puhua tästä ongelmasta! Kaikilla tuttavilla on jo lapsia tai he eivät vaan muuten ymmästäisi. Ei sitä aina jaksa miehellekään avautua ja vuodatella tunteitaan, on kuullut jo moneen kertaan. Pahalta aihe miehestänikin tuntuu, mutta ei vaan oikein näytä sitä ja jotenkin hänen on vaan vaike puhua aiheesta...Tiedän kyllä tunteen, onhan se vaikeaa itsellekin.
Ei nyt vielä kuitenkaan luovuteta, jatkeaan yritystä viimeiseen asti, luulisi sen haikaran joskus tulevan meillekin!
Voimia ja jaksamista kaikille saman asian kimpussa painiville kohtalotovereille!
Nyt yksi kauempana asuva frendi ilmoitti heille syntyneen vauvan ja mulle tuli taas tosi paha mieli ja itkettiki..
Kun mieheni tivas nukkumaan mennessämme et mikä mua vaivaa, en heti kertonu koska pelkäsin siit taas riitaa tulevan.
No kun sit kerroin pettymykseni ja suruni, ja tivasin taas et eikö mieheni ymmärrä et ei nainen voi missä tahansa vaihees kiertoa raskautua ja miksei sit olla "silleen" vaikka aamulla jos miestä ei silloin yleensä viel vaivaa päänsärky, niin mieheni hermostui sit et luulenko hänen teeskentelevän päivittäistä migreeniä ja jos se yhdyntä laukaiseekin sen kovan migreenin niin koko päivä on sit pilalla ja hän ei kyl halua joutua pahimmassa tapauksessa enää päivystykseen, ja ihmettelipä yhä et mitä ihmettä hätäilen sillä vauvan saannilla, koska kyl se siis "joskus" meilläkin tärppää, vieläpä kun jatkoin et kyl se yksi ainutkin yhdyntä riittäis per kierto(parempihan se kuin ei mitään ja antais jotain toivoa!?).
En tiedä oisko hälle sit jääny joku kammo jotenkin tuost migreenistä??
Koska kerran (on siitä kyl jo aikaa toista vuotta) hän joutui juuri lähtee päivystykseen erään yhdyntäkertamme jälkeen, huiman verenpaineen nousun ja migreenikohtauksen vuoksi (epäilivät jopa sydämen toimintahäiriötä!).
Arvatkaa onko käyny pahimmassa pettymyksessä mielessä jo et jaksanko kattella koko miestä enää!
Kait se muitakin naisia suututtais tollanen jatkuva odottelu?
Vaikka tärkeämpihan kait tuo "Se Oikea" mies on kuin mikään vauva..
Vieläpä näinä päivinä just tuntunu mul ovisoireet ja taas seuraavan kuukauden odottelu on niin raskasta...